Dekkarin "The Floating Admiral" (1931) kirjoittivat vuorotellen yhdessä The Detection Clubin jäsenet, mm. Agatha Christie, Dorothy Sayers, Freeman Wills Crofts, yhteensä 13 osallistujaa kukin luvun verran... (310 sivua).
Alku on varsin mukavaa Englannin maaseudun tunnelmaa: kalastaja löytää ajelehtivan veneen, jossa lojuu ruumis... On brittikylä asukkaineen. Nousuvesi ja laskuvesi ovat tärkeitä veneen liikkeiden selvittämisessä.
Lopulta Anthony Berkeley kokoaa 50 sivulla muiden vihjailut loppuratkaisuksi. Lisäksi kukin muista kirjoittajista oli tehnyt oman ehdotuksensa ja kehitelmänsä kuka olisi syyllinen - variaatioita riitti! Loppuosa oli silti tylsempi kuin alku- ja keskiosat.
Parhaimmillaan lopussa Ronald A. Knox teoretisoi dekkareita, mm. että "ensimmäisenä kirjassa esiintyvä henkilö on yleisin syyllinen". Hovimestari Emery erottui tyyppinä. Yksi kirjailija oli tehnyt jopa hänestä murhaajan, mutta hovimestarit tai kiinalaiset eivät kunnon dekkareissa sovi murhaajiksi.
***
Patricia Cornwellin kirjoista luin vihdoin edes ensimmäisen, mutta meni loppua kohti selailuksi. Ruumiinavaajat eivät mitenkään viihdytä minua, paljon mieluummin vaikkapa I maailmansodan sairaanhoitajatar Agatha Christie hyvine myrkkytietoineen...
Mieluummin luen dekkarin kuin katson mitään filmisovituksia. Christien teksteissä on hauskoja understatementeja, jotka katoavat käännöksistä ja sovituksista. Mm. Muumipappa on esitetty nautiskelunsa huipulla, kun hän lojui riippumatossa viinipullon ja Agatha Christien romaanin kanssa. Ja vastaavasti lukijan häirintä silloin, kun dekkarissa löytyi juuri toinen ruumis, ajoittuu onnettomasti, lukemisen huippuhetkelle.
Luin John Curranin toimittamat "Agatha Christien salaiset muistikirjat", jotka valottivat Christien dekkarien taustoja. Yllättävästi Christie punnitsi itse kauan, kuka näyttelijäjoukosta olisikaan lopulta murhaaja? Usein hänellä oli pitkään auki monia vaihtoehtoja eikä jokin tietty etukäteen päätetty.
***
Agatha Christien dekkareista on Ranskassa piirretty myös 46-sivuisia sarjakuvia. Luin pari, "The Secret of Chimneys" ja "Dumb Witness" - varsinkin jälkimmäinen oli iloinen yllätys! Nautin!
En oikein pidä TV- tai elokuvaversioista, mutta sarjakuvaversio toimii paremmin! Mielestäni arvoitusdekkaria on voitava seurata nautinnollisesti omaa tahtiaan, mietiskellen ja epäillen itse, kuka olisi syyllinen? Elokuvasssa on pakkotahti, joka on ainakin minulle toisinaan ehkä liian nopea? Sarjakuvaa lukee kukin tavallaan. - Molemmat dekkarit olin lukenut kirjoina, ekan englanniksi, tokan suomeksi. "Mykän todistajan" loppuratkaisua en ilokseni muistanut. Sarjakuva tyylitteli mukavasti henkilöitään ja miljöitään! Christien kirjoissa on tärkeällä sijalla komedia-näytelmien huumori ja virkkeiden understatementit.
Geo McManusin "Vihtori ja Klaara"-sarjakuvien kokoelma 1930-luvulta on visuaalisesti mainio, mutta vitsipuoli toistaa aika paljon itseään. Christie-sarjakuvista pidin nyt eniten!
***
Luin Mika Mölsän kirjan "Ullakko" Herlinin suvun perillisen sieppauksesta toukokuussa 2009. Saatan ymmärtää, ettei iltapäivälehden toimittaja Mölsä voinut jättää tuota tarinaa kertomatta, juoni eteni niin hyvin. Aineksista syntyisi elokuvakin. Siepattu oli kuulemma saanut lukea tekstin etukäteen ja hänen toivomuksensa oli huomioitu. Mölsä varoi tarkoin siepatun kärsimysten eksploitaatiota. Sen sijaan kuvattiin miten narsistinen psykopaatti hävisi "täydellisen rikoksen" yrityksensä poliisin laaja-alaiselle jalkatyölle. Vaara jää silti, opiskeleeko joku liikejuristi Turusen tekemistä virheistä yrittääkseen itse muka onnistua paremmin?
Poliisi selvitti prepaid-puhelinliittymistäkin, mistä ostettu (kuukausi sitten), onko ostohetkestä valvontakamerakuvaa, muistaako myyjä jne. Ja vaikkei poliisi suorastaan löytänyt rahasalkkua Turusen työpaikalta pöydän alta, huomasipa kuitenkin yllättävästi 3 irrallista 200 euron seteliä, jotka olivat leijuneet pakkauskiireessä jonnekin takaseinän ja lattialistan pimeyteen.
***
Hyvä rinnakkaisteos Mölsälle oli Janne Viljamaan "Pidä puolesi. Irti narsistin hampaista." Kriminologiassa narsisteja kutsutaan psykopaateiksi ja vankiloissa nämä ovatkin enemmistö. "Narsistille tavara on fetissi" - jäi mieleen. Tunnen kai itsekin jonkun narsistin.
Hauska TV-sarja parinkymmenen vuoden takaa (uusintoja kesällä 2012) "Pokka pitää /Keeping Up Appearance" kuvaa narsistia nimeltä Hyacinth Bucket ("Bukee", Bouquet), joka luulee mm. esinefetissiensä, kuten arvokkaiden huonekalujen, kohottavan hänet laajasta keskiluokastaan osaksi hienostopiirejä...
***
Tartuin myös 20 vuotta vankiloissa istuneen ja niistä ehkä useimmin karanneen rikollisen Jan Jalutsin eli aiemman Jan Stefan Moilasen omaelämäkertaan "Ammatti vankikarkuri", jonka Teos oli julkaissut. Yllättävän kelvollisesti kirjoitettu, muihin vastaaviin verrattuna, kustannustoimittajan tai haamukirjoittajan mahdollista osuutta ei ole ilmoitettu.
Kiinnostavaa myös ironia, tai vähättely, jota Moilanen osoitti vankiloissa tapaamiaan muita kuuluisia rikollisia kohtaan mm. "maailman suurinta polkupyörävarasta", joka tappoi kolme ruotsalaista käytetyn polkupyörän takia ja vieritti syyllisyyden tyttöystävän niskoille. Nimeltä mainitsematta: Juha Valjakkala eli Nikita Fouganthine. Tai Fred Högsten, joka palkkasi Ilpo Larhan tappamaan isänsä, saadakseen perinnön.
Yhteistä kirjoittaville rikollisille taitaa olla narsismi, psykopaattinen luonnehäiriö. Itsessä ei ole mitään vikaa, itse on olosuhteiden uhri. Sen sijaan kaikissa muissa riittää vikaa. Omaa valinnanvapautta yritetään aina korostaa. Jos ei ole onnistunut enää karkaamaan, esittää sen niin, ettei ole itse silloin halunnut karata. Välillä on rahaa 150'000 markkaa lompakossa, on se komeaa, vaikka poliisi ottaisikin sen huomenna pois.
Toisaalta elämän pienet asiat on arvossaan: jos vanki voi itse laittaa ruokaa vankilassa, tai omistaa siellä oman TV:n tai karkuteillä ollessaan voi värjötellä vaikkapa jollakin kesämökillä piilossa, niin sepä on sitten onnellista, vapaus, edes vähän aikaa.
Viranomaiset ovat muka aina tyhmiä, mutta niin ovat rikostoveritkin. Kaikkien kertojien nerokkaat suunnitelmat kariutuvat lopulta apurien ja kumppanien käsittämättömiin hölmöilyihin. Se tekee näistä kirjoista hauskoja! Koomiset sivuhenkilöt, jos kertoja itse tärkeilee. Tarinoiden aitouden osuus on kiinnostavampaa kuin loputtomat sepiteromaanit rikosaiheista.
Ja jos kirjalta kaipaa opetusta: miten paljon pieniä nautintoja normaaliarjen vapaudessa onkaan, jotka vangeilta puuttuvat, mutta joita vapaa ei huomaa arvostaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti