maanantai 5. lokakuuta 2009

23. Vaskisoturi - Dosentti Bysantti

Avasin kerran antikvariaatissa Hitlerin kirjan "Taisteluni" aukeamalta, jossa Adolf sätti juutalaisia. Hyppäsin heti eteenpäin satojen sivujen päähän, mutta yhä samanlainen kuohuva kiihotus ja vaahtoava vouhotus jatkui. En halunnut lukea minuuttiakaan, enkä toiste palannut teokseen.

Muisto heräsi mieleeni lukiessani suomalaista 382-sivuista "Vaskisoturi" -kirjaa (2008), joka lupasi kertoa "Viron patsaskiistan taustan ja sisällön". Niinkin tunnekuohuista, kiihottavaa, tosiasioita kuvitelmiin, luulotteluihin ja uskotteluihin yhdistävää ja jopa päälaelleen kääntävää tyyli tuntui joskus olevan.

Tämän ns. vaalikirjan tekijä oli kuitenkin saksalaista korpraalia oppineempi yliopiston Dosentti ja suomalaisen Sosialistisen Työväenpuolueen (eikä sen edesmenneen saksalaisen kaiman) tukija ja ääniharava vuoden 2009 eurovaaleissa. Hän sai muutamia satoja ääniä, joista 91 Helsingistä.

Hajottaessaan kommunismia nostalgioivien ihmisten äänet neljään kinastelevaan kuppikuntaan Dosentti pudotti täpärästi Vasemmistoliiton ulos Europarlamentista ja varmisti tällä tavalla viimeisen paikan Ruotsalaiselle Kansanpuolueelle. Dosentilla on ruotsinkielinen etu- ja sukunimi, aivan kuten Jörn Donnerilla, joka on edustanut niin eri vasemmistopuolueita kuin Ruotsalaista Kansanpuoluettakin. Ehkäpä Dosentti alkaa kopioida Donneria?

Vaskisoturin lähdeluettelo oli 20-sivuinen, käsittäen 25 arkistoa (mm. Ronald Reagan Presidential Library Archives) ja 112 sanoma- tai aikakauslehteä Aamulehdestä ja Avusta Yorkshire Postiin ja islantilaiseen Morgunbladidiin. Kirjallisuusluettelossa oli noin 350 teosta, kuten Frederick Forsythin jännitysromaani Odessan miehet ja viimeisenä 'Terijoen hallituksen' Armas Äikiän sanoittamia Iskelmiä. Elokuvia mainittiin lähdeluettelossa 26, mm. Fritz Hipplerin "Der Ewige Jude" (1940) ja Sergei Eisensteinin "Iivana Julma" (1944).

Vaskisoturin teksti alkoi vartioston valalla, jota on luettu Vaskipatsaan juurella. Mustavalkoinen valokuva todisti tapahtumaa: univormupukuisia lapsia seisomassa asennossa eli kuusi nolon näköistä tyttöä kunniavartiossa.

VANNON! VANNON! VANNON!
VANNON! VANNON! VANNON!
VANNON! VANNON! VANNON!

Dosentti jaksoi toistaa, yhdeksän kertaa isoin kirjaimin, joko haltioituneena tunnelmasta tai dokumenttina. "Vannon uskollisuutta punalipulle" "Komsomol-kirja sydämelläni." "Jos rikon valani, olkoon osani ankara rangaistus ja tovereitteni halveksunta. VANNON!"

Karrikoivan henkilöluettelon jälkeen seurasi mellakoissa kuolleen nuorukaisen "testamentti", jonka sanoissa "veri kiehuu raivosta", "emme koskaan anna anteeksi emmekä unohda", "huhtikuu merkitsee minulle kostoa", "Ylösnousemukseni päivä on lähellä", "Kostakaa", "Ikuinen kunnia!" "Ikuinen kirous!"

Ensimmäisen 37-sivuisen luvun otsikko oli "Intifada". Teksti hyppelehti vuosiluvusta toiseen: 2007, 1944, 1945, 1947, 1994, 2007, 1946, 2007, 2005, 1946, 2007, 1942, 1987, 2007, 1984, 2005, 1947, 2005 jne. Dosentin päähänpälkähdysten välillä tarvittiin muutamaan kertaan ISOT aakkoset huutamaan vain yhtä sanaa "FASISTIT!", paitsi joskus kahtakin sanaa "FASISTIT! FASISTIT!"

Toinen luku "Judenfrei" oli 108-sivuinen ja kolmas luku "Marttyyrit" 82-sivuinen. Tapahtumapaikka alkoi vuosien ohella hyppiä Viron ja Suomen välillä. Tekijän oli ehkä vaikeaa purkaa keräämänsä valtava tietosilppu ja ratkaisuksi tuli kirjoittaa kiihkeää tajunnanvirtaa. Vai tarttuisiko führereitä, göbbelsejä, puoluepamppuja ja politrukkeja lukemalla heidän tyylinsä?

Dosentti ei esimerkiksi malttanut olla selvittämättä sivulla 132, että hintti-sana on tullut Suomeen saksalaisten aseveljeyden aikaan "von Hinten", että alan taiteilija Tom of Finland olikin rintamaupseeri Touko Laaksonen ja että marsalkka ei mahdollisten taipumustensa vuoksi (?) tajunnut perustaa sotilaille bordelleja. Niinkin etäälle eksyttiin otsikon aiheesta, tallinnalaisesta patsaansiirrosta.

Kappaleen "Kyydityksen sietämätön keveys" johdannoksi (s. 195) kerrotaan, että "Johannes Hintin mielestä ainoa ongelma olikin se, ettei virolaisia sittenkään kyyditty tarpeeksi."

Dosentin mielestä ja tohtori Hintin logiikalla puolet Viron juutalaisista säästyi natsiterrorilta siksi, että heidät oli kyyditty karjavaunuihin sullottuina Siperiaan. Toinen puoli murhattiin siksi, että kaikkia "natsirikollisia" (=virolaisia) ei sittenkään saatu karkotettua maasta. Kyyditys Siperiaan ei ollut sama asia kuin teloitus - sillä henkiinkin jääneitä oli paljon! Jotkut pääsivät vuosien jälkeen vielä palaamaan kotiin.

(Entäpä jos puolet nuorisosta vangittaisiin, jotta nuorisorikollisuus puolittuisi? Tai kaikki vangittaisiin, jolloin se loppuisi kokonaan? Nuorisosta osa kestäisi hengissä vankila-ajan pakkotöineen ja eloon jääneet vapautuisivat aikuisina?)

"Virolaiselle tuskin voisi edes suoda suurempaa onnea kuin paikoitellen jopa laulujuhlaksi ratkennut Siperian-karkotus", ylisti Dosentti. (Kannattaisiko suositella tätä onnea niille Virossa asuville venäläisille, jotka eivät halua sopeutua entisen siirtomaaherruutensa loppumiseen?)

Sivulla 208 lainataan viisaasti Simon Wiesenthalia: "Murhan puolustukseksi ei kelpaa koskaan toinen murha. Rikoksia ei voi saattaa keskenään tasapainoon niin kuin vaakakuppeja tai tilejä kirjanpidossa."

Vastoin neuvoa Dosentin kirja puolustelee kommunistien kaikkia hirveitä rikoksia toisten eli natsien rikoksilla. Eikä koskaan toisinpäin! (Kommunistien on laskettu murhanneen 100-120 miljoonaa ihmistä, natsien 25 miljoonaa. Ei luvuilla voi puolustella kumpaakaan.)

Kirjan viimeisellä kolmanneksella päästään patsasrettelöiden päiviin, luvussa Pogromi. Dosentti tunnustaa saavansa ylimääräistä adrenaliinia vereensä ajattelemalla Tallinnan kapinaa. "Äkkiä minut valtaa palava halu mennä takaisin Tönismäelle katsomaan, josko kapina olisi jo roihahtanut".

"Sorrettu venäläisvähemmistö, joka Tallinnassa on jo enemmistö, nousee puolustamaan oikeuksiaan", innostuu Dosentti. Paradokseja riittää - vähemmistö, joka on enemmistö.

Uuskielessä "sota on rauhaa" ja kadulla riehuva vaskisti on kadulla riehuva antivaskisti. ("Oli aivan mahdotonta sanoa kumpi oli kumpi", lopetti Orwell kirjansa "Eläinten vallankumous").

Vironvenäläisten Yövartio-järjestön johtaja vaatii: "Kaikki on jätettävä paikoilleen, mitään ei saa muuttaa." (Voi pyhä pysähtyneisyyden aika!)

Venäläisten Nasien riehuessa Dosentti ilkkuu, että "Viron kaltaisen lilliputin keinot olivat suursotaa silmällä pitäen vähissä" ja Viroon pääsee viisumittakin - panssarivaunulla! (s. 254).

"Putin korotti Venäjän jälleen suurvallaksi ja alkoi sanella ohjeitaan muulle maailmalle", kehuu Dosentti. (Sanella ohjeitaan? Dictate as dictator? Onko Dosentti löytänyt Diktaattorinsa?)

Dosentti lainaa uskollisesti sana sanalta 56 tiuhaa riviä Putinin voitonpäivän puhetta alkaen pitkistä alkutervehdyksistä: "Toverit sotilaat ja matruusit, kersantit ja vääpelit! Toverit upseerit, kenraalit ja amiraalit!" viimeisiin loppuhenkosiin asti: "Kunnia voittajakansalle! Onnittelen teitä! Onnittelen suuren Voiton päivänä! Hurraa!"

"Virossa häviäjäkansa on kiusannut voittajakansaa jo melkein 15 vuotta lähinnä vähättelemällä näiden voittoa", valittaa Dosentti sivulla 279.

Putinin syntymäpäivänä 7.10.2006 murhatun tutkivan journalistin Anna Politkovskajan muistaminen eli "Anna Politkovskajan ruumiilla hekumointi" tuomitaan kirjassa, joka alkoi kiihotuksella kadulla ryöstelleen huligaaniporukan keskuudesta onnettomasti kuolemaan sattuneen nuorukaisen ruumiin äärellä.

Kymmenellä sivulla sovinistinen Dosentti haastattelee Viron parlamentin varapuhemiestä ja tytöttelee tämän 39 kertaa pelkäksi "Kristiinaksi". Kolme (3) sivua on aiemmin ulkoministerinä toimineen Ojulandin kirkkaita ajatuksia ja seitsemän (7) sivua on hra tohtorin tutkimusta naisen ulkonäöstä!

"Turhautunut rouva tutkii lakkaamatta vaaleanpunaisiksi lakattuja kynsiään ja vaikuttaa niihin erittäin tyytymättömältä." "Rouva nousee ja kopsuttelee edestakaisin". "Rouva on pukeutunut tiukkaan pikimustaan jakkupukuun, jossa on korkea kaulus ja hopeanväriset raidat", "jalassaan kymmenen sentin terävät, nilkkaremmeillä varustellut korkokengät", jne. (seitsemän (7) sivun mitalla). "Vaikka puhumme vakavista asioista, rouva katsoo minuun pirteästi".

"Yhtäkkiä säpsähdän ja mieleeni tulee nimi: EVA BRAUN. Minua vastapäätä istuva sinisilmäinen hahmo ei ole Kristiina Ojuland, vaan Eva Braun", alkaa haastattelija hourailla kesken kaiken!

"Hän on jäänyt ikiajoiksi pikkutytöksi, jota venäläiset ilkeät pojat haukkuivat koulumatkalla. Ehkä venäläinen poika, joka haukkui häntä ja löi, olikin hänen suurin rakkautensa? Niin sen täytyy olla!" tekee hra tohtori diagnoosin.

Luvussa "Naamiaiset" Dosentti kuvaa vetävän journalistisesti omaa osallistumistaan natsijuhliin Tartossa ja sitten hän tapaa Moskovassa venäläisen historian professorin, joka on tuohtunut siitä, ettei Venäjää kunnioiteta tarpeeksi.

Viimeisessä luvussa Dosentti haastattelee salaperäisen kansainvälisen "Säätiön" nimetöntä johtajaa. Säätiö kuulemma "taistelee korruptoituneiden mediaoligarkkien hallitsemia valheiden imperiumeja vastaan".

"Väärä tieto identifioidaan ja analysoidaan. Sitten otetaan suora yhteys henkilöihin, jotka tuottavat väärää tietoa tai toimivat sitä tuottavien alaisuudessa."

Dosentti kysyy "mitä mieltä Säätiö on Viron polttavimmasta ongelmasta, toisen maailmansodan lopputuloksesta ja voitonpäivästä?" muttei kysy Säätiön suhtautumisesta Anna Politkovskajaan ja muihin tinkimättömiin toimittajiin, joita on kuollut marttyyreina ammattinsa vuoksi.

"Säätiön johtaja nyökkää mielipiteilleni hyväksyvästi", riemuitsee Dosentti, muttei paljasta, myöntääkö Säätiö rahoitusta hänen taistelulleen? Hänen kirjoillaan on venäläinen kustantaja.

Dosentin kirjan viimeiset sanat ovat: "tuhoamme fasismin".

Mieleeni tuli lukiessa tunne riidan kylvämisestä, jos ei sentään innostuksesta jonkin väriseen vaskismiin, voittamiseen, pienten kansojen sortamiseen, anarkistiseen tuhoamiseen tai terveen järjen korvaamiseen tykö tulevien suurten johtajien houreilla?

Voisiko tällainen kiivaileva dosentti olla monien vastakkaisten tahojen rahoittama kaksois- tai kolmoisagentti? Yksinkertaisempi osapuoli uskoo näkyvän, pärskyvän pintavaahdon ja ovelampi osapuoli oivaltaa piilovaikutuksen hiljaiseen enemmistöön olevan juuri päinvastaisen? Vai olisiko hän uusi Jonathan Swift, "Vaatimattomine ehdotuksineen"?

Mieleeni putkahtaa sadan vuoden takaa seikkailijan ja puolueagitaattorin Algoth Tietäväisen eli Untolan kuva? Nimimerkki Maiju Lassilana tämä kertoi miten ihmisestä voi tulla "Liikaviisas". Irmari Rantamalana hän suolsi laajaa, sekasortoista ja hämärää "Harhamaa". Lopulta hän kirjoitti sanomalehteensä räikeitä kiihotusartikkeleita, jotka tuovat mieleen Ruandan hutujen ja tutsien sekä hajonneen Jugoslavian kansojen Haagissa tuomitut riidanlietsojat.

Kenties Vaskisoturi-kirjan kaltaiset tunteenpurkaukset syntyvät bysanttilaisista vaikutteista, jotka elävät vieläkin Venäjällä, mutta kummastuttavat lännessä. Läntinen valistunut järjestelmällinen tiedeajattelu torjuu Bysantin epätieteellistä tunteenomaisuutta, hämäryyttä, mystiikkaa, taikauskoa, jähmettynyttä ortodoksista uskonnollisuutta, sekavuutta ja mutkikkuutta. Länsi halveksii Bysantin ankaria hovimenoja, halpamaista hallitsijain ja esimiesten imartelua ja tällaisten diktaattorien edessä matelemista.

Lännessäkin on kyllä jo omasta takaa rationaalisen tieteen kiusana liuta sekopäisiä häiriköitä, uskonnollisia fundamentalisteja, kreationisteja, ilmastonmuutoksen ja luonnon tuhoutumisen vähättelijöitä, eturyhmien rahoittamia lobbareita, tupakkatehtaiden lahjomia lääkäreitä, juutalaisten kärsimän kansanmurhan piiloon lakaisijoita ja muunlaisia historian väärentäjiä.

***

Ihmisoikeuspuolustaja Anna Politkovskajan selvittämättömän murhan 3. vuosipäivä koittaa. Amnesty, PEN, Rauhanpuolustajat, Suomalais-venäläinen kansalaisfoorumi ja Kiila järjestävät mielenilmauksen Venäjän suurlähetystön edessä keskiviikkona 7. lokakuuta 2009 klo 18:30.

torstai 1. lokakuuta 2009

22. Populaatio pitäisi pienentää miljardiin

Jos ihmispopulaatio supistuisi miljardiin, maailma riittäisi paremmin!

Tietokirjakriitikko Johan Lahdenperä on viime vuosina lukenut perusteellisesti ainakin 55 kirjaa, joista hän on kirjoittanut esseitä Helsingin Sanomiin, Aamulehteen ja Kalevaan, sillä nyt hän on koonnut tutkimastaan vaikuttavan yhteenvedon otsikolla "Maailman juoni. Tekojen tarkoittamattomat seuraukset" (Multikustannus 2009), 251 sivua.

Kirjan 54 lähdeteoksen listalta näkyy puuttuvan "55." Pekka Malisen 'Kehitysapu täysremonttiin' (1989), ehkäpä iän vuoksi, koska muut teokset on julkaistu vuosien 1991-2009 välillä. Kari Enqvist pistää esiin lähdeluettelosta neljällä teoksella, Timo Airaksinen, Jared Diamond, Baltasar Gracian, Janne Kivivuori, Eero Paloheimo, Ilkka Pyysiäinen ja Esko Valtaoja kahdella. Lopuista erottuvat Rene Gordon, James Graham, Jaakko Hämeen-Anttila, Tom Kankkonen, Henry Laasanen, Tor Nörretranders, Tapio Tamminen, Esa Vilenius, Alan Weisman ja E.O. Wilson teoksineen.

***

Lahdenperän kirjan pääteema on liikakansoitus, väestöräjähdys. Professori Edward O. Wilsonin sanoin: "Väestönkasvu on maapallon hirviö."

(Aihe on 5555 luetun kirjan bloggarille mitä läheisin! Kirjoitin lukiolaisena ensimmäisen mielipidekirjoitukseni heinäkuussa 1975 Suomen Kuvalehden numeroon 29/1975, jossa se julkaistiin neliöksi taitettuna laatikkona otsikolla
"Väestönkasvu seis!" Olin herännyt ekologiseen ajatteluun ja vastustin Väestöliiton siihen aikaan Suomeen propagoimaa väestönkasvua.)

Ihmismäärä kasvaa tätänykyä 80 miljoonalla joka vuosi. Lapsuuteni tietokirjoista opin Kenian väkiluvuksi 6 miljoonaa, myöhemmin 9 miljoonaa, sitten 18 miljoonaa, viimeksi lukiessani 36 miljoonaa... ja tänään enemmän. Hirmuista, eksponentiaalista kasvua!

"Ehkä maailmaa ei tuhotakaan vihalla ja aseilla vaan rakkaudella eli sukupuolivietillä - siis lisääntymällä liikaa..." siteerattiin Johan Lahdenperän sanoja Terho Ovaskan aforistisessa pilapiirroksessa, Helsingin Sanomat 3.3.2005.

***

Lahdenperän kanssa voin olla monista kiteytyksistä jokseenkin samaa mieltä. Kirjan ajatusten pohjalta saattaisi koota melkoisen aforismikokoelman tai vaikkapa "pienen punaisen kirjan":

Suomessa on liikaa väkeä suhteessa subarktisten bioresurssien kantokykyyn. Maahanmuuttokritiikki ei koske rotua tai kulttuuria vaan ihmismäärää. Suomi on täynnä, koska maailma on täynnä.

Maapallon ihmismäärän vähentäminen hallitusti (syntyvyyden säännöstelyllä) yhteen miljardiin olisi kaikkien etu. Tuhansien ei tarvitsisi kuolla päivittäin kurjuuteen eikä lisää taloja tai teitä tarvittaisi. Ilma ja meri puhdistuisivat.

Monikulttuurisuus on intellektuellien uusi punaviinisatu. Se muistuttaa oppia solidaarisesta neuvostoihmisestä, josta tulikin hirviö.

Islamistit eivät ole hyväksyneet monikulttuurisuutta, he eivät tule Eurooppaan sulautumaan vaan sulauttamaan. Islam tarkoittaa alistumista - sinun pitää alistua. (Stephen Toulminin Kosmopolis-kirjan kritiikistä).

Kun psykoguru perustaa liikkeen "Ihminen tavattavissa", se merkinnee myyntikampanjaa "kauppias tavattavissa". Psykoretoriikalla myydään tyhjiä sanoja: "Pitää olla usko aitoon minuuteen" "Ole aidosti läsnä" "Saat mitä menetät". Rahaa vastaan neuvotaan pysähtymään, hengittelemään, halaamaan (äiti Ammaa) ja hymyilemään.

(Bloggarin mielestä ilmaiset paradoksit voivat silti toisinaan olla herättäviä tai virkistäviä virikkeitä kunkin lukijan luovalle ajattelulle?)

Kevennys: Paras keino vaurastua rikastumisoppailla on kirjoittaa itse sellainen. Salanimi Veli Ty julkaisi kuulemma vuonna 1998 satiirin "Jumala on meklarini - liikemiesmunkki paljastaa hengellis-taloudellisen kasvun 7 ja puoli salaisuutta". Kuten: "Jos Jumala soittaa, ota puhelu vastaan."

"Todellisuuden väärentämisessä toiveajatteluksi uskonnot ovat suurimpia syyllisiä liikakansoitukseen, köyhyyteen ja nälkään maailmassa."

"Uskonto on muumioitunut valta- ja ammattirakenne, joka perustui muinoin todellisuuden arvailuun, sittemmin sepittelyyn. Raamattu, Talmud, Koraani ovat vanhoja luonnontieteen oppikirjoja ja suositumpia kuin Darwinin Lajien synty."

"Uskonto eli luulonto toimii signaalina omasta joukosta, jossa yksilö saa isomman edun ja suojan kuin yksin." Uskonto kokoaa joukkovoimaa ja lupaa henkivakuutuksen, toisen elämän.

"Luonnontiede ja teknologia vaativat vaivalloista opiskelua ja tutkimustyötä, mikä on länsimaisen sivistyksen ydin - - mutta uskonnollinen mutakulttuuri sikiää itsestään liikakansoituksen mukana."

"Pyysiäisen mukaan luulo- eli uskomusyhteisöön halutaan kuulua siksi, että muutkin haluavat, siis joukkoedun takia. Toiminta rituaaleissa muiden kanssa saa vakuuttumaan, että uskonnot viittaavat johonkin todelliseen. Täytyyhän kirkon takana olla jotakin, kun se on niin isokin. Jos usko heikkenee rakennetaan vielä isompi kirkko tai moskeija."

Islam elää opillista keskiaikaa (satoja vuosia ajasta jäljessä). Siltä puuttuu toistaiseksi uskonpuhdistus, tieteen synty, valistus, vapaa keskustelu ja demokratia.

Tiettävästi enkeli Gabriel luki Muhammedille ääneen Koraanin, jonka prototyyppiä säilytetään Taivaassa kuin metrinmittaa Pariisissa. Koska Koraani on luomaton, siitä seuraa paradoksi, että ennen maailmankaikkeuden luomista (alkuräjähdystä) oli vain kaksi oliota: Allah ja Koraani, ympärillään pelkkä olemattomuus - jos sitäkään. Koraanissa kuitenkin Mooses puhui jo Allahille, vaikkei Moosesta vielä ollut olemassakaan. Tällainen on jo "Kosmokomiikkaa"!

Islam ja katolinen kirkko ovat karkeassa valtakilpailussaan aina vastustaneet yrityksiä hillitä väestönkasvua Afrikassa.

YK:n ruoka-avun lentorahtaus pahentaa väestötilannetta ja saastuttaa ilmakehää. Afrikkaan yli puoli vuosisataa pumpattu kehitysapu on populaation ulkopuolelta annettu ylimääräinen resurssi, joka menee biologian lain mukaan aina lisääntymiseen.

Tuhon kaava on Rene Gordonin mukaan kaikkialla sama. Ensin hakataan ja poltetaan puut, maa raivataan pelloksi ja viljellään ravinteista tyhjäksi. Sitten tuodaan karja nyhtämään kaikki vihreä pois. Tuhon viimeistelevät vuohet, joita on yhä enemmän. Luonto ei vuohista selviä. Tuuli ja sade huuhtovat kalutun maan pois.

Lännen avustuksilla on saatu aikaan yhä enemmän köyhiä vuohilaumoineen pölypilvien keskelle. Kirkon ulkomaanapu on kampanjoinut Suomessa vuohien lahjoittamiseksi Afrikkaan. Kirkko lähettää näin ekologisia tappajia Afrikkaan.

Afrikan tulevaisuus on Stenocara, kovakuoriainen, joka elää aavikolla keskellä ei mitään.

Paloheimo näki, että afrikkalainen traditio ja kulttuuri on elämistä kädestä suuhun. Kunnollista väestöpolitiikkaa ei ole, talous nytkähtelee avun varassa. Apu syödään ja lisäännytään.

YK:n mukaan väestönkasvu pysähtyy alle 10 miljardiin, mutta syytä ei kerrota. Onko syynä romahdus, kun ruoka ei riitä nykyisillekään? Mikä muu se voisi olla?

"Kun 12 000 ihmistä kerääntyy seuraamaan pallon potkimista tai heiluttamaan etusormeaan ilmassa rokkibändin tahdissa, se todistaa, ettei heillä ole järkevää tekemistä maailmassa, eikä siis rationaalista syytä olla olemassa. Syyt ovat muita, kuten seurauksetkin."

Merkittävä, valistava, ajatuksia haastava, paikoin uusinta suomettuneisuuden lehdistösensuuria paljastava kirja päättyy lohduttavasti Mika Waltarin antamaan neuvoon nuorelle toimittajalle:

"Minulla on ollut yksi lause, joka on tehnyt elämäni helpommaksi kestää. Se kuuluu näin: Älä pelkää, lapseni, ei elämä ole sen arvoinen."

21. Yön kuumuudessa eli Musta yö (dekkari)

Yön kuumuudessa eli Musta yö (dekkari)

Muistelen kohtalaiseksi televisiosarjaa "Yön kuumuudessa", jossa Carroll O'Connor (aiempi "Archie Bunker") esitti etelävaltion rotuennakkoluuloisen pikkukaupungin sheriffiä Bill Gillespieta. Tämä sai työtoverikseen etevän mustaihoisen rikostutkijan Virgil Tibbsin. Sarjaa tehtiin Yhdysvalloissa 150 jaksoa kahdeksan vuoden kuluessa 1988-1995.

Pidin enemmän alkuperäisestä, 5 Oscarilla (7 ehdokkuudesta) palkitusta elokuvasta "In the Heat of the Night" (1967), joka on esitetty televisiossa useammin kuin kerran. Filmin tähdet olivat Sidney Poitier (Tibbs), Rod Steiger (Gillespie) sekä Warren B. Oates (Sam Wood).

Vihdoin löytyi luettavakseni alkuperäinen John Ballin kirja "In the Heat of the Night" (1965), käännöksenä "Musta yö" (1967). Leif Forsblom suomensi sen Gummeruksen Salama-sarjan numeroksi 155. Kirjailija John Dudley Ball (1911-1988) oli voittanut vuoden 1966 Edgar-palkinnon "parhaasta esikoisdekkarista".

Odotuksissani oli pelkkä tutun elokuvajuonen pikakelaus lukien, mutta jännitysromaani tempaisikin intensiivisesti mukaansa. En muistanutkaan tapahtumia, saati loppuratkaisua, niin kuin luulin. Ja tietysti filmin käsikirjoitus oli muunneltu.

Kirjan ensisijainen päähenkilö on yövuorossa partioiva nuori poliisimies Sam Wood. Tämä löytää tapetun ruumiin, nappaa todennäköisimmän epäillyn, eli muualta tulleen värillisen miehen muutoin tyhjältä linja-autoasemalta, joutuu myöhemmin itse väärin syytetyksi, kokee romanssin uhrin tyttären kanssa ja ehtii kehittyä ihmisenä, enemmänkin kuin poliisipäällikkö Bill Gillespie. Wood alkaa omaksua esikuvakseen Tibbsin eikä enää Gillespieta. - Musta etsivä Virgil Tibbs puolestaan on suvereenin täydellinen alusta loppuun asti, aivan kuten Hercule Poirot tai Sherlock Holmes aikoinaan.

"Carolinan" osavaltion 10'000 asukkaan "Wellsin kaupunkiin" virittyy jännitteitä. Räjähtääkö valkoisen köyhälistön rotuennakkoluulo väkivallaksi? Sam Woodin rutinoituun yöpartiointiin yksityiskohtineen, erilaisine katuineen ja kortteleineen, tietyn valaistun verhottoman ikkunan tirkistelyyn ja välipalataukoon yökuppilassa, eläytyy helposti. Jokseenkin epäpätevä poliisipäällikkö - muistellaanpa Archie Bunkeriakin - on puun ja kuoren välissä poliitikkojen ja kansan syvien rivien paineessa.

Odotetunlaisen trilleritunnelman täydentää perinteisen arvoitusdekkarin oiva kaava. Kyllä: johtolankoja on tarjolla vihjeeksi, matkan varrella sattuu yllätyskäänteitä, ja kun Virgil Tibbs ratkaisee jutun valmiiksi, ei syyllinen löydy miostään tuntemattomuudesta, vaan lukijalle tutusta joukosta. perustellusti ja yllättävästi.

Palapelin osaset, kuten aivan erillisiksi koetut rikosilmoitukset, naksahtavatkin paikoilleen loogiseksi kokonaisuudeksi. Ratkaisu on lukijaa tyydyttävä, jollei kai milloinkaan ehdottoman täydellinen. Tiukat 186 sivua ahmii mielellään keskeytyksettä. Laitetaanpa John Ballin "Musta yö" hyvien dekkarien listalle!

20. Parhaat dekkaristit, Berkeley, Stout ym.

Parhaat dekkaristit, Berkeley, Stout ym.

Luin poikkeuksellisen hyvän dekkarin: Rex Stout: "Murhaajan tyyliin" (Plot It Yourself) vuodelta 1959. Päähenkilöinä etsivät Nero Wolfe (ajattelu) ja Archie Goodwin (jalkatyö).

Tekisipä mieleni alkaa listata hyviä "Kuka-sen-teki?" -dekkareita (whodunit?) eri ihmisten kanssa, jotta välttyisi lukemasta huonoja? Sijoitan aluksi listalleni kakkoseksi tämän:

2) Stout, Rex (1959): "Murhaajan tyyliin" (Plot It Yourself), Sapo-sarja 383, WSOY 1995.

Toivon dekkarilta ovelaa, hämäävää juonta. Kenties tuntematon rikollinen on oivaltanut kekseliään petoksen, lähtökohtaisesti hyötyäkseen taloudellisesti? (Kosto on teennäisempi perustelu.) Ehkäpä juoni edellyttää murhaa (perinnöt yms.) taikka suunnitelman paljastumisen vaara ajaa tappamaan, tai onnistunut hämäys edellyttää surmia. Silkat mielipuoliset sarjamurhaajat eivät kiinnosta!

"Plot it Yourself" -kirjan hyvä lähtökohta on seuraavanlainen:

Eräs kirjailija on vihdoinkin julkaissut teoksen, josta tulee suurmenestys (vrt. Kjell Westö tai Kari Hotakainen). Hänen kustantajansa saa yllättävän kiristyskirjeen. Kirjeessä eräs paljon tuntemattomampi kirjailija väittää luoneensa kyseisen käsikirjoituksen ja lähettäneensä sen aiemmin samalle kustantajalle. Hän väittää, että menestysteos on plagiaatti, että menestyskirjan juoni on varastettu hänen julkaisemattomasta käsikirjoituksestaan!

Ja todellakin, kustantamon uumenista löytyy kiristäjän käsikirjoitus, jonka juoni on samanlainen kuin menestyskirjan, ellei vähän yksinkertaisempi, kalpeampi referaatti siitä. Kustantaja ei voi kuin suostua maksamaan kohtuullisen suuren korvauksen kiristäjälle tämän idean "lainaamisesta" välttääkseen suuren skandaalin. - Mieleen tulee tositapaus "Sariola-Sarkola" (yhden kirjaimen lipsahdus), jossa tunnetun ja edustavan rouva Sariolan lukuisat kirjat olikin kirjoittanut toimittaja Ritva Sarkola.

Kustantajien ja kirjailijoiden viisihenkinen yhteistyökomitea kääntyy Nero Wolfen puoleen, kun tilanne on kestämätön. Parin vuoden sisällä on jo neljästi neljä eri 'kirjailijaa' kiristänyt - neljään kirjaan ja neljään kustantajaan liittyen - täsmälleen samalla tavalla.

Äskettäin on tehty viides yritys, jossa uutta on, että ensimmäistä kertaa sama, vähän tunnettu kirjailija syyttää uudelleen, että nyt on hänen jo toinenkin käsikirjoituksensa varastettu! Hän vaatii taas korvausta. Tilanne kiristyy entisestään, kun yksi ja toinen muista kirjailijoista sattuu yllättäen kuolemaan, juuri ennen kuin etsivä Archie Goodwin ehtii heitä kuulustelemaan.

Loppuratkaisu on miellyttävä, ehdottoman looginen, "ainoa mahdollinen". Langanpäät yhtyvät. Tietenkin syyllinen pyöri alusta alkaen tarinan näyttämöllä, muttei lainkaan epäilyttävänä, jollei lukija oivalla erästä johtolankaa, joka on jälkikäteen ilmiselvä, muttei ollut, ennen kuin sen on 'jälkiviisaasti' tajunnut...

Siinäpä mielestäni hyvä dekkarikaava: joku on keksinyt ovelan taloudellisen juonen ja murhiin hän ajautui vasta, koska Nero Wolfesta tuli hänelle liian vaarallinen uhka.

Olen lukenut viisi muutakin Nero Wolfen tapauksista, joita Rex Stout (1886-1975) kirjoitti 1930-luvulta alkaen yhteensä 46, mutten ole toistaiseksi törmännyt yhtä hyvään ideaan.

Kun aloitan suosituslistan hyvistä arvoitus-dekkareista, ensimmäiseksi sijoittuu:

1) Berkeley, Anthony (1929): Myrkytetyn suklaarasian arvoitus (The Poisoned Chocolates Case), Sapo-sarja 329, WSOY 1989, 276 sivua, suomentanut Eva Siikarla. Kirjailija Anthony Berkeley Cox (1893-1971) käytti toistakin kirjailijanimeä Francis Iles.

Suklaarasian kirjassa harrastajadekkaristien kerho kokoontuu yrittääkseen ratkaista erään selvittämättömän rikoksen. Jokaisella kuudesta osallistujasta on oma teoriansa, jonka toiset riipivät kappaleiksi, kunnes viimein porukan heikoimmaksi lenkiksi oletettu, kadulta joukon jatkoksi kutsuttu "muuan joutilas herrasmies" esittää mykistävän ratkaisun...

Berkeleyn kirja on jo erittäin tunnustettu klassikko. Viimeksi näin sen suositeltuna kirjassa: '501 Books You Should Read Before You Die' ja se esiintyy muissakin listauksissa, kuten "50 maailman parasta dekkaria".

Jatkoa listaan en välittömästi ulkomuistista keksi. Arthur Conan Doyle, Agatha Christie, Dorothy Sayers, kaiketi Ellery Queenkin kuuluvat listalle, mutta mitkä teokset heiltä?

Olisiko Agatha Christien kekseliäin teos "10 pientä neekeripoikaa - Eikä yksikään pelastunut"? Siitä tulee myös mieleeni mainio kotimainen variaatio. Tauno Yliruusin "Rikosetsivien vapaapäivä" (1963), jota jännitin lapsuudessani nautittavana radiokuunnelmana, ja luin uudelleen aikuisena.

Christien "Evil Under the Sun" eli "Varjossa auringon alla" teki myös vaikutuksen, kun luin sen ruotsiksi nimellä "Mord på ljusa dagen".

Christien "Kortit pöydällä" -kirjan asetelma on kiehtova: Erikoinen syyrialainen herrasmies kutsuu kotiinsa kahdeksan vierasta, jotka asettuvat kahteen eri huoneeseen pelaamaan bridgeä eri pöydissä. Toisen pöydän ääressä istuu etsiviä kuten Hercule Poirot, mutta toiset vieraat ovat epäilyttäviä henkilöitä, joiden jokaisen taustalta löytyy outo kuolemantapaus. Äkkiä kutsujen isäntä löydetään nojatuolistaan takan ääreltä kuolleena! Syyllinen voi olla vain joku kahdeksasta vieraasta?

Dekkareita voi lukea myös paikallisvärin vuoksi - kuten matkakirjoja.

Lueskelen kaikki eteeni osuvat Mauri Sariolat, joissa hän tekee oman aikansa turistimatkan vaikkapa Istanbuliin, Petroskoihin, Puolaan tai Madeiralle ja kehittelee kehikkoon dekkarin...

Mauri Sariolan (1924-1985) maneerit ja piintyneet persoonalliset mielipiteet ovat tahattoman hauskoja, ainakin jälkikäteen luettuina, muistoina hänen elinajoistaan, Repo-radion ja partaradikalismin kaudesta kekkoslovakialaisessa autonomiassa.

Rex Stoutin erikoisin kirja on "Mustan vuoren varjossa" (The Black Mountain, 1954), jossa newyorkilainen Nero Wolfe seikkailee ja kiipeilee synnyinmaassaan Montenegrossa 1950-luvulla, serbien tappaessa sekä toisiaan että albaaneja kuin harrastuksekseen. Tarina voisi tuntua uskomattomalta, ellei 1990-luvun Bosnian sisällissodan todellisuus olisi paljastanut kaiken todeksi! Uskomaton oli kansanryhmien jännite ja sisällissota Jugoslavian sisällä. Stout tunsi tai ennusti sen pinnan alta.

Poimitaanpa vielä jokin kiintoisa yhdistelmä miljöötä ja asetelmaa:

Stangerup, Helle (1967): Punahilkan hautakirjoitus (Gravskrift for Rödhätte) Sapo-sarja 89, WSOY 2.p 2003, suom. A-L. Laine, 151 sivua.

Kirja kertoo murhasta Convair Metropolitan -lentokoneessa 1960-luvun turistimatkalla Tanskasta Madeiralle. Madeira-kuvausta toivoisin olevan enemmän. Murhaaja voi olla vain kapteeni tai perämies tai jompikumpi lentoemännistä. Uhri on kolmas lentoemäntä, jota muilla oli syytä joko vihata tai pelätä.

Kuvattu lentokonemiljöö on erittäin kiinnostava, koska olen 1970-luvulla lentänyt muutaman kerran myös Convair Metropolitanilla, joita Finnairilla oli siihen aikaan laivasto. Yksi niistä on yhä Vantaan Ilmailumuseossa, missä koneen sisällä voi vierailla, vaikkapa levähtääkseen tunnelmoiden jollakin sen puolesta sadasta istuimesta.