1) Miten löysin poikakirjat?
Kirjat kuuluivat varhaisimpiin muistikuviini, koska isäni harrasti kirjojen keräilyä. Hän luki minulle 7-vuotiaaksi asti joka ilta satuja Pekka Töpöhännistä aina Tarzan-kirjoihin asti. Sain kirjoja lahjaksi uusina tai antikvariaateista ja kierrätyksenä serkuiltani. Käsitykseni poikakirjoista syntyi joululahjoiksi saaduista kirjoista, kuten vaikkapa John Finnemoren "Robin Hood".
Varhaisena vihjeenä poikakirjojen maailmaan muistan Helsingin Pohjois-Haagan Thalianaukion kirjakaupan näyteikkunan, joka oli somistettu Enid Blytonin Salaisuus-sarjan kirjoilla. Kansissa oli poikia, tyttöjä, kypäräpäisiä poliiseja ja jännittävää arvoituksellisuutta, kuten "Teatterikissan salaisuus". Ihmettelin niitä ja olin hyvin kiinnostunut, vaikka en edes vielä lukenut.
Tärkein poikakirjojen määrittäjä oli kaupunginkirjasto, aloitettuani kansakoulun vuonna 1965. Etelä-Haagan sivukirjaston lastenosaston hyllyt rajasivat mahdolliset kirjat. Kansikuvista näin, olivatko pojat toimimassa, vaikkapa "Pertsa ja Kilu merellä", mikä oli kiinnostavaa, vai esiintyikö pikkulapsia tai eläimiä, mikä oli lapsellisempana torjuttavaa.
Kirjasarjat pitivät ruodussa. WSOY:n Nuorten Toivekirjasto oli varma valinta, kunhan ohitti sen harvahkot tyttökirjat. Tammen kirjat avasivat tendenssinomaisia näköaloja ruotsalaisiin työläisnuorin (TamTam-sarja) tai olivat kaavamaisia brittiläisiä viihdesarjoja. Otavan nuortenkirjat jättivät epämääräisemmän kuvan, paitsi Otavan "Maailman parhaita nuorisoromaaneja", josta jäivät kaikkein unohtumattomimmat lukuelämykset, kuten Ferenc Molnar: "Koulupoikia" ja Hector Malot: "Koditon".
Blytonin Viisikkoja lapset mainostivat keskenään toisilleen. Vanhemmat haukkuivat niitä huonoiksi: "vähän ja huonoa tekstiä, lyhyitä", mutta minä halusin osoittaa heille, että niissä on yhtä paljon sivuja ja rivitiheyttä kuin muissakin nuortenkirjoissa... Pidin Viisikkoja enemmän Blytonin Salaisuus-sarjan koomisemmista ja Seikkailu-sarjan laveammista tarinoista. Yllätyin kuullessani, että Enid Blyton oli nainen. Tyttöhahmot eivät häirinneet, Annekaan, vaan poikatyttö Pauli oli Viisikon joukosta paras.
Kirjastokäyntien lisäksi ostin itse 1970-luvun alussa poikakirjoja huokeaan kappalehintaan 1 mk 20 p. silloisesta Teikon antikvariaatista (Korkeavuorenkatu 2, Helsinki) ja myin niitä takaisin puoleen hintaan 60 pennillä.
2) Millaisia kirjoja pidän poikakirjoina?
Päähenkilöt voivat olla 8-19-vuotiaiden poikien lisäksi myös 20-39-v. poikamiehiä. Villin Lännen tai Karl Mayn itämaiden yksinäiset seikkailijat, Jules Vernen tutkimusmatkailijat, Sherwoodin metsän iloiset veikot tai eri vuosisatojen nuoret sotasankarit ovat poikakirjahahmoja. Perhesiteet ja koti eivät kahlitse heitä, vaan he ovat vapaita ja irtonaisia. Aikuisten kirjojen seikkailijoiden taustalla häämöttää aina jonkinlainen kaipuu tai riippuvuussuhde naisiin, vaikka kirjailija tietoisesti välttäisikin naishahmoja (esim. Alistair MacLean).
3) Missä iässä luin poikakirjoja?
Mielestäni keskeisimmät lapsuuden ikävuodet olivat 9-10. Osasin lukea sujuvasti ja tunsin itseni isommaksi kuin koskaan myöhemmin. Kun sain vaikkapa Olavi Siippaisen koululaisromaanin "Opossumi ja IV A", minua hieman harmitti, koska sen henkilöt olivatkin jo 14-vuotiaita oppikoululaisia, eivätkä 10-vuotiaita IV-luokan kansakoululaisia...
Kun sitten sain "Sven Hankatuulen", otaksuin kansikuvan perusteella, että ainakin sen koulupojat olisivat 9-10-vuotiaita kansakoululaisia, vaan olivat hekin vuosia vanhempia oppikoululaisia! 14-vuotiaat olivat hieman kaukaisia samaistumiskohteita, kun poikakirjat luettiin 8-13-vuotiaana. Toisaalta Jules Vernen, Santeri Ivalon ja Karl Mayn nuoret aikuiset sankarit kelpasivat hyvin.
4) Parhaat poikakirjat
Jules Verne oli laaja-alaisuudessaan loistava poikakirjailija ja löytyi kirjasarjojen kautta. Naapuruston 'paha poikakin' jaksoi ylistää yhä uudelleen yhtä ainutta kirjaa: "Jules Vernen Armoton meri kannattaa lukea!" Vernen kirjojen päätoimijat olivat aikuisia poikamaisia miehiä, mutta useimmissa kirjoissa oli myös poikia sivuhahmoina.
Vernen kiehtovimpana teoksena pidin Salaperäistä saarta (mukana myös 16-v. Herbert), mutta hyviä oli ainakin tusina: "Matkustus maan keskipisteeseen (Akseli-poika), 2-osainen Kuumatka, Hector Servadacin avaruusmatka, Maailman ympäri 80 päivässä, Sukelluslaivalla maapallon ympäri, Kapteeni Grant, Tsaarin kuriiri"... Luin aikuisena lisää Verneä, mm. suomentamattomia ruotsiksi.
Anthony Buckeridgen "Jenningseistä" innostuin sarjakirjoista eniten, kun sain "Jenningsin majan" 9-vuotiaan syntymäpäivälahjaksi pienemmältä pojalta,. joka korosti moneen kertaan tuoneensakin isojen poikien kirjan eikä lastenkirjaa... Englantilaisessa sisäoppilaitoksessa 11-vuotiaat pojat harrastivat kaikkia mahdollisia asioita, joita ikätoverit harrastivat (kirjoitettuina 1950-luvulla). Opettajat olivat koomisia tai muodostivat jännittävän uhkan ja rajoituksen poikien pyrkimykselle vapauteen. Jennings kokeili lukemattomia harrastuksia, joita itsekin halusin tehdä ja teinkin, hän rakensi majoja, keräsi postimerkkejä, sekä toimitti ja painoi sanomalehteä.
Jenningsejä suomennettiin vain 11 yli 20 alkuperäisestä. Olen lukenut niitä uudelleen aikuisena ja etsinyt Britanniassa suomentamattomia, löytäen joitakin antikvariaatista Cornwallista. En ole viitsinyt tilata Jenningsejä internetin välityksellä, mutta haluaisin yhä mielelläni lukea kaikki loputkin. Muita poikakirjoja en muista kaivata.
5) Kaikkien aikojen paras poikakirja
Maailman paras poikakirja on ehdottomasti Mark Twainin "Huckleberry Finn". Sain isältäni tunnelmallisen vanhoja painoksia 1930-40-luvuilta, ensin lapsellisemman "Tom Sawyerin", mutta "Huck Finn" oli huippu. Luin Huckia 10-vuotiaana yhä uudelleen, vaikkapa sängyssä, herättyäni varhain sunnuntaiaamuna. Huckissa oli useitakin meheviä tarinoita, alkaen juopon isäukon (liekö Finn sukuaan suomalainen vai irlantilainen) tekemästä kidnappauksesta, toisaalta robinsonmainen piilottelu saaressa ja lopulta lauttamatka joella kohti Cairoa, jotta orja Jim vapautuisi. Sukuviha-episodia oudoksuin, mutta huijaripari Herttua ja Kuningas huvitti kovasti ja Mississippi-joki kiehtoi.
Twainin kirjan aloitus oli eriskummallinen. Huolestuin tykkimestari G.G:n allekirjoittamasta määräyksestä, joka uhkasi mm. teoksen juonen löytävää lukijaa teloituksella, mutta olin kai turvassa, koska en vielä edes tiennyt, mitä "juoni" tarkoitti. Huck Finnin esittely itsestään oli unohtumaton: "aiemman kirjan Tom Sawyerin kirjoittaja Mark Twain oli heppu, joka kyllä enimmäkseen puhui totta, mutta välillä liioitteli ja pisteli omiaan" - olin ihmeissäni ja ihastunut näistä näkökulmista. Yritin teini-iässä lukea Huckin myös englanniksi, mutta paksu murre tuntui liian hankalalta. Olen aikuisena lukenut myös Jarkko Laineen käännöksen lapsuudestani tutun Yrjö Kivimiehen rinnalla.
6) Ovatko poikakirjat vaikuttaneet elämääni?
Suurin vaikutus oli käsitykseeni historiasta, maantiedosta ja maailmankuvasta. Verneri Louhivuoren "Samppa ja me" avasi erinomaisen näköalan autonomian ajan viimeisten vuosien Suomeen. Visserin "Salaisen armeijan lähetti" kuvasi elävästi Varsovan juutalaisgheton kansannousun. Opin paljon eri aikojen kreikkalaisten, italialaisten, ruotsalaisten, perulaisten, kenialaisten, meksikolaisten jne. elämästä.
7) Omat listaukseni
Vähän ennen kuin täytin 14 vuotta aloin listata muistivihkoon päiväkohtaisesti kaikki lukemani kirjat. Ehkä sattumalta samaan aikaan otin isoimman askeleen nuorten kirjoista aikuisten kirjoihin, Helpointa oli vaihtaa Desmond Bagleyn, Hammond Innesin, Gavin Lyallin ja Alistair MacLeanin seikkailuihin, jotka eivät paljon eronneet nuorten kirjoista, mutta luin paljon myös faktakirjallisuutta.
Minulla on edelleen karttuvat ja aakkostetut (38 vuoden) tiedostot 5500:stä luetusta kirjasta päivämäärin ym. lisätiedoin. Lisäksi olen ilman päivämäärätietoja listannut yli 300 alle 14-vuotiaana lukemaani nuortenkirjaa, lastenkirjaa ja satukirjaa vertaamalla muistikuvani sarjojen listauksiin ja kustantajien luetteloihin.
keskiviikko 28. huhtikuuta 2010
51. Jules Vernen kaikki
Jules Vernen parhaita ei maailman 150 klassikkoromaanin listalle mahtunut... Ranskalainen Verne (1828-1905) kirjoitti 63 romaania, lisäksi useisiin niistä myös jatko-osan tai pari, jatko-osia n. 33, yhteensä siis satakunta tai 96 kirjaa.
Alkupää Vernen tuotannosta on parasta: Matkustus maan keskipisteeseen (1864), Maasta kuuhun (1865), Kuun ympäri (1865), Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1870), Salaperäinen saari (1870). Maailman ympäri 80 päivässä (1873), Hector Servadacin avaruusmatka. Kuumatkan ensimmäinen luku onkin herkullista satiiria USA:sta, tykkien kehittäjistä, sitä tuli nyt vilkaistua pitkästä aikaa.
Verne suuntasi maantieteellisesti ja teknillisesti varsin opettavaisia kirjojaan myös suoraan lapsille tai nuorisolle. Monesti ainakin joku päähenkilöistä oli nuorukainen, joskus mukaan mahtui nuori tyttökin. Ollessaan aikuisiakin päätoimijat olivat poikamaisia miehiä.
Verne-innostuksessani luin uudenkin suomennoksen "Matka maan keskipisteeseen" verraten lapsuuteni kustannusliike Valistuksen versioon "Matkustus maan keskipisteeseen". Vastasivat yllättävänkin hyvin toisiaan. Axel ja Marthe olivat vain aiemmin Akseli ja Martta. Lastenkirjasta oli tuskin lyhennetty muuta kuin alun kaupunkikuvausta Kööpenhaminasta. Kirjan realistisen matkakuvauksen osuus oli minusta kiinnostavaa, olisi saanut olla runsaampaakin. Pääosa käsittelee maanalaista vaellusta Islannista tulivuoren kraaterin kautta Italian Stromboliin asti.
Samoin luin esikoisteoksen uuden käännöksen Kuumailmapallolla Afrikan halki. Vanhassa lastenkirjassa oli lyhennetty retken teknisiä valmisteluja.
Verne-listaus:
1)1863: Viisi viikkoa ilmapallossa (esikoisteos). *
2)1864: Matkustus maan keskipisteeseen *
3)1865: Maasta kuuhun *
4) Kapteeni Hatteras *
5)1867: Kapteeni Grantia etsimässä *
5)1868: Kapteeni Grantin lapset (edellisen jatko) *
6)1870: Sukelluslaivalla maapallon ympäri *
7)1870: Kuun ympäri *
8) Kelluva kaupunki
9) Kolmen venäläisen ja englantilaisen seikkailu E-Afrikassa
10)1873: Maapallon ympäri 80 päivässä *
11)1873: Turkiksien maassa (Hudson Bay Co) *
12)1875: Salaperäinen saari *
13) Kansleri
14)1876: Tsaarin kuriiri *
15) Musta Intia
16)1877: Hector Servadacin avaruusmatka *
17) Viisitoistavuotias kapteeni
18)1879: Kiinalaisen koettelemukset *
19)1879: Begumin miljoonat *
20)1880: Höyrytalo *
21)1881: Jangada (Amazon) *
22) Vihreä säde
23)1882: Robinson-koulu *
24) Itsepäinen Keraban
25) Saaristo tulessa
26) Etelän tähti *
27)1885: Salaliitto (Mathias Sandorf)*
28) Cynthian hylky
29)1886: Robur valloittaja *
30) Arpalippu
31) Pohjoinen etelää vastaan
32) Ranskan tie
33)1888: Kahden vuoden loma-aika *
34) Nimetön perhe
35)1889: Mullistus(sans dessus dessous) Barbicane & Co *
36) Cesar Cascabel
37) Rva Branigan
38) Karpaattien linna *
39)1892: Claudius Bombarnac - Reportterin muistikirja *
40) Pikkumies
41) Laivuri Antifer
42) Potkurisaari
43)1896: Isänmaan lippu (Face en drapeau) Det yttersta vapnet *
44) Clovis Dardentor
45) Jääkenttien sfinksi
46) Mahtava Orinoco
47) Omituisen testamentti
48) Toinen isänmaa
49) Ilmakylä
50) Jean-Marie Cabidoul - merikäärme
51) Veljekset Kip
52) Matka-apurahat
53)1904: Maailman Herra (Maitre du Monde)
54) Draama Liivinmaalla
55)1905: Armoton meri? (Meren hyökkäys) *
56)1905: Majakka maailman laidalla *
57) Kultavulkaani
58) Matkatoimisto Thompson
59) Meteorin metsästys
60)1908: Tonavan luotsi *
61) Jonathanin haaksirikko
62) Wilhelm Storitz
63) Barsac-retkikunta
*) Olen lukenut 29/63.
Alkupää Vernen tuotannosta on parasta: Matkustus maan keskipisteeseen (1864), Maasta kuuhun (1865), Kuun ympäri (1865), Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1870), Salaperäinen saari (1870). Maailman ympäri 80 päivässä (1873), Hector Servadacin avaruusmatka. Kuumatkan ensimmäinen luku onkin herkullista satiiria USA:sta, tykkien kehittäjistä, sitä tuli nyt vilkaistua pitkästä aikaa.
Verne suuntasi maantieteellisesti ja teknillisesti varsin opettavaisia kirjojaan myös suoraan lapsille tai nuorisolle. Monesti ainakin joku päähenkilöistä oli nuorukainen, joskus mukaan mahtui nuori tyttökin. Ollessaan aikuisiakin päätoimijat olivat poikamaisia miehiä.
Verne-innostuksessani luin uudenkin suomennoksen "Matka maan keskipisteeseen" verraten lapsuuteni kustannusliike Valistuksen versioon "Matkustus maan keskipisteeseen". Vastasivat yllättävänkin hyvin toisiaan. Axel ja Marthe olivat vain aiemmin Akseli ja Martta. Lastenkirjasta oli tuskin lyhennetty muuta kuin alun kaupunkikuvausta Kööpenhaminasta. Kirjan realistisen matkakuvauksen osuus oli minusta kiinnostavaa, olisi saanut olla runsaampaakin. Pääosa käsittelee maanalaista vaellusta Islannista tulivuoren kraaterin kautta Italian Stromboliin asti.
Samoin luin esikoisteoksen uuden käännöksen Kuumailmapallolla Afrikan halki. Vanhassa lastenkirjassa oli lyhennetty retken teknisiä valmisteluja.
Verne-listaus:
1)1863: Viisi viikkoa ilmapallossa (esikoisteos). *
2)1864: Matkustus maan keskipisteeseen *
3)1865: Maasta kuuhun *
4) Kapteeni Hatteras *
5)1867: Kapteeni Grantia etsimässä *
5)1868: Kapteeni Grantin lapset (edellisen jatko) *
6)1870: Sukelluslaivalla maapallon ympäri *
7)1870: Kuun ympäri *
8) Kelluva kaupunki
9) Kolmen venäläisen ja englantilaisen seikkailu E-Afrikassa
10)1873: Maapallon ympäri 80 päivässä *
11)1873: Turkiksien maassa (Hudson Bay Co) *
12)1875: Salaperäinen saari *
13) Kansleri
14)1876: Tsaarin kuriiri *
15) Musta Intia
16)1877: Hector Servadacin avaruusmatka *
17) Viisitoistavuotias kapteeni
18)1879: Kiinalaisen koettelemukset *
19)1879: Begumin miljoonat *
20)1880: Höyrytalo *
21)1881: Jangada (Amazon) *
22) Vihreä säde
23)1882: Robinson-koulu *
24) Itsepäinen Keraban
25) Saaristo tulessa
26) Etelän tähti *
27)1885: Salaliitto (Mathias Sandorf)*
28) Cynthian hylky
29)1886: Robur valloittaja *
30) Arpalippu
31) Pohjoinen etelää vastaan
32) Ranskan tie
33)1888: Kahden vuoden loma-aika *
34) Nimetön perhe
35)1889: Mullistus(sans dessus dessous) Barbicane & Co *
36) Cesar Cascabel
37) Rva Branigan
38) Karpaattien linna *
39)1892: Claudius Bombarnac - Reportterin muistikirja *
40) Pikkumies
41) Laivuri Antifer
42) Potkurisaari
43)1896: Isänmaan lippu (Face en drapeau) Det yttersta vapnet *
44) Clovis Dardentor
45) Jääkenttien sfinksi
46) Mahtava Orinoco
47) Omituisen testamentti
48) Toinen isänmaa
49) Ilmakylä
50) Jean-Marie Cabidoul - merikäärme
51) Veljekset Kip
52) Matka-apurahat
53)1904: Maailman Herra (Maitre du Monde)
54) Draama Liivinmaalla
55)1905: Armoton meri? (Meren hyökkäys) *
56)1905: Majakka maailman laidalla *
57) Kultavulkaani
58) Matkatoimisto Thompson
59) Meteorin metsästys
60)1908: Tonavan luotsi *
61) Jonathanin haaksirikko
62) Wilhelm Storitz
63) Barsac-retkikunta
*) Olen lukenut 29/63.
50. Klassikkoromaanilista
Otavan Isossa Tietosanakirjassa (1963), osa 7, palsta 585, hakusanan "Romaani" kohdassa on mainio Rafael Koskimiehen valikoima luettelo maailmankirjallisuuden 150 perusromaanista (sekä lisäksi 27 suomalaisesta), josta voi toisinaan vilkaista mitä lukemiaan kirjoja voi lukea klassiseen sivistykseen...
Aarresaari, Alastalon salissa*, Ansa (Zola), Arkielämää*, Arosusi, Buddenbrookit, Candide, Don Quijote, Dorian Grayn muotokuva, Elsa*, Elämää metsässä (Thoreau), Gulliver, Henry Esmond, Islannin kello, Isänmaa*, Juha*, Juho Vesainen*, Jumalat janoavat, Karamazovin veljekset, Kotiopettajattaren romaani, Kuningatar Hanhenjalan ravintola, Kurjat, Lady Chatterleyn rakastaja, Laulu tulipunaisesta kukasta*, Moll Flanders, Monte Criston kreivi, Moreeni*, Nuorena nukkunut*, Nuoren Wertherin kärsimykset, Oblomov, Odysseus (Joyce), Oikeusjuttu, Papin rouva*, Pariisin Notre Dame, Poikia ja rakastajia, Pompeijin viimeiset päivät, Punainen huone, Punainen ja musta, Punainen viiva*, Putkinotko*, Quo vadis, Rautatie*, Rikos ja rangaistus, Robinson Crusoe, Rouva Bovary, Seitsemän veljestä*, Sinuhe*, Sivullinen, Taiteilijan omakuva nuoruusvuosilta, Tom Jones (Fielding), Tulitikkuja lainaamassa*, Turhuuden turulla, Täällä Pohjantähden alla*, Ukko Goriot, Valkoinen valas (Moby Dick), Viheriä Heikki (Keller), Viimeinen mohikaani, Viisasteleva sydän, Vuosisadan lapsen tunnustus (Musset)...Kolmasosan(!) 59/177 olen tähän mennessä tullut lukeneeksi, suomalaisista* jopa kaksi kolmasosaa 17/27.
Harvoin kuulen jonkun lukeneen saman kirjan kuin minä... Juhlapuhujatkin käyttävät esimerkkeihinsä vain muutamaa yleisesti (elokuvaversiosta?) tunnetuksi oletettua kirjaa, kuten "Seitsemän veljestä", "Tuntematon sotilas", jotta heitä ymmärrettäisiin.
Koskimiehen listalle kuuluva "Chin Ping Mei" on minulla kesken, kiinalainen 1100-luvulta jKr. Yllättävän vetävä, kuin 800-sivuinen "1001 yön satu", oli vaikea jättää käsistä ainakin ensimmäisten 7 luvun ja 100 sivun aikana. Ikävä kyllä lukujen otsikot paljastavat liikaa etukäteen, vaikkapa että "Wu Ta myrkytetään" (syylliset tietenkin vaimo Chin Lien & tämän uusi rakastaja Hsi Men, joka onkin vain erotomaaninen viettelijä, ja Wu Tan veli Wu Sung palaa varmaan vielä kostamaan... eli silkkaa 1000 vuotta vanhaa viihdettä, melodraamaa... Köyliön Lallin ja Henrik-piispan aikainen "Kauniit ja rohkeat"!
Kiinasta siis 1100 jKr. Ateistien suosimat ajanlaskun ilmaukset "eaa." ja "jaa." ovat hölmöjä, koska eri kulttuureilla, kiinalaisilla, japanilaisilla jne. on omat ajanlaskunsa. Israelilaisissa lehdissä julkaistaan kolme eri päiväystä, juutalainen, muhamettilainen ja kristillinen. Juutalaiset "lisäävät" kristittyjen vuosilukuun 3760 ja elävät jo vuotta 5770. Muslimit "vähentävät" kristittyjen vuosiluvusta 622 ja elävät vasta vuotta 1388. Etiopialaisten koptilainen kalenterikin on kasvanaut eroon länsimaisesta seitsemisen vuotta.
Suomalaisista "Välskärin kertomuksia" olisi aika saada vihdoinkin loppuunsa. Nuorena varhaisteininä Topeliuksen aikakaari sukupolvesta toiseen tuntui liian pitkältä. Olin lukenut Wilkunan ja Ivalon lyhyempiä sankarikertomuksia. Välskäristäkin maltoin lukea vain yksittäisistä sodista ja taisteluista. Palasin kirjaan viehätyttyäni uudelleen vanhanaikaisen kepeästä henkilöhistoriasta kuunneltuani useimmat osat Radioteatterin esittämästä Santeri Ivalon romaanista "Kuningas Suomessa" (Kustaa Vaasa), Puhe-kanavalta arki-iltaisin n. klo 21:45.
***
Internetin äänestyskysely "New7wonders" viritti pohtimaan myös päivitettyä listaa Maailman seitsemästä ihmeestä. Muinaisaikanahan ne olivat: 1) Kheopsin pyramidi (ainoa säilynyt ja itseoikeutettu uudellekin listalle), 2) Babylonin riippuvat puutarhat, 3) Artemiin temppeli Efesoksessa, 4) Olympian Zeus-patsas, 5) Mausoloksen hautakammio (eli ensimmäinen "mausoleumi"), 6) Rhodoksen kolossi ja 7) Faroksen majakka Aleksandriassa.
Kuuluisivatko uudelle listalle Kiinan muuri? Rooman Colosseum? Pääsiäissaaren patsaat? Neuschwanstein eli Baijerin Ludvig II Hullun romanttinen, prinsessa Ruususen tyylinen linna? Jokin Meksikon intiaanien pyramidi? sekä Intian Taj Mahal? Olen nähnyt vain Colosseumin.
Aarresaari, Alastalon salissa*, Ansa (Zola), Arkielämää*, Arosusi, Buddenbrookit, Candide, Don Quijote, Dorian Grayn muotokuva, Elsa*, Elämää metsässä (Thoreau), Gulliver, Henry Esmond, Islannin kello, Isänmaa*, Juha*, Juho Vesainen*, Jumalat janoavat, Karamazovin veljekset, Kotiopettajattaren romaani, Kuningatar Hanhenjalan ravintola, Kurjat, Lady Chatterleyn rakastaja, Laulu tulipunaisesta kukasta*, Moll Flanders, Monte Criston kreivi, Moreeni*, Nuorena nukkunut*, Nuoren Wertherin kärsimykset, Oblomov, Odysseus (Joyce), Oikeusjuttu, Papin rouva*, Pariisin Notre Dame, Poikia ja rakastajia, Pompeijin viimeiset päivät, Punainen huone, Punainen ja musta, Punainen viiva*, Putkinotko*, Quo vadis, Rautatie*, Rikos ja rangaistus, Robinson Crusoe, Rouva Bovary, Seitsemän veljestä*, Sinuhe*, Sivullinen, Taiteilijan omakuva nuoruusvuosilta, Tom Jones (Fielding), Tulitikkuja lainaamassa*, Turhuuden turulla, Täällä Pohjantähden alla*, Ukko Goriot, Valkoinen valas (Moby Dick), Viheriä Heikki (Keller), Viimeinen mohikaani, Viisasteleva sydän, Vuosisadan lapsen tunnustus (Musset)...Kolmasosan(!) 59/177 olen tähän mennessä tullut lukeneeksi, suomalaisista* jopa kaksi kolmasosaa 17/27.
Harvoin kuulen jonkun lukeneen saman kirjan kuin minä... Juhlapuhujatkin käyttävät esimerkkeihinsä vain muutamaa yleisesti (elokuvaversiosta?) tunnetuksi oletettua kirjaa, kuten "Seitsemän veljestä", "Tuntematon sotilas", jotta heitä ymmärrettäisiin.
Koskimiehen listalle kuuluva "Chin Ping Mei" on minulla kesken, kiinalainen 1100-luvulta jKr. Yllättävän vetävä, kuin 800-sivuinen "1001 yön satu", oli vaikea jättää käsistä ainakin ensimmäisten 7 luvun ja 100 sivun aikana. Ikävä kyllä lukujen otsikot paljastavat liikaa etukäteen, vaikkapa että "Wu Ta myrkytetään" (syylliset tietenkin vaimo Chin Lien & tämän uusi rakastaja Hsi Men, joka onkin vain erotomaaninen viettelijä, ja Wu Tan veli Wu Sung palaa varmaan vielä kostamaan... eli silkkaa 1000 vuotta vanhaa viihdettä, melodraamaa... Köyliön Lallin ja Henrik-piispan aikainen "Kauniit ja rohkeat"!
Kiinasta siis 1100 jKr. Ateistien suosimat ajanlaskun ilmaukset "eaa." ja "jaa." ovat hölmöjä, koska eri kulttuureilla, kiinalaisilla, japanilaisilla jne. on omat ajanlaskunsa. Israelilaisissa lehdissä julkaistaan kolme eri päiväystä, juutalainen, muhamettilainen ja kristillinen. Juutalaiset "lisäävät" kristittyjen vuosilukuun 3760 ja elävät jo vuotta 5770. Muslimit "vähentävät" kristittyjen vuosiluvusta 622 ja elävät vasta vuotta 1388. Etiopialaisten koptilainen kalenterikin on kasvanaut eroon länsimaisesta seitsemisen vuotta.
Suomalaisista "Välskärin kertomuksia" olisi aika saada vihdoinkin loppuunsa. Nuorena varhaisteininä Topeliuksen aikakaari sukupolvesta toiseen tuntui liian pitkältä. Olin lukenut Wilkunan ja Ivalon lyhyempiä sankarikertomuksia. Välskäristäkin maltoin lukea vain yksittäisistä sodista ja taisteluista. Palasin kirjaan viehätyttyäni uudelleen vanhanaikaisen kepeästä henkilöhistoriasta kuunneltuani useimmat osat Radioteatterin esittämästä Santeri Ivalon romaanista "Kuningas Suomessa" (Kustaa Vaasa), Puhe-kanavalta arki-iltaisin n. klo 21:45.
***
Internetin äänestyskysely "New7wonders" viritti pohtimaan myös päivitettyä listaa Maailman seitsemästä ihmeestä. Muinaisaikanahan ne olivat: 1) Kheopsin pyramidi (ainoa säilynyt ja itseoikeutettu uudellekin listalle), 2) Babylonin riippuvat puutarhat, 3) Artemiin temppeli Efesoksessa, 4) Olympian Zeus-patsas, 5) Mausoloksen hautakammio (eli ensimmäinen "mausoleumi"), 6) Rhodoksen kolossi ja 7) Faroksen majakka Aleksandriassa.
Kuuluisivatko uudelle listalle Kiinan muuri? Rooman Colosseum? Pääsiäissaaren patsaat? Neuschwanstein eli Baijerin Ludvig II Hullun romanttinen, prinsessa Ruususen tyylinen linna? Jokin Meksikon intiaanien pyramidi? sekä Intian Taj Mahal? Olen nähnyt vain Colosseumin.
49. Pyhiinvaeltajia ja travellereita
Tuija Lehtonen: "Kävellen Santiago de Compostelaan" on kirja, jollaisia en ohita tarttumatta (omakustanne 2003... vuonna 2005 jo 4. painos!), 126 sivua.
Miten monta tarinaa yhdestä pyhiinvaellusreitistä onkaan kirjoitettu? Olen lukenut jo seitsemän:
Marja-Liisa Zotow: "Kirkontorni näkyy jo" (Omakustanne 2009) 142 sivua.
Martti Issakainen: "Jaakon tiellä" (Suomen Lähetysseura 2008) 234 sivua.
Kari Selen: "Simpukan tähden" (Edita 2006), 199 sivua.
Tim Moore: Spanish Steps (matkaten aasin kanssa!) (Vintage 2004), 328 sivua.
Rolf Enander: "Vägen till Santiago de Compostela" (Hjalmarson & Högberg 2001), 221 sivua.
CJ Gardberg "Santiago de Compostela", (Schildts 2001), 123 sivua. Muita kirjoittajia iäkkäämpi Gardberg pinnasi ajamalla matkan autolla, kuvaten vain kulttuurinähtävyydet.
Reitin varrella on matkalla kuolleiden muistomerkkejä, mm. kirjailija ja kulttuuriministeri Jouko Tyyri (1929-2001) on saanut muistolaattapylväänsä. Tuija Lehtonen tutustui matkalla reippaaseen, vasta 50-vuotiaaseen irlantilaisnaiseen, joka kuoli yllättäen heti perille päästyään!
Matkatoimisto Peter Pan on myynyt 3000 euron pyhiinvaellusmatkaa Espanjassa Santiagoon, kuukausi vaellusta jalan, mutta matkatavarat autolla (fuskauksen tuntua...). Tuija Lehtonen käveli reppuineen kuukaudessa 750 km. Pyhiinvaeltajille tarjotut joukkomajoitukset maksoivat vain 3 tai 5 euroa yöltä.
Opin Lehtoselta katolisten pyhimmät paikat: 1) Jeesuksen hauta Jerusalemissa (olen käynyt Jeesuksen Puutarhahaudalla, joka kilpailee toisen ehdokkaan kanssa), 2) Pyhän Pietarin hauta Roomassa (olen käynyt). 3) Pyhän Jaakon hauta. Näin on siksi että Jeesukselle rakkaimmat apostolit olivat Pietari sekä Johannes ja Jaakko, joista Johanneksella ei ole hautapaikkaa.
Santiagon reitti tuntuu kuluneelta, kaipaisi monia kilpailevia vaihtoehtoja. Suomen poikki voisi olla hauskaa kävellä kapeimmasta keskikohdasta, vyötäröstä. Itärajalta Raatteen tietä - Puolanka Suomen keskipiste - Oulu rannikolla, olisiko 250 km, veisi aikaa viikon?
***
Entäpä Intiaan? HS:n kuukausiliitteessä oli (vuonna 2006) kansijuttu Goassa vetelehtivistä suomalaisnuorista ja Pellestä. Ennakkomainos "Travellereista" viehätti, mutta Ilkka Malmbergin laatima jutun kaari "hienoudesta hölmöyteen" pesi hyvin pois hohdokkuuden. Pelle Miljoonakin ihmetteli, miksi on sinne taas mennyt?
Tom Thumb: "Hand to Mouth to India" (Alchemy 2000) 246 sivua. Tom,20, hitchhiked from England to India with no money at all! Takakannessa Howard Marks, "Mr. Nice" suosittelee: "I bet this guy never worked a day in his life!". Onpa hauska suositus! Joka sopii erityisesti myös Carl Barksin luomaan Hannu Hanheen (engl. Gladstone Gander, ruotsiksi Alexander Lucas).
Liftari-Tomin reittinä oli mm. Luxemburg - Unkari - Romania - Bulgaria - Turkki - Iran - Pakistan - Intia...
Ihannekuvani Travellerista on Grande Touriaan tekevä kävelevä tietopankki, joka oppii jokaisesta lukemattomasta paikasta uutta. 1700-luvun etuoikeutetut nuoret kiersivät Saksan, Sveitsin, Italian, Ranskan, vaikkeivät voineet muslimien alistamaa Kreikkaa, palatakseen kotiin maailmaa nähneinä. Kisällitkin kiersivät Saksansa ympäri oppiakseen useilta vanhoilta mestareilta eri asioita.
Ajatus Goa-jutusta: miten paljon eräillä nykynuorilla onkaan a) rahaa b) aikaa. Goalle jäivät viipymään, kun raha ja aika - vieläkin - riittivät, Intiaa jo muualla määränsä kierrettyään.
Tuijottelin VR:n Interrail -keskustelu-sivuilta jokin vuosi sitten joidenkuiden valtavia budjetteja reiliä varten, vaikkapa 2000 euroa käyttörahaa matkalipun lisäksi! Sillähän kiertäisi jo koko maapallon? Minun aikanani ohjeena oli varata 70-100 mk/pvä, mutta sekin oli täysin ylimitoitettu. Jos yösijasta maksoin 20-50 mk (nykyään ehkä 100 mk tai 20 euroa) vain joka toinen tai kolmas yö (muut yöt ilmaiseksi junissa tai laivoissa) ja ruoasta esim. 10 mk päivässä, niin... 20 postikorttia merkkeineen kotimaahan olivatkin silloin aika iso vapaaehtoinen kuluerä. :-)
Sunnuntai-iltaisin poppi-pappi Mikko Salmella oli (2006) tv:ssä 1,5 tunnin keskusteluohjelma, kuin Saurin "Yölinjalla" aikoinaan, pari kertaa näin. Taannoin aiheena oli pinnallisesti Matkailu, vieraana Arman Alizad, Iranista 12-vuotiaana Suomeen muuttanut tv-julkkis-vaatturi (oma matkailuohjelma hänelläkin taannoin). Mikko Salmi tykkäsi kaupunkilomista Euroopassa, viikonlopuista Wienissä. Hän naureskeli, kun joku lähetti tekstiviestin: "Matkassa tärkeintä survival", ja hämmästeli ihmistä, joka eli kuulemma kuukauden interrailin pelkillä Marie-kekseillä...
Lukeudun survival-koulukuntaan, tärkeintä rajaton vapaus liikkua halvalla! Vapaus, eikä mukavuus.
Reilaus hiipui, kun uudet varakkaammat nuoret alkoivat lentää kauemmas.
Ajatus Goasta: Paljonkohan olisi (nuoriso-) kysyntää sittenkin mahdollisimman huokeille, mutta pitkille lomille?
Työllistävätkö Kibbutsit enää? En muista juttuja viime ajoilta? Kansainvälisiä työleirejä lienee, mutta eivät houkuttele laiskoja?
Miten toimisi nuorisolle halpa järjestetty pakettimatka johonkin eksoottiseen turismin kehitysmaahan, esim. Euroopan köyhin maa Moldova, Mustan meren rannalla? Siten, että perilläolo olisi mahdollisimman halpaa, viipyipä kuukauden tai kaksi. Rappiotilojen taloja ilman mukavuuksia tai telttailua - järjestetyn turvallisesti kuitenkin suomalaisessa "samanlaisten" porukassa.
Eli Goa-idea: Kauan, vähällä päiväkulutuksella, ilman hotellimukavuutta.
Ihmisistähän esim. 5-10 % lähtee itsenäisille matkoille kauemmas, kun taas 50-80 % lähtisi mieluusti helpolle, järjestetylle seuramatkalle Etelään. Aika rajoittaa yleensä aikuisia, sekä pienten lastensa mukavuus ja turvallisuus, mutta joitakuita kiinnostaisi "pitkäaikaisuus halvalla". Olisiko noiden ihmisryhmien välissä markkinarakoa?
Kalevi Keihänen löysi aikoinaan "sivistyneiden ja täysjunttien" välistä "Markalla Mallorcalle tai kahdella Kanarialle" -uteliaat. Slogan tarkoitti: säästä vuoden ajan joko 1 mk tai 2 mk päivässä, niin pääset reissuun! Sellaisen 359 tai 699 mk maksoi sitten Keihäs-matka Espanjaan.
Olen miettinyt, voisiko matkailu McDonaldisoitua? Mäkkäri, lasten ja vähärahaisten pikaravintola kaikkialla. Matkailussa a) yksinkertaiset halpalennot ovat tulleet (ja kestäneet vielä öljyn kallistumisenkin !?), b) halpamajoitus on yhä epästandardoitua. Vain Japanissa kapselihotellit ja lovehotellit. Laivahyteissä halpamajoitus toimii. Kotipizza-Rabben Omena-hotellit yllättävän kalliita.
Mitenkähän Venäjä suhtautuisi ihan-halpaan nuorison kuukausilomailuun Karjalan hökkelikylissä, joissa halukkaat voisivat vaikkapa korjatakin mökkejä. Nuorille pääasia olisi päästä eksoottiseen paikkaan, pois vanhempiensa valvonnan alta... Mutta kenraalit kaiketi pitäisivät ulkomaalaisia turvallisuusuhkana. Moni maa haluaa nimenomaan varakkaita turisteja eikä hippejä, vaikka länsimaiset hipitkin tuovat rahaa, jos heille vain on jossakin tilaa.
(Arkistosta vuodelta 2006)
Miten monta tarinaa yhdestä pyhiinvaellusreitistä onkaan kirjoitettu? Olen lukenut jo seitsemän:
Marja-Liisa Zotow: "Kirkontorni näkyy jo" (Omakustanne 2009) 142 sivua.
Martti Issakainen: "Jaakon tiellä" (Suomen Lähetysseura 2008) 234 sivua.
Kari Selen: "Simpukan tähden" (Edita 2006), 199 sivua.
Tim Moore: Spanish Steps (matkaten aasin kanssa!) (Vintage 2004), 328 sivua.
Rolf Enander: "Vägen till Santiago de Compostela" (Hjalmarson & Högberg 2001), 221 sivua.
CJ Gardberg "Santiago de Compostela", (Schildts 2001), 123 sivua. Muita kirjoittajia iäkkäämpi Gardberg pinnasi ajamalla matkan autolla, kuvaten vain kulttuurinähtävyydet.
Reitin varrella on matkalla kuolleiden muistomerkkejä, mm. kirjailija ja kulttuuriministeri Jouko Tyyri (1929-2001) on saanut muistolaattapylväänsä. Tuija Lehtonen tutustui matkalla reippaaseen, vasta 50-vuotiaaseen irlantilaisnaiseen, joka kuoli yllättäen heti perille päästyään!
Matkatoimisto Peter Pan on myynyt 3000 euron pyhiinvaellusmatkaa Espanjassa Santiagoon, kuukausi vaellusta jalan, mutta matkatavarat autolla (fuskauksen tuntua...). Tuija Lehtonen käveli reppuineen kuukaudessa 750 km. Pyhiinvaeltajille tarjotut joukkomajoitukset maksoivat vain 3 tai 5 euroa yöltä.
Opin Lehtoselta katolisten pyhimmät paikat: 1) Jeesuksen hauta Jerusalemissa (olen käynyt Jeesuksen Puutarhahaudalla, joka kilpailee toisen ehdokkaan kanssa), 2) Pyhän Pietarin hauta Roomassa (olen käynyt). 3) Pyhän Jaakon hauta. Näin on siksi että Jeesukselle rakkaimmat apostolit olivat Pietari sekä Johannes ja Jaakko, joista Johanneksella ei ole hautapaikkaa.
Santiagon reitti tuntuu kuluneelta, kaipaisi monia kilpailevia vaihtoehtoja. Suomen poikki voisi olla hauskaa kävellä kapeimmasta keskikohdasta, vyötäröstä. Itärajalta Raatteen tietä - Puolanka Suomen keskipiste - Oulu rannikolla, olisiko 250 km, veisi aikaa viikon?
***
Entäpä Intiaan? HS:n kuukausiliitteessä oli (vuonna 2006) kansijuttu Goassa vetelehtivistä suomalaisnuorista ja Pellestä. Ennakkomainos "Travellereista" viehätti, mutta Ilkka Malmbergin laatima jutun kaari "hienoudesta hölmöyteen" pesi hyvin pois hohdokkuuden. Pelle Miljoonakin ihmetteli, miksi on sinne taas mennyt?
Tom Thumb: "Hand to Mouth to India" (Alchemy 2000) 246 sivua. Tom,20, hitchhiked from England to India with no money at all! Takakannessa Howard Marks, "Mr. Nice" suosittelee: "I bet this guy never worked a day in his life!". Onpa hauska suositus! Joka sopii erityisesti myös Carl Barksin luomaan Hannu Hanheen (engl. Gladstone Gander, ruotsiksi Alexander Lucas).
Liftari-Tomin reittinä oli mm. Luxemburg - Unkari - Romania - Bulgaria - Turkki - Iran - Pakistan - Intia...
Ihannekuvani Travellerista on Grande Touriaan tekevä kävelevä tietopankki, joka oppii jokaisesta lukemattomasta paikasta uutta. 1700-luvun etuoikeutetut nuoret kiersivät Saksan, Sveitsin, Italian, Ranskan, vaikkeivät voineet muslimien alistamaa Kreikkaa, palatakseen kotiin maailmaa nähneinä. Kisällitkin kiersivät Saksansa ympäri oppiakseen useilta vanhoilta mestareilta eri asioita.
Ajatus Goa-jutusta: miten paljon eräillä nykynuorilla onkaan a) rahaa b) aikaa. Goalle jäivät viipymään, kun raha ja aika - vieläkin - riittivät, Intiaa jo muualla määränsä kierrettyään.
Tuijottelin VR:n Interrail -keskustelu-sivuilta jokin vuosi sitten joidenkuiden valtavia budjetteja reiliä varten, vaikkapa 2000 euroa käyttörahaa matkalipun lisäksi! Sillähän kiertäisi jo koko maapallon? Minun aikanani ohjeena oli varata 70-100 mk/pvä, mutta sekin oli täysin ylimitoitettu. Jos yösijasta maksoin 20-50 mk (nykyään ehkä 100 mk tai 20 euroa) vain joka toinen tai kolmas yö (muut yöt ilmaiseksi junissa tai laivoissa) ja ruoasta esim. 10 mk päivässä, niin... 20 postikorttia merkkeineen kotimaahan olivatkin silloin aika iso vapaaehtoinen kuluerä. :-)
Sunnuntai-iltaisin poppi-pappi Mikko Salmella oli (2006) tv:ssä 1,5 tunnin keskusteluohjelma, kuin Saurin "Yölinjalla" aikoinaan, pari kertaa näin. Taannoin aiheena oli pinnallisesti Matkailu, vieraana Arman Alizad, Iranista 12-vuotiaana Suomeen muuttanut tv-julkkis-vaatturi (oma matkailuohjelma hänelläkin taannoin). Mikko Salmi tykkäsi kaupunkilomista Euroopassa, viikonlopuista Wienissä. Hän naureskeli, kun joku lähetti tekstiviestin: "Matkassa tärkeintä survival", ja hämmästeli ihmistä, joka eli kuulemma kuukauden interrailin pelkillä Marie-kekseillä...
Lukeudun survival-koulukuntaan, tärkeintä rajaton vapaus liikkua halvalla! Vapaus, eikä mukavuus.
Reilaus hiipui, kun uudet varakkaammat nuoret alkoivat lentää kauemmas.
Ajatus Goasta: Paljonkohan olisi (nuoriso-) kysyntää sittenkin mahdollisimman huokeille, mutta pitkille lomille?
Työllistävätkö Kibbutsit enää? En muista juttuja viime ajoilta? Kansainvälisiä työleirejä lienee, mutta eivät houkuttele laiskoja?
Miten toimisi nuorisolle halpa järjestetty pakettimatka johonkin eksoottiseen turismin kehitysmaahan, esim. Euroopan köyhin maa Moldova, Mustan meren rannalla? Siten, että perilläolo olisi mahdollisimman halpaa, viipyipä kuukauden tai kaksi. Rappiotilojen taloja ilman mukavuuksia tai telttailua - järjestetyn turvallisesti kuitenkin suomalaisessa "samanlaisten" porukassa.
Eli Goa-idea: Kauan, vähällä päiväkulutuksella, ilman hotellimukavuutta.
Ihmisistähän esim. 5-10 % lähtee itsenäisille matkoille kauemmas, kun taas 50-80 % lähtisi mieluusti helpolle, järjestetylle seuramatkalle Etelään. Aika rajoittaa yleensä aikuisia, sekä pienten lastensa mukavuus ja turvallisuus, mutta joitakuita kiinnostaisi "pitkäaikaisuus halvalla". Olisiko noiden ihmisryhmien välissä markkinarakoa?
Kalevi Keihänen löysi aikoinaan "sivistyneiden ja täysjunttien" välistä "Markalla Mallorcalle tai kahdella Kanarialle" -uteliaat. Slogan tarkoitti: säästä vuoden ajan joko 1 mk tai 2 mk päivässä, niin pääset reissuun! Sellaisen 359 tai 699 mk maksoi sitten Keihäs-matka Espanjaan.
Olen miettinyt, voisiko matkailu McDonaldisoitua? Mäkkäri, lasten ja vähärahaisten pikaravintola kaikkialla. Matkailussa a) yksinkertaiset halpalennot ovat tulleet (ja kestäneet vielä öljyn kallistumisenkin !?), b) halpamajoitus on yhä epästandardoitua. Vain Japanissa kapselihotellit ja lovehotellit. Laivahyteissä halpamajoitus toimii. Kotipizza-Rabben Omena-hotellit yllättävän kalliita.
Mitenkähän Venäjä suhtautuisi ihan-halpaan nuorison kuukausilomailuun Karjalan hökkelikylissä, joissa halukkaat voisivat vaikkapa korjatakin mökkejä. Nuorille pääasia olisi päästä eksoottiseen paikkaan, pois vanhempiensa valvonnan alta... Mutta kenraalit kaiketi pitäisivät ulkomaalaisia turvallisuusuhkana. Moni maa haluaa nimenomaan varakkaita turisteja eikä hippejä, vaikka länsimaiset hipitkin tuovat rahaa, jos heille vain on jossakin tilaa.
(Arkistosta vuodelta 2006)
48. Asterixista Amsterdamiin
Kukahan muistaa vielä historioitsija Iiro Kajannon teoksen "Antiikista Asterixiin" (WSOY 1973, Taskutieto 109, 154 sivua), joka osaltaan vakuutti nuoren lukijansa Asterixin miljöön historianmukaisuudesta, tarinoiden hullunkurisista pelleilyistä huolimatta.
Keijo Karjalainen: 'Politiikkaa Asterixin maailmassa' on uudempi mainio tutkielma! Jälkeenpäin oli pakko lukea uudelleen muutama viitattu Asterix (tunnissa yhden 44/48-sivuisen laatusarjakuvan lukee uudelleen, nautiskellen hitaammin).
KK on erotellut nelikentällä: Realismi & Idealismi & Paikallisuus & Globaalisuus neljä (4) eri ulkopoliittista linjaa Asterixin kylässä. Niitä edustavat 1) RI muukalaisvihaaja vanhus Senilix 2) RG vallanhaluinen kyläpäällikkö Aladobix 3) IP tietäjä Akvavitix (ja soturi Asterix) 4) IG hiidenkivikauppias Obelix...
KK paljastaa bardi Trubadurixin salatun merkityksen (hänestä on tuleva seuraava druidi Akvavitixin jälkeen!) ja hän toivoo kaunotar Mimosasta kylän päällikköä Aladobixin jälkeen.
Asterixissa on mainioita juonia, ikävää vain kaikkien ongelmien lopullinen ratkaisu nyrkein. Kai se on realistinen ajankuva. Asterixeja ilmestyi 32 kirjaa 45 vuodessa. Minulta oli jäänyt 6 uusinta lukematta, mutta täytyihän ne edes lainata kirjastosta. Käsikirjoittaja (mm. "Nikke ja nenä") Rene Goscinny (s. 1926) kuoli jo 5-kymppisenä vuonna 1977, sen jälkeiset piirtäjä Albert Uderzon (s.1926) yksinään kyhäämät kymmenkunta kirjaa ovat kakkos- ja kolmosluokkaa.
"Obelix ja Kumpp." (1976, suom. 1977) on tarina makuuni. Roomalaiset juonivat jälleen kerran valloittaakseen Asterixin kylän. He alkavat ostaa Obelixilta määrättömästi hiidenkiviä. Juntista Obelixista tulee kylän rahaporho, joka palkkaa puolet kyläläisistä apulaisikseen... Lopulta talouskupla puhkeaa, Rooma kärsii inflaatiosta ja sestertius devalvoidaan, mutta Asterixin kylä palaa vanhaan luontaistalouteensa.
Miksi ei tehtäisi Asterix-pastisseja, pilajäljitelmiä, mukaelmia? Suomessa ajaksi ja paikaksi sopisi vaikkapa piispa Henrikin ja talonpoika Lallin Köyliö?
Nyttemmin Asterix on jo 50-vuotias ja uutuusalbumi on lähinnä fanien rahastusta. Useimmat ulkoaopitut suomenkieliset ensipainokseni olen jo myynyt keräilijälle 25 eurolla kappale. Olen ostanut tilalle vironkielisiä Tallinnan Viru-kadun Apollo-kirjakaupan alennusmyynnistä vain 60 eurocentillä (9 Viron kroonilla) kappale.
***
Luin sisareni luona yhtenä iltana puolet Anne Frankin päiväkirjasta, vanhasta versiosta. Lapsen kuvausta aikuisista ja kritiikkiä aikuisia kohtaan. Lukemisen jälkeen Frankin perheen kotitalo Amsterdamissa alkoi kovasti kiinnostaa. Vasta 15-vuotiaan Annen (s.12.6.1929) kuolinpäivä Bergen-Belsenin keskitysleirissä on jäänyt hyvin mieleeni: 12345 eli 12.3.1945. Tästä lähtien Sinäkin muistat sen :-)
Anne kirjoitti päiväkirjaansa julkaistavaksi, koska vapaassa radiossa oli kehotettu ihmisiä kirjoittamaan ylös todistusaineistoa natsidiktatuurista myöhempää vapauden aikaa varten.
Alankomaat on tunnetusti pieni maa, lyhyet (halvat) välimatkat. Siinä mielessä voisi olla kiintoisaa käväistä Amsterdamista junalla jossakin muualla, sightseeinginä, nähdä tiheä liikenneverkko ja tasaista peltolakeutta, miettiä maan asukastiheyttä, joka hämmästytti koulukirjassa aikoinaan. Haarlem 15 km? Haag 50 km? Olen nähnyt Alankomaita bussien ikkunoista.
Olen pyörinyt Amsterdamissa vain päärautatieaseman seudulla 1988 ja Amstelin aseman (2 km kaakkoon) ympäristössä 2003. Isäni kävi Esomarin kongressimatkalla melkein joka syksy 1964-84 ja niitä pidettiin useimmin Amsterdamissa (kerran Helsingissä, Wienissä, Barcelonassa, San Remossa). Amsterdamissa isä valokuvasi lukemattomia kapeita taloja kanavien varsilta, piti kai kaupungista.
Kuvaamisen toinen puoli on: kuka katsoo entisiä kuvia? Pitkästä aikaa näin runsaan tunnin videoni San Marino - Venetsia - Firenze - Rimini - Riccione, ja mietin tuota.
Jos tulevaisuutta enää on, nauravatko uudet polvet 2000-luvun ihmisten yrityksille säilöä kaikenlaisia kuvia ja ostaa DVD-tallenteita ties mistä vanhoista ohjelmista, kuvitellen, että joskus olisi aikaa katsella niitä?
***
Ihmettelen (vuonna 2006) miten paljon Virpi Hämeen-Anttilan kirja on myynyt, oliko 29'000? Näkyvyyden voimaa? Hänellä on ollut oikeanlaista julkisuutta sellaisille naisille, jotka lukevat? Minulle hänen eka kirjansa oli pettymys, koska media synnytti liian suuret odotukset. Odotin herkullisempaa, persoonallisempaa, ratkihauskan erikoista kertomusta tiedenaisen ja tietynnäköisen tiedemiehen perheestä tai parisuhteesta...
Ennakko-oletukseni Virpi Hämeen-Anttilan "Suden vuodesta" oli, että se kuvaisi suomalaisen version norsunluutornissa elävästä tutkijaperheestä, joka on jakanut maailman: "Jaakolle Indus-virran länsipuoli, Virpille itäpuoli". Arjen kanssa pieniä kommelluksia, ajatukset 10 km:n korkeudella...
Suomessa joku Matti Klinge sopisi hauskaksi "institutionaaliseksi" kirjahahmoksi, kuten Esa Saarinenkin (jonka olen nähnyt alati näkyvänä siellä täällä, Akateemisessa kirjakaupassa ostoksilla, kahvilan ikkunassa Bulevardilla, kadulla kättelemässä hänelle yllättäen esittäytyvää ihmistä, istumassa konserttiyleisön joukossa). Miksei tohtori Seppo Heikinheimokin, joka sanoi itsemurhansa syyksi huonon pesäpallokauden ja radiossa lisääntyneen ala-arvoisen rytmimusiikin.
Matti Kassilan hauskassa filmissä "Professori Masa" Tauno Palo esitti fakkiutunutta työlemän teoreetikkoa, joka höristi korviaan kuullessaan yliopiston käytävällä takaapäin ylioppilaan (Lasse Pöysti) kritiikkiä...
Ihmettelen, miksi kaikki lukevat samoja kirjoja? Ymmärrän Väinö Linnan suosion, koska hän kirjoitti vaikuttavasti massoja koskettavista Suurista aiheista. Kalle Päätalo otti työvoiton kirjoittamalla älyttömän paljon ja pikkutarkasti supisuomalaista tavallista tarinaa. Hietamiestä en ole lukenut, mutta "Karjala" on aina hyvä suosion salaisuus?
Ehkäpä olisi kysyntää "Uusipäätalolle", joka kuvaisi tavallisen suomalaisen pitkään opiskelleen virkanaisen älyllistä siistiä sisätyötä ja ulkoelämää. Hänen kaltaisensa ostavat kirjoja eniten eli luovat kysyntää Virpi Hämeen-Anttiloille?
Mistä lukijat haluavat itsensä löytää? Hotakainenhan osui pajatsoon keksimällä oman talonsa rakentajat, matti-vanhaset... Hän yritti aiemmin jo auto-aiheella...
"Etelänmatkaajat"! Keksinpä mahdollisen suuraiheen. Vaatisi vain osaavan kirjoittajan. Joka tekisi elämää suuremman parodian tai komedian perheestä, jonka elämä ja haaveet pyörivät jokavuotisen etelän-loman ympärillä, Tavallisin Kanaria, Kreikka, Turkki tms. Aihe koskettaisi "miljoonaa tavallista Korhosta", jotka löytäisivät itsensä tarinasta?
"Töllöttäjät" kertoisi perheestä, jossa katsottaisiin Kaikki mitä tv:stä tulee, eli taaskin jokainen mahdollinen Jokinen löytäisi tarpeeksi tuttua omaa itseään?
(Arkistosta vuodelta 2006)
Keijo Karjalainen: 'Politiikkaa Asterixin maailmassa' on uudempi mainio tutkielma! Jälkeenpäin oli pakko lukea uudelleen muutama viitattu Asterix (tunnissa yhden 44/48-sivuisen laatusarjakuvan lukee uudelleen, nautiskellen hitaammin).
KK on erotellut nelikentällä: Realismi & Idealismi & Paikallisuus & Globaalisuus neljä (4) eri ulkopoliittista linjaa Asterixin kylässä. Niitä edustavat 1) RI muukalaisvihaaja vanhus Senilix 2) RG vallanhaluinen kyläpäällikkö Aladobix 3) IP tietäjä Akvavitix (ja soturi Asterix) 4) IG hiidenkivikauppias Obelix...
KK paljastaa bardi Trubadurixin salatun merkityksen (hänestä on tuleva seuraava druidi Akvavitixin jälkeen!) ja hän toivoo kaunotar Mimosasta kylän päällikköä Aladobixin jälkeen.
Asterixissa on mainioita juonia, ikävää vain kaikkien ongelmien lopullinen ratkaisu nyrkein. Kai se on realistinen ajankuva. Asterixeja ilmestyi 32 kirjaa 45 vuodessa. Minulta oli jäänyt 6 uusinta lukematta, mutta täytyihän ne edes lainata kirjastosta. Käsikirjoittaja (mm. "Nikke ja nenä") Rene Goscinny (s. 1926) kuoli jo 5-kymppisenä vuonna 1977, sen jälkeiset piirtäjä Albert Uderzon (s.1926) yksinään kyhäämät kymmenkunta kirjaa ovat kakkos- ja kolmosluokkaa.
"Obelix ja Kumpp." (1976, suom. 1977) on tarina makuuni. Roomalaiset juonivat jälleen kerran valloittaakseen Asterixin kylän. He alkavat ostaa Obelixilta määrättömästi hiidenkiviä. Juntista Obelixista tulee kylän rahaporho, joka palkkaa puolet kyläläisistä apulaisikseen... Lopulta talouskupla puhkeaa, Rooma kärsii inflaatiosta ja sestertius devalvoidaan, mutta Asterixin kylä palaa vanhaan luontaistalouteensa.
Miksi ei tehtäisi Asterix-pastisseja, pilajäljitelmiä, mukaelmia? Suomessa ajaksi ja paikaksi sopisi vaikkapa piispa Henrikin ja talonpoika Lallin Köyliö?
Nyttemmin Asterix on jo 50-vuotias ja uutuusalbumi on lähinnä fanien rahastusta. Useimmat ulkoaopitut suomenkieliset ensipainokseni olen jo myynyt keräilijälle 25 eurolla kappale. Olen ostanut tilalle vironkielisiä Tallinnan Viru-kadun Apollo-kirjakaupan alennusmyynnistä vain 60 eurocentillä (9 Viron kroonilla) kappale.
***
Luin sisareni luona yhtenä iltana puolet Anne Frankin päiväkirjasta, vanhasta versiosta. Lapsen kuvausta aikuisista ja kritiikkiä aikuisia kohtaan. Lukemisen jälkeen Frankin perheen kotitalo Amsterdamissa alkoi kovasti kiinnostaa. Vasta 15-vuotiaan Annen (s.12.6.1929) kuolinpäivä Bergen-Belsenin keskitysleirissä on jäänyt hyvin mieleeni: 12345 eli 12.3.1945. Tästä lähtien Sinäkin muistat sen :-)
Anne kirjoitti päiväkirjaansa julkaistavaksi, koska vapaassa radiossa oli kehotettu ihmisiä kirjoittamaan ylös todistusaineistoa natsidiktatuurista myöhempää vapauden aikaa varten.
Alankomaat on tunnetusti pieni maa, lyhyet (halvat) välimatkat. Siinä mielessä voisi olla kiintoisaa käväistä Amsterdamista junalla jossakin muualla, sightseeinginä, nähdä tiheä liikenneverkko ja tasaista peltolakeutta, miettiä maan asukastiheyttä, joka hämmästytti koulukirjassa aikoinaan. Haarlem 15 km? Haag 50 km? Olen nähnyt Alankomaita bussien ikkunoista.
Olen pyörinyt Amsterdamissa vain päärautatieaseman seudulla 1988 ja Amstelin aseman (2 km kaakkoon) ympäristössä 2003. Isäni kävi Esomarin kongressimatkalla melkein joka syksy 1964-84 ja niitä pidettiin useimmin Amsterdamissa (kerran Helsingissä, Wienissä, Barcelonassa, San Remossa). Amsterdamissa isä valokuvasi lukemattomia kapeita taloja kanavien varsilta, piti kai kaupungista.
Kuvaamisen toinen puoli on: kuka katsoo entisiä kuvia? Pitkästä aikaa näin runsaan tunnin videoni San Marino - Venetsia - Firenze - Rimini - Riccione, ja mietin tuota.
Jos tulevaisuutta enää on, nauravatko uudet polvet 2000-luvun ihmisten yrityksille säilöä kaikenlaisia kuvia ja ostaa DVD-tallenteita ties mistä vanhoista ohjelmista, kuvitellen, että joskus olisi aikaa katsella niitä?
***
Ihmettelen (vuonna 2006) miten paljon Virpi Hämeen-Anttilan kirja on myynyt, oliko 29'000? Näkyvyyden voimaa? Hänellä on ollut oikeanlaista julkisuutta sellaisille naisille, jotka lukevat? Minulle hänen eka kirjansa oli pettymys, koska media synnytti liian suuret odotukset. Odotin herkullisempaa, persoonallisempaa, ratkihauskan erikoista kertomusta tiedenaisen ja tietynnäköisen tiedemiehen perheestä tai parisuhteesta...
Ennakko-oletukseni Virpi Hämeen-Anttilan "Suden vuodesta" oli, että se kuvaisi suomalaisen version norsunluutornissa elävästä tutkijaperheestä, joka on jakanut maailman: "Jaakolle Indus-virran länsipuoli, Virpille itäpuoli". Arjen kanssa pieniä kommelluksia, ajatukset 10 km:n korkeudella...
Suomessa joku Matti Klinge sopisi hauskaksi "institutionaaliseksi" kirjahahmoksi, kuten Esa Saarinenkin (jonka olen nähnyt alati näkyvänä siellä täällä, Akateemisessa kirjakaupassa ostoksilla, kahvilan ikkunassa Bulevardilla, kadulla kättelemässä hänelle yllättäen esittäytyvää ihmistä, istumassa konserttiyleisön joukossa). Miksei tohtori Seppo Heikinheimokin, joka sanoi itsemurhansa syyksi huonon pesäpallokauden ja radiossa lisääntyneen ala-arvoisen rytmimusiikin.
Matti Kassilan hauskassa filmissä "Professori Masa" Tauno Palo esitti fakkiutunutta työlemän teoreetikkoa, joka höristi korviaan kuullessaan yliopiston käytävällä takaapäin ylioppilaan (Lasse Pöysti) kritiikkiä...
Ihmettelen, miksi kaikki lukevat samoja kirjoja? Ymmärrän Väinö Linnan suosion, koska hän kirjoitti vaikuttavasti massoja koskettavista Suurista aiheista. Kalle Päätalo otti työvoiton kirjoittamalla älyttömän paljon ja pikkutarkasti supisuomalaista tavallista tarinaa. Hietamiestä en ole lukenut, mutta "Karjala" on aina hyvä suosion salaisuus?
Ehkäpä olisi kysyntää "Uusipäätalolle", joka kuvaisi tavallisen suomalaisen pitkään opiskelleen virkanaisen älyllistä siistiä sisätyötä ja ulkoelämää. Hänen kaltaisensa ostavat kirjoja eniten eli luovat kysyntää Virpi Hämeen-Anttiloille?
Mistä lukijat haluavat itsensä löytää? Hotakainenhan osui pajatsoon keksimällä oman talonsa rakentajat, matti-vanhaset... Hän yritti aiemmin jo auto-aiheella...
"Etelänmatkaajat"! Keksinpä mahdollisen suuraiheen. Vaatisi vain osaavan kirjoittajan. Joka tekisi elämää suuremman parodian tai komedian perheestä, jonka elämä ja haaveet pyörivät jokavuotisen etelän-loman ympärillä, Tavallisin Kanaria, Kreikka, Turkki tms. Aihe koskettaisi "miljoonaa tavallista Korhosta", jotka löytäisivät itsensä tarinasta?
"Töllöttäjät" kertoisi perheestä, jossa katsottaisiin Kaikki mitä tv:stä tulee, eli taaskin jokainen mahdollinen Jokinen löytäisi tarpeeksi tuttua omaa itseään?
(Arkistosta vuodelta 2006)
lauantai 17. huhtikuuta 2010
47. Pakko lukea
Per Maaranniitty: 'Sarkastista', kertoi olevansa kirjastoholisti. Hänen on pakko lukea kirjoja lähes päivittäin. Joskus hän on hädässä joutunut lukemaan pari lääkäriromaaniakin: "Molemmissa oli samat sanat, vain sanajärjestys erilainen."
Mietin, mitä minä lukisin viihteeksi? Tarkoitukseni on aina analysoida lukemaani, oppia ja oivaltaa jotakin. Dekkaritkin luen opiksi. Yleensä luen vain yhden kirjan kirjailijalta, ellei ole niin hyvä, että haluan lukea muutkin.
***
Luin Barbara Gordonin kirjan "Vanhempi mies, nuori nainen". Amerikkalaista huttua, mutta ajatuksiakin: "Mitä muuta romantiikka on kuin palvontaa?"
"Vanha mies ei kyllästy vanhaan puolisoonsa siksi, että tämä ei ymmärrä häntä, vaan siksi, että tämä ymmärtää jo liian hyvin: vaimo muistuttaa miestään sellaisistakin nuoruuden erehdyksistä, joita mies ei enää haluaisi muistaa... tai: "Laita nyt ne villasukat, ettei käy niinkuin toissa vuonna kun vilustuit tosi pahasti itsepäisyyttäsi..."
***
Valistusfilosofi Denis Diderot on kiehtonut mua nuoresta pitäen. Hänen väitetään olleen viimeinen ihminen, joka pystyi omaksumaan koko oman aikansa sivistyksen - kaikki tieteenalat. Hän oli lukenut kaiken tärkeän ja laati d'Alembertin kanssa Ranskan Suuren Ensyklopedian.
Suomessa 100 vuotta sitten muuan V. Hämeen-Anttila laati yksinään yksiosaisen tietosanakirjan, luonnollisesti ulkomaisista ensyklopedioista käännellen. Kirja on kuuluisa siitä, että tekijältä pääsi kokonaan unohtumaan niinkin laaja hakusana kuin Kiina!
***
Hankalia kirjoja, joista en pidä, mutta luin silti sitkeästi loppuun, on Gabriel Garcia Marquezin "Sadan vuoden yksinäisyys". Aloitin monesti, jätin monesti, mutta kahlasin lopulta läpi. Tarina tai ajatusvirta rönsyili liian moniin suuntiin kaiken aikaa, mistä tahansa minne tahansa. Saatan tosin itsekin kirjoittaa juuri moittimallani tavalla.
Jos juutun kirjaa lukiessani johonkin kohtaan, jätän merkin, mutta kokeilen lukea jostakin muualta, vaikkapa viimeisen luvun tai keskiväliltä. Voikin löytyä aivan uusi vire! Eihän monesti kirjaa ole kirjoitettukaan järjestyksessä. "Kirjoita ensin helpoimmin syntyvä osa", tai lue sellainen. Palaa myöhemmin vaikeaan kohtaan, täydellisyyden ja täydennyksen vuoksi.
***
Selailin kirjakaupassa Äidinkielen opetustieteen seuran aktivistin, professori Katri Sarmavuoren muistelmateosta. Hän oli äidinkielenopettajani Timo K. Saarniemen (1942-2005) hyvä ystävä ja etsinkin juuri viitteitä "Teksiin". Löysin ainakin kuvan tyyppiä "Minä itse Turussa ja oikealla Timo Saarniemi".
Jälleen opettajana on tutkija, jonka oma kirjoitustyyli ei häikäisevästi ylitä normaalin ihmisen ainekirjoitustasoa. Toisaalta taas kerran voi nauttia persoonallisesta 'omakustanteen rosoisuudesta', jonkin elegantin sujuvuuden sijasta. Hyvin pistää esiin särmää pyöreän hioutumisen asemesta.
Eräänkin luvun otsikko taisi olla "Unto Särmävuo - puhumaton mies". Uteliaisuutta herättävää. Kirjoittaja kertoi aikoneensa otsikoksi "Tylsä tyyppi", mutta esilukijansa sanoi, ettei käy, joten hän muutti sanojaan. Rouva tutustui herraan Helsingin Sanomain "Henkilökohtaista"-palstan kautta... Herra toimi tullauksen osastonjohtajana, kunnes lakkautti itse osastonsa - ja pääsi eläkkeelle. Herra oli tylsähkö jo heti alkuun, myöhemmin lisäksi pikkumainen puhumaton nariseva vähäsielu ja ja ja jah... - Vaan 22 vuotta hänen kanssaan pitkästyin, mutta juoksihan hän muidenkin helmojen perässä, kunnes otin avioeron. Muuta en hänestä muistakaan. Tylsä tyyppi. (Tai jotakin sinne päin?) Hauska tyyppi, ajattelee lukija.
(Arkistostani vuodelta 2005)
Mietin, mitä minä lukisin viihteeksi? Tarkoitukseni on aina analysoida lukemaani, oppia ja oivaltaa jotakin. Dekkaritkin luen opiksi. Yleensä luen vain yhden kirjan kirjailijalta, ellei ole niin hyvä, että haluan lukea muutkin.
***
Luin Barbara Gordonin kirjan "Vanhempi mies, nuori nainen". Amerikkalaista huttua, mutta ajatuksiakin: "Mitä muuta romantiikka on kuin palvontaa?"
"Vanha mies ei kyllästy vanhaan puolisoonsa siksi, että tämä ei ymmärrä häntä, vaan siksi, että tämä ymmärtää jo liian hyvin: vaimo muistuttaa miestään sellaisistakin nuoruuden erehdyksistä, joita mies ei enää haluaisi muistaa... tai: "Laita nyt ne villasukat, ettei käy niinkuin toissa vuonna kun vilustuit tosi pahasti itsepäisyyttäsi..."
***
Valistusfilosofi Denis Diderot on kiehtonut mua nuoresta pitäen. Hänen väitetään olleen viimeinen ihminen, joka pystyi omaksumaan koko oman aikansa sivistyksen - kaikki tieteenalat. Hän oli lukenut kaiken tärkeän ja laati d'Alembertin kanssa Ranskan Suuren Ensyklopedian.
Suomessa 100 vuotta sitten muuan V. Hämeen-Anttila laati yksinään yksiosaisen tietosanakirjan, luonnollisesti ulkomaisista ensyklopedioista käännellen. Kirja on kuuluisa siitä, että tekijältä pääsi kokonaan unohtumaan niinkin laaja hakusana kuin Kiina!
***
Hankalia kirjoja, joista en pidä, mutta luin silti sitkeästi loppuun, on Gabriel Garcia Marquezin "Sadan vuoden yksinäisyys". Aloitin monesti, jätin monesti, mutta kahlasin lopulta läpi. Tarina tai ajatusvirta rönsyili liian moniin suuntiin kaiken aikaa, mistä tahansa minne tahansa. Saatan tosin itsekin kirjoittaa juuri moittimallani tavalla.
Jos juutun kirjaa lukiessani johonkin kohtaan, jätän merkin, mutta kokeilen lukea jostakin muualta, vaikkapa viimeisen luvun tai keskiväliltä. Voikin löytyä aivan uusi vire! Eihän monesti kirjaa ole kirjoitettukaan järjestyksessä. "Kirjoita ensin helpoimmin syntyvä osa", tai lue sellainen. Palaa myöhemmin vaikeaan kohtaan, täydellisyyden ja täydennyksen vuoksi.
***
Selailin kirjakaupassa Äidinkielen opetustieteen seuran aktivistin, professori Katri Sarmavuoren muistelmateosta. Hän oli äidinkielenopettajani Timo K. Saarniemen (1942-2005) hyvä ystävä ja etsinkin juuri viitteitä "Teksiin". Löysin ainakin kuvan tyyppiä "Minä itse Turussa ja oikealla Timo Saarniemi".
Jälleen opettajana on tutkija, jonka oma kirjoitustyyli ei häikäisevästi ylitä normaalin ihmisen ainekirjoitustasoa. Toisaalta taas kerran voi nauttia persoonallisesta 'omakustanteen rosoisuudesta', jonkin elegantin sujuvuuden sijasta. Hyvin pistää esiin särmää pyöreän hioutumisen asemesta.
Eräänkin luvun otsikko taisi olla "Unto Särmävuo - puhumaton mies". Uteliaisuutta herättävää. Kirjoittaja kertoi aikoneensa otsikoksi "Tylsä tyyppi", mutta esilukijansa sanoi, ettei käy, joten hän muutti sanojaan. Rouva tutustui herraan Helsingin Sanomain "Henkilökohtaista"-palstan kautta... Herra toimi tullauksen osastonjohtajana, kunnes lakkautti itse osastonsa - ja pääsi eläkkeelle. Herra oli tylsähkö jo heti alkuun, myöhemmin lisäksi pikkumainen puhumaton nariseva vähäsielu ja ja ja jah... - Vaan 22 vuotta hänen kanssaan pitkästyin, mutta juoksihan hän muidenkin helmojen perässä, kunnes otin avioeron. Muuta en hänestä muistakaan. Tylsä tyyppi. (Tai jotakin sinne päin?) Hauska tyyppi, ajattelee lukija.
(Arkistostani vuodelta 2005)
46. Krapu ja Sivullinen
Albert Camus'n 'Sivullinen', (L'etranger), toisen maailmansodan vaikutuksesta syntynyt kuuluisa eksistentialistinen romaani teki suuren vaikutuksen, kun sen viimein luin. Olin kuullut ensin futurologi Mika Mannermaan ylistyksen: hänelle Sivullinen oli kai nuoruutensa unohtumattomin merkkiteos.
Camus'n kirja on suorastaan hirtehisen hauska, kun päähenkilöstä on 'Yhdentekevää!' kasvavasti yhä isommat ja isommat asiat: muuttaako Pariisiin, kauniin naisen kosinta, saako kuolemantuomion, armahdetaanko, teloitetaanko...
***
Luin Henry Millerin Kravun kääntöpiirin. Selvästi paras lukemani Miller! 'Marussin kolossi' oli vain kohtalainen, siisti Kreikka-kuvaus. 'Ilmastoitu painajainen' epä-matkakirja USA:sta, enkä innostunut. 'Hiljaiseloa Clichyssä' luin jo nuorena, helpointa Milleriä, muttei silloin minun mieleeni.
Miksi nyt Krapu? Kiinnostuin aluksi jälkisanojen ylistyksestä: "Miller on aikamme paras kirjailija!" "Toivon näkeväni ajan, kun hotellihuoneista poistetaan Gideonien raamatut ja tilalle vaihdetaan Millerin kootut!" Uteliaisuus heräsi...
Krapuhan kiellettiin Suomessa 1962 pornografisena. O tempora o mores. Etsin Kari Suomalaisen pilapiirroksen tapauksesta 27.5.1962, jossa pultsari on juuri pidätetty housut kintuissa tekemästä tarpeitaan julkisella paikalla, mutta hän esittääkin poliisille taiteen ja kirjallisuuden asiantuntijoiden kirjallisen lausunnon, että "asiaa olisi tarkasteltava osana taiteellisesta kokonaisuudesta..." :-)
No, JUURI siten! haluan luettuani yhtyä lausuntoon! Millerin teksti on kokonaisuus: Yht'aikaa tinkimättömän realistista ja kuohuvan poeettista! Miller saarnaa, shokeeraa (ei enää nykyään), vyöryttää ja julistaa, vaikuttavasti. "Millerin tuotanto on aiheuttanut oikeudenkäyntejä kaikkialla maailmassa". Hän kuvaa elämää suurempia irtolaisia 1920-luvun Pariisissa. Anarkiaa ja Elämää. En ole tainnut oppia kirjasta vielä mitään, mutta olen vaikuttunut kirjan ilmentämästä runollisesta elämänjanosta ja elämänkiihkosta.
En ehkä lue tällaisen kirjan sivua tarpeeksi hitaan huolellisesti, sillä jos luen saman sivun uudelleen, näenkin lisää asioita, huomaan eri sanoja ja lauseita. Sivut ovat niin täynnä erilaisia sanoja, niin täynnä runoutta ja kuohuntaa, että puoletkin riittää vakuuttamaan...
Sukulaisteoksia: Volter Kilven 'Alastalon salissa' on Milleriä helpompi, James Joycen 'Odysseus' vaikeampi. Pidän noista, mutta myös aivan erilaisista tyyleistä.
***
Luin Eeva Liisa Erosen 'eroottisen romaanin' "Astarten palvelus", jossa kuvattiin upealla tavalla naisen rakkauden tuntemuksia, turvallisuuden tunteena ja hyvän olon leviämisenä, vatsasta alkaen muualle ruumiiseen, toisen läheisyydessä ja magneettisuutena toisen lähellä, ettei haluaisi millään vetäytyä eroon toisesta.
***
Kirjoilla on tiensä. Ajaessani 1988 Eurolines-bussilla Lontoosta Tukholmaan australialainen matkustaja Mr Langhorn osti Groningenin aseman divarista taskukirjan Richard Yates: Revolutionary Road (1961), mutta se oli hänestä kai tylsä, koska jätti bussiin Göteborgissa vaihtaessaan Oslon-junaan. Otin romaanin mukaani, luin, pidin sen kuohuvasta parisuhdetarinasta. Mietin, olisiko suorastaan kääntämisen arvoinen löytö, pitäisikö itse suomentaa? Kirja on yhä hyllyssäni.
Parikymmentä vuotta myöhemmin kirjasta tehtiin menestyselokuva ja Markku Päkkilä suomensi alkuteoksen vuonna 2009. Arvostelu ylisti: Kirjailijalle kuuluisi Nobelin kirjallisuuspalkinto, jollei hän olisi jo ehtinyt kuolla. Valitettavasti Revolutionary Road oli Yatesin esikoinen, eikä hän yltänyt toiste parempaan tai yhtä hyvään.
(Arkistostani vuodelta 2005)
Camus'n kirja on suorastaan hirtehisen hauska, kun päähenkilöstä on 'Yhdentekevää!' kasvavasti yhä isommat ja isommat asiat: muuttaako Pariisiin, kauniin naisen kosinta, saako kuolemantuomion, armahdetaanko, teloitetaanko...
***
Luin Henry Millerin Kravun kääntöpiirin. Selvästi paras lukemani Miller! 'Marussin kolossi' oli vain kohtalainen, siisti Kreikka-kuvaus. 'Ilmastoitu painajainen' epä-matkakirja USA:sta, enkä innostunut. 'Hiljaiseloa Clichyssä' luin jo nuorena, helpointa Milleriä, muttei silloin minun mieleeni.
Miksi nyt Krapu? Kiinnostuin aluksi jälkisanojen ylistyksestä: "Miller on aikamme paras kirjailija!" "Toivon näkeväni ajan, kun hotellihuoneista poistetaan Gideonien raamatut ja tilalle vaihdetaan Millerin kootut!" Uteliaisuus heräsi...
Krapuhan kiellettiin Suomessa 1962 pornografisena. O tempora o mores. Etsin Kari Suomalaisen pilapiirroksen tapauksesta 27.5.1962, jossa pultsari on juuri pidätetty housut kintuissa tekemästä tarpeitaan julkisella paikalla, mutta hän esittääkin poliisille taiteen ja kirjallisuuden asiantuntijoiden kirjallisen lausunnon, että "asiaa olisi tarkasteltava osana taiteellisesta kokonaisuudesta..." :-)
No, JUURI siten! haluan luettuani yhtyä lausuntoon! Millerin teksti on kokonaisuus: Yht'aikaa tinkimättömän realistista ja kuohuvan poeettista! Miller saarnaa, shokeeraa (ei enää nykyään), vyöryttää ja julistaa, vaikuttavasti. "Millerin tuotanto on aiheuttanut oikeudenkäyntejä kaikkialla maailmassa". Hän kuvaa elämää suurempia irtolaisia 1920-luvun Pariisissa. Anarkiaa ja Elämää. En ole tainnut oppia kirjasta vielä mitään, mutta olen vaikuttunut kirjan ilmentämästä runollisesta elämänjanosta ja elämänkiihkosta.
En ehkä lue tällaisen kirjan sivua tarpeeksi hitaan huolellisesti, sillä jos luen saman sivun uudelleen, näenkin lisää asioita, huomaan eri sanoja ja lauseita. Sivut ovat niin täynnä erilaisia sanoja, niin täynnä runoutta ja kuohuntaa, että puoletkin riittää vakuuttamaan...
Sukulaisteoksia: Volter Kilven 'Alastalon salissa' on Milleriä helpompi, James Joycen 'Odysseus' vaikeampi. Pidän noista, mutta myös aivan erilaisista tyyleistä.
***
Luin Eeva Liisa Erosen 'eroottisen romaanin' "Astarten palvelus", jossa kuvattiin upealla tavalla naisen rakkauden tuntemuksia, turvallisuuden tunteena ja hyvän olon leviämisenä, vatsasta alkaen muualle ruumiiseen, toisen läheisyydessä ja magneettisuutena toisen lähellä, ettei haluaisi millään vetäytyä eroon toisesta.
***
Kirjoilla on tiensä. Ajaessani 1988 Eurolines-bussilla Lontoosta Tukholmaan australialainen matkustaja Mr Langhorn osti Groningenin aseman divarista taskukirjan Richard Yates: Revolutionary Road (1961), mutta se oli hänestä kai tylsä, koska jätti bussiin Göteborgissa vaihtaessaan Oslon-junaan. Otin romaanin mukaani, luin, pidin sen kuohuvasta parisuhdetarinasta. Mietin, olisiko suorastaan kääntämisen arvoinen löytö, pitäisikö itse suomentaa? Kirja on yhä hyllyssäni.
Parikymmentä vuotta myöhemmin kirjasta tehtiin menestyselokuva ja Markku Päkkilä suomensi alkuteoksen vuonna 2009. Arvostelu ylisti: Kirjailijalle kuuluisi Nobelin kirjallisuuspalkinto, jollei hän olisi jo ehtinyt kuolla. Valitettavasti Revolutionary Road oli Yatesin esikoinen, eikä hän yltänyt toiste parempaan tai yhtä hyvään.
(Arkistostani vuodelta 2005)
45. Kipu ja jumalat
Miten kivun ja hämmästyksen huudahdukset suhtautuvatkaan jumaliin ja paholaisiin? Tapanani ei ole kiroilla, mutta jos potkaisen varpaani kipeästi kiveen, kiroan minäkin automaattisesti! Mistähän mielen primitiivisimmistä pohjista tämä automatiikka löytyykään?
Vastaavasti ihmisten huudahdukset hämmästyksestä: "Jumal'auta! Herra isä! Jestas! Sus siunatkoon! (kukin tavallaan), tai amerikkalaisten "Oh my Gosh!" (God?), "Gee!" (Jesus?)... Jee, jee! "What the heck!" (hell?), Jollain primitiivisellä tavalla uskonnolliset kuvat tai sanat ovat veressämme - ateistillakin, ne purskahtavat esiin ajattelematta!
Luin arkkipiispa Mikko Juvan muistelmat. Hämmästyin hänen uskonnollisia elämyksiään, jotka olivat nuorena hänet suorastaan polvilleen lyöneet. Moni kansalainen taisi epäillä, minä ainakin, mahtoiko tämä politikoinut liberaali arkkipiispa uskoa itse ollenkaan? Hänen lapsistaan tuli äärivasemmiston radikaaleja nuoruusaikansa tuulien mukaan, pankinjohtajien tiivoloiden tavoin.
Raamatusta olen joskus lukenut pätkiä, kuten "Esterin kirjan". Piplia kannattaisi julkaistakin osasinaan kirja kerrallaan. Monet jutut muistuttavat Tuhannen ja yhden yön tarinoita.
Luinkin sitten raamatun 256-sivuisena sarjakuvakirjana Graphic Bible! Sen jälkeen selailin Koraania ajatellen, voisiko siitä tehdä sarjakuvan, mutta ei vaikuttanut mahdolliselta. Onkohan kukaan yrittänyt? Joutuisikohan moisesta tappolistalle kuin Rushdie? Tosin tavalliset muslimit ovat kai suvaitsevampia kristittyjä ei-muslimeja kohtaan, joiden ei oleteta tietävän islamista tarpeeksi.
Kulttuurien Museon näyttelyssä 2004 tai 2003 näin suorastaan ihastuttavia, monivärisiä intialaisia sarjakuvalehtiä, joissa kerrottiin heidän hindulaisia uskonnollisia tarinoitaan! Ne olivat kuin Tarzan-sarjakuvia, taustalla sujuvan kauniisti piirrettyjä viidakkomiljöitä. Tai kuin 'Kuvitettuja Klassikkoja' (Classics Illustrated), suosittu sarjakuvalehti 1950-60-luvulla.
Intia on rikas - uskonnosta!! Mitä omaa ihmiselle jää äärimmäisessä köyhyydessä? Unet ja uskonto! Mikä askarruttaa yleensä vanhuudenheikkoa tai hyvin sairasta ihmistä enemmän kuin uskonto? Viimeinen asia, joka elossa olevalle ihmiselle jää! Kulttuurin halvin ja helpoin muoto, sopii erakolle ja kerjäläiselle. Sopii huonosti rikkaalle materialistille, koska hänellä on muita kiireitä, monia muita hoidettavia asioita...
Intiassakin uskonto on myös hyväksikäyttöä kastijaon kautta. Toiset hyödyntävät materiaalisesti toisia. Brahmaanien etu on pönkittää uskontoa, jossa he ovat huipulla etuoikeutettuja. Uskonto on keskeinen osa systeemiä. Eri uskontoryhmät muodostavat omiensa verkostoja. Pitää
kuulua johonkin, että on omia joukkoja toisia vastaan.
Eiköhän tapoja uskoa ole miljardeja, jokaisella omat kuvitelmansa? Luin nuorena (isäni kirjastosta), jopa alleviivailin, syöpään sairastuneen metsänhoitaja Rolf Arnkilin 1960-luvun alun keskustelukirjan setlementti-pappi Sigfrid Sireniuksen ja geologi Pentti Eskolan kanssa, 'Perimmäisten kysymysten äärellä'. Aikansa hittiteoksia, jollei bestseller, niin paljon puhuttu. Se oli yllättävän helposti hyväksyttävä ajatuksiltaan. Yleensä toisten uskonnolliset ajatukset tuntuvat mitä naiiveimmilta tai eri tavoin toisilta kuin omat.
Arvostan itse ideaalina melko askeettista elämänmuotoa, jossa ihmisen ei pitäisi olla materiaalin vanki vaan hänen henkensä on vapaa.
Buddhalainen munkki saa omistaa vain 7 esinettä, olivatko ne ruokakulho, vesisiivilä, partaveitsi, neula, helminauha (108 helmeä rihmassa), hammastikku, sekä alusvaippa, päällysvaippa ja hartiavaippa, Hieman liiankin pelkistettyä?
Entäpä jos valitsisi 100 esinettä, jotka riittäisivät eleganttiin elämään: "juuri tarpeeksi eikä yhtään liikaa painolastia"...
Heräsin itse varhais-linkolalaisuuteen vuonna 1974... "Unelmat paremmasta maailmasta" on hieno kirja, jota voi lukea uudelleen! Sitten vuonna 1979 Linkola alkoi kärjistetysti ylistää tuhopolttajia, mieletöntä Baader-Meinhofia, mikä vieraannutti. Tosin provosoihan satiirikko Jonathan Swiftkin "vaatimattomalla ehdotuksellaan" köyhien lasten teurastamisesta nälkäisten ruoaksi.
Inhoan totalitarismia. Yritän lukea erilaisia toisinajattelijoita.
Nuoria yllytetään kilpaileviin ääriryhmiin taistelemaan toista ryhmää vastaan. Ryhdy hienosti antifa:ksi, niin saat tapella muita fasistivelipuoliasi vastaan, kumpi vai kampi voittaa... "Eläinten vallankumouksessa" menee porsaat sekaisin, ei erotu toisistaan Antti Fa eikä Pentti Fa. Hajottamalla hallitaan hajotettuja.
Poliittinen herääminen on samanlaista kuin uskonnollinen herääminen. Lueskelen kiinnostuksella taistolaisten muistelmia ja stalinismin historioita. "Kommunismin musta kirja", "Taistolaisuuden musta kirja" (Ilkka Kylävaara) "Taistolaisuuden harmaa kirja" (Heikki Mäki-Kulmala) "Sinun lapsesi eivät ole sinun" (Laura Honkasalo) jne.
En omasta puolestani ymmärrä joukkosuggestiota, jossa niellään oppi kaikkine karvoineen ja koukkuineen. Joku oli niinku muka jotenkin edistyksellinen? Jotkut kääntyvät muslimeiksi, koska islam on kuulemma niin selkeä oppi. Jotkut kääntyvät katolisiksi, ortodokseiksi tai uskonlahkoon samasta helppouden syystä: ettei tarvitse itse ajatella. Ettei tarvitse törmätä maailman ristiriitoihin yksi kerrallaan. Vaan saakin valmiin oppirakennelman, liittyy porukkaan ja saa kuulla tai lukea helposti, mitä mieltä "me" ollaan, mitä meidän gurumme, paavimme, imaamimme tai politrukkimme sanoo mistäkin asiasta.
Kiinnostavia olisivat voineet olla taistolaistenkin kulttuuri- ja opiskeluharrastukset, elleivät yksipuolista luettavaa olisi tankanneet. Neuvosto-Venäjän köyhyydessä oli hienoa edes kulttuurin kukoistus, kädestä käteen kiertävät maanalaiset samizdatit, Solzhenitsynin ja muiden kielletyt kirjat, shakin pelaaminen, korkeakulttuurin konsertit, venäläiset kirjaklassikot. Sosialismin luhistuttua korruptioonsa vyöryi itään liikaa roskakulttuuria ja miljoona uuttakin kurjuutta sekä ongelmaa, aiempaa kurimusta väheksymättä.
(Arkistostani vuodelta 2005)
Vastaavasti ihmisten huudahdukset hämmästyksestä: "Jumal'auta! Herra isä! Jestas! Sus siunatkoon! (kukin tavallaan), tai amerikkalaisten "Oh my Gosh!" (God?), "Gee!" (Jesus?)... Jee, jee! "What the heck!" (hell?), Jollain primitiivisellä tavalla uskonnolliset kuvat tai sanat ovat veressämme - ateistillakin, ne purskahtavat esiin ajattelematta!
Luin arkkipiispa Mikko Juvan muistelmat. Hämmästyin hänen uskonnollisia elämyksiään, jotka olivat nuorena hänet suorastaan polvilleen lyöneet. Moni kansalainen taisi epäillä, minä ainakin, mahtoiko tämä politikoinut liberaali arkkipiispa uskoa itse ollenkaan? Hänen lapsistaan tuli äärivasemmiston radikaaleja nuoruusaikansa tuulien mukaan, pankinjohtajien tiivoloiden tavoin.
Raamatusta olen joskus lukenut pätkiä, kuten "Esterin kirjan". Piplia kannattaisi julkaistakin osasinaan kirja kerrallaan. Monet jutut muistuttavat Tuhannen ja yhden yön tarinoita.
Luinkin sitten raamatun 256-sivuisena sarjakuvakirjana Graphic Bible! Sen jälkeen selailin Koraania ajatellen, voisiko siitä tehdä sarjakuvan, mutta ei vaikuttanut mahdolliselta. Onkohan kukaan yrittänyt? Joutuisikohan moisesta tappolistalle kuin Rushdie? Tosin tavalliset muslimit ovat kai suvaitsevampia kristittyjä ei-muslimeja kohtaan, joiden ei oleteta tietävän islamista tarpeeksi.
Kulttuurien Museon näyttelyssä 2004 tai 2003 näin suorastaan ihastuttavia, monivärisiä intialaisia sarjakuvalehtiä, joissa kerrottiin heidän hindulaisia uskonnollisia tarinoitaan! Ne olivat kuin Tarzan-sarjakuvia, taustalla sujuvan kauniisti piirrettyjä viidakkomiljöitä. Tai kuin 'Kuvitettuja Klassikkoja' (Classics Illustrated), suosittu sarjakuvalehti 1950-60-luvulla.
Intia on rikas - uskonnosta!! Mitä omaa ihmiselle jää äärimmäisessä köyhyydessä? Unet ja uskonto! Mikä askarruttaa yleensä vanhuudenheikkoa tai hyvin sairasta ihmistä enemmän kuin uskonto? Viimeinen asia, joka elossa olevalle ihmiselle jää! Kulttuurin halvin ja helpoin muoto, sopii erakolle ja kerjäläiselle. Sopii huonosti rikkaalle materialistille, koska hänellä on muita kiireitä, monia muita hoidettavia asioita...
Intiassakin uskonto on myös hyväksikäyttöä kastijaon kautta. Toiset hyödyntävät materiaalisesti toisia. Brahmaanien etu on pönkittää uskontoa, jossa he ovat huipulla etuoikeutettuja. Uskonto on keskeinen osa systeemiä. Eri uskontoryhmät muodostavat omiensa verkostoja. Pitää
kuulua johonkin, että on omia joukkoja toisia vastaan.
Eiköhän tapoja uskoa ole miljardeja, jokaisella omat kuvitelmansa? Luin nuorena (isäni kirjastosta), jopa alleviivailin, syöpään sairastuneen metsänhoitaja Rolf Arnkilin 1960-luvun alun keskustelukirjan setlementti-pappi Sigfrid Sireniuksen ja geologi Pentti Eskolan kanssa, 'Perimmäisten kysymysten äärellä'. Aikansa hittiteoksia, jollei bestseller, niin paljon puhuttu. Se oli yllättävän helposti hyväksyttävä ajatuksiltaan. Yleensä toisten uskonnolliset ajatukset tuntuvat mitä naiiveimmilta tai eri tavoin toisilta kuin omat.
Arvostan itse ideaalina melko askeettista elämänmuotoa, jossa ihmisen ei pitäisi olla materiaalin vanki vaan hänen henkensä on vapaa.
Buddhalainen munkki saa omistaa vain 7 esinettä, olivatko ne ruokakulho, vesisiivilä, partaveitsi, neula, helminauha (108 helmeä rihmassa), hammastikku, sekä alusvaippa, päällysvaippa ja hartiavaippa, Hieman liiankin pelkistettyä?
Entäpä jos valitsisi 100 esinettä, jotka riittäisivät eleganttiin elämään: "juuri tarpeeksi eikä yhtään liikaa painolastia"...
Heräsin itse varhais-linkolalaisuuteen vuonna 1974... "Unelmat paremmasta maailmasta" on hieno kirja, jota voi lukea uudelleen! Sitten vuonna 1979 Linkola alkoi kärjistetysti ylistää tuhopolttajia, mieletöntä Baader-Meinhofia, mikä vieraannutti. Tosin provosoihan satiirikko Jonathan Swiftkin "vaatimattomalla ehdotuksellaan" köyhien lasten teurastamisesta nälkäisten ruoaksi.
Inhoan totalitarismia. Yritän lukea erilaisia toisinajattelijoita.
Nuoria yllytetään kilpaileviin ääriryhmiin taistelemaan toista ryhmää vastaan. Ryhdy hienosti antifa:ksi, niin saat tapella muita fasistivelipuoliasi vastaan, kumpi vai kampi voittaa... "Eläinten vallankumouksessa" menee porsaat sekaisin, ei erotu toisistaan Antti Fa eikä Pentti Fa. Hajottamalla hallitaan hajotettuja.
Poliittinen herääminen on samanlaista kuin uskonnollinen herääminen. Lueskelen kiinnostuksella taistolaisten muistelmia ja stalinismin historioita. "Kommunismin musta kirja", "Taistolaisuuden musta kirja" (Ilkka Kylävaara) "Taistolaisuuden harmaa kirja" (Heikki Mäki-Kulmala) "Sinun lapsesi eivät ole sinun" (Laura Honkasalo) jne.
En omasta puolestani ymmärrä joukkosuggestiota, jossa niellään oppi kaikkine karvoineen ja koukkuineen. Joku oli niinku muka jotenkin edistyksellinen? Jotkut kääntyvät muslimeiksi, koska islam on kuulemma niin selkeä oppi. Jotkut kääntyvät katolisiksi, ortodokseiksi tai uskonlahkoon samasta helppouden syystä: ettei tarvitse itse ajatella. Ettei tarvitse törmätä maailman ristiriitoihin yksi kerrallaan. Vaan saakin valmiin oppirakennelman, liittyy porukkaan ja saa kuulla tai lukea helposti, mitä mieltä "me" ollaan, mitä meidän gurumme, paavimme, imaamimme tai politrukkimme sanoo mistäkin asiasta.
Kiinnostavia olisivat voineet olla taistolaistenkin kulttuuri- ja opiskeluharrastukset, elleivät yksipuolista luettavaa olisi tankanneet. Neuvosto-Venäjän köyhyydessä oli hienoa edes kulttuurin kukoistus, kädestä käteen kiertävät maanalaiset samizdatit, Solzhenitsynin ja muiden kielletyt kirjat, shakin pelaaminen, korkeakulttuurin konsertit, venäläiset kirjaklassikot. Sosialismin luhistuttua korruptioonsa vyöryi itään liikaa roskakulttuuria ja miljoona uuttakin kurjuutta sekä ongelmaa, aiempaa kurimusta väheksymättä.
(Arkistostani vuodelta 2005)
44. Lasten ja nuorten
Mikähän on ollut mielikuvakirjani lapsena? Ehkäpä tshekkiläinen "Kuinka myyrä sai housut" (n. 1957), johon liittyi animaatiofilmi, joita myyrästä tehtiin useitakin. Myyrä halusi housut saadakseen taskun, jossa voisi säilyttää muutamaa tavaraansa, kuten palloa ja peilinsirpaletta... Metsän eri eläimet auttoivat housujen valmistuksessa alusta alkaen, pellavan loukuttamisesta (haikara) ja lankojen kehräämisestä kankaan kutomiseen, leikkaamiseen (rapu), neulomiseen (pikkulintu)... Opettavainen ja kiehtova valmistusprosessi!
Pekka Töpöhännät tulevat myös heti mieleen. Pilli, Pulla ja Monni edustivat fasisteja, opin vasta aikuisena. Vastasin Helsingin Sanomain lastenkirjakyselyynkin, mutta siitä ei lehteen kovin paljon jutunjuurta herunut.
Olen listannut lukemani kirjat vuodesta 1972, viisi ja puoli tuhatta. Lisäksi olen vielä listannut ennen v. 1972 lukemani, tai minulle ääneen luetut kirjat, sikäli kuin olen jälkikäteen muistanut ja vaikkapa kustantajien luetteloista löytänyt, ja näitäkin on runsaat 700.
Luinpa ensimmäisen Harry Potterin "yleissivistyksen vuoksi". Kiintoisa jossain määrin, mutta en kokenut tarvetta lukea lisää. Vastaavasti Lucy Maud Montgomeryn (1873-1942) Anna-kirjat ovat tyttösukupolvien perusklassikoita. On myös aina piristävää kuulla 'toisinlukijoista', jotka eivät lue samaa kuin kaikki muut.
Kirjastossa näin aikuisen naisen lainaavan niputtain L.M. Montgomeryn Anna- tai Runotyttö-sarjoja. Minäkin luin 'Annan unelmavuodet' ja 'Unelmakodin'. Hm, aivan omanlaisensa tyyli, kiintoisasti. Kaikki on "Ihanaa", sievän kaunista ja haaveellista. Eräs tyttönäkökulma?
Montgomeryn 'Annan unelmavuosista' syntynyt ajatus vielä: nuoruudelle on ominaista ylisuuri odotus siitä, miten paljon ja hienoja asioita pitäisi SAADA. Lapsi ja nuori ei ole tehnyt itse paljon, vaan voi vain odottaa saavansa. Aikaa myöten ihminen tekee itse ja kypsyy ajatukseen, että voi itse antaa, voi itse tehdä, voi itse toteuttaa itseään toisen ihmisen kanssa, sen sijaan, että odottaa jostakin tulevan jonkun toteuttamaan minun elämäni. Kuten aikuinen yleensä haluaa pitää huolta lapsista enemmän kuin itsestään. Ehkäpä sellaisesta kehityksestä, sukupuolesta riippumatta, on tavallaan kysymys 'Annan unelmavuosissa'.
Illalla luin 2000-luvun lasten kanssa neljä kuvakirjaa, mm. "Sivistynyt susi" oli aika hauska, kun aiotut saaliit ankka, lehmä ja possu nolasivat lukutaidottoman suden niin, että tämä meni ensin kouluun opiskelemaan lukemaan... sitten kirjastoon parantamaan lukutaitoaan... sitten kirjakauppaan... jne. kunnes sudesta ei enää ollutkaan pedoksi...
Lastenkirjoissa on paljon toistoa kuin kertosäkeiksi. Luimme aamulla lasten pyynnöstä uudelleen samoja kirjoja ja he saivat muistella ja kertoa kuvien mukaan.
***
Muistan toimittajan kysyneen aikoinaan nuorelta Markku Arolta (alkuaan Puputti), jonka kotona ei ollut kirjahyllyä, lukeeko tämä lainkaan?
"Luin mä just Steinbeckin Ystävyyden talon..."
"Mistä kirja kertoi?"
"Hei epäileksä mua! No, siinä oli Danny ja... ja sitten niille tapahtui kaikenlaista!" (- Ja sillä sipuli, sanoi Gustafsson).
Mietin, ettei vain ollut koulukirja? Minun luokkani luki Espoon Vapaaniemen Yhteiskoulun keskikoulussa kolme Steinbeckiä: Punaisen ponin, Ystävyyden talon sekä Helmen englanniksi: The Pearl. Lisäksi punapappi Terho Pursiaisen sisaren Kaarina Kolun radikaalin nuortenkirjan "Konnakopla ja III B" (kustantajana Tammi, Tammi, Tammi, Tammi), sekä Aleksis Kiven "Seitsemän veljestä".
(Arkistostani vuodelta 2005)
Pekka Töpöhännät tulevat myös heti mieleen. Pilli, Pulla ja Monni edustivat fasisteja, opin vasta aikuisena. Vastasin Helsingin Sanomain lastenkirjakyselyynkin, mutta siitä ei lehteen kovin paljon jutunjuurta herunut.
Olen listannut lukemani kirjat vuodesta 1972, viisi ja puoli tuhatta. Lisäksi olen vielä listannut ennen v. 1972 lukemani, tai minulle ääneen luetut kirjat, sikäli kuin olen jälkikäteen muistanut ja vaikkapa kustantajien luetteloista löytänyt, ja näitäkin on runsaat 700.
Luinpa ensimmäisen Harry Potterin "yleissivistyksen vuoksi". Kiintoisa jossain määrin, mutta en kokenut tarvetta lukea lisää. Vastaavasti Lucy Maud Montgomeryn (1873-1942) Anna-kirjat ovat tyttösukupolvien perusklassikoita. On myös aina piristävää kuulla 'toisinlukijoista', jotka eivät lue samaa kuin kaikki muut.
Kirjastossa näin aikuisen naisen lainaavan niputtain L.M. Montgomeryn Anna- tai Runotyttö-sarjoja. Minäkin luin 'Annan unelmavuodet' ja 'Unelmakodin'. Hm, aivan omanlaisensa tyyli, kiintoisasti. Kaikki on "Ihanaa", sievän kaunista ja haaveellista. Eräs tyttönäkökulma?
Montgomeryn 'Annan unelmavuosista' syntynyt ajatus vielä: nuoruudelle on ominaista ylisuuri odotus siitä, miten paljon ja hienoja asioita pitäisi SAADA. Lapsi ja nuori ei ole tehnyt itse paljon, vaan voi vain odottaa saavansa. Aikaa myöten ihminen tekee itse ja kypsyy ajatukseen, että voi itse antaa, voi itse tehdä, voi itse toteuttaa itseään toisen ihmisen kanssa, sen sijaan, että odottaa jostakin tulevan jonkun toteuttamaan minun elämäni. Kuten aikuinen yleensä haluaa pitää huolta lapsista enemmän kuin itsestään. Ehkäpä sellaisesta kehityksestä, sukupuolesta riippumatta, on tavallaan kysymys 'Annan unelmavuosissa'.
Illalla luin 2000-luvun lasten kanssa neljä kuvakirjaa, mm. "Sivistynyt susi" oli aika hauska, kun aiotut saaliit ankka, lehmä ja possu nolasivat lukutaidottoman suden niin, että tämä meni ensin kouluun opiskelemaan lukemaan... sitten kirjastoon parantamaan lukutaitoaan... sitten kirjakauppaan... jne. kunnes sudesta ei enää ollutkaan pedoksi...
Lastenkirjoissa on paljon toistoa kuin kertosäkeiksi. Luimme aamulla lasten pyynnöstä uudelleen samoja kirjoja ja he saivat muistella ja kertoa kuvien mukaan.
***
Muistan toimittajan kysyneen aikoinaan nuorelta Markku Arolta (alkuaan Puputti), jonka kotona ei ollut kirjahyllyä, lukeeko tämä lainkaan?
"Luin mä just Steinbeckin Ystävyyden talon..."
"Mistä kirja kertoi?"
"Hei epäileksä mua! No, siinä oli Danny ja... ja sitten niille tapahtui kaikenlaista!" (- Ja sillä sipuli, sanoi Gustafsson).
Mietin, ettei vain ollut koulukirja? Minun luokkani luki Espoon Vapaaniemen Yhteiskoulun keskikoulussa kolme Steinbeckiä: Punaisen ponin, Ystävyyden talon sekä Helmen englanniksi: The Pearl. Lisäksi punapappi Terho Pursiaisen sisaren Kaarina Kolun radikaalin nuortenkirjan "Konnakopla ja III B" (kustantajana Tammi, Tammi, Tammi, Tammi), sekä Aleksis Kiven "Seitsemän veljestä".
(Arkistostani vuodelta 2005)
43. Juoksuhautoja
Olen lukenut (vasta vuonna 2005) suositun Juoksuhaudantien. Entinen mainostoimittaja Kari Hotakainen kirjoittaa erikoisen tykyttävää, lyhytvirkkeistä tekstiä. Ihan hyvä, verrattuna moniin polveileviin. Mr.'Hot' keksi tuhannen taalan idean omakotitalohankkeesta, joka löytää kosketuspinnan mahdottoman moniin suomalaisiin (miehiin), kuten sitä ennen erityisesti sodat, armeija, ehkäpä Juhani Peltosen kaikkien lajien urheilusankari Elmo?
En tiedä, viihdyttääkö päähenkilö Matti Virtasen tarina erityisesti minua, mutta on yleissivistävää lukemista ja onpa huvittavasti kuvattu kiinteistönvälitysala, josta useimmilla, minullakin, on vahvat mielipiteet.
Aiemmin Hot on kuvannut käytettyjen autojen kauppaa - eli hän on Edisonin sitkeydellä etsinyt ja kokeillut yhä uudelleen aihetta, joka tavoittaisi mahdollisimman suuren yleisön. Mitä vielä voisi? (Sanoisin että koko kansan aihe voisi olla etelänmatkailu? Ellei jääkiekkoilu tai kilpa-autoilu?)
***
Kiinnostuin lukemaan 400 sivua Yhdysvaltain historiaa, sarjassa "Matkaopas historiaan" (kustantaja Unipress, Yliopistopainoko uudella nimellä?), kirjoittaja Daniel J. McInerney. Paljon ei jäänyt mieleen, paitsi mitä nyt Kati Viikarin suomennos huvitti...
"Hyvän perjantain sopimus" viittasi varmaankin Pitkäperjantaihin (Good Friday). Mutkikkaita virkkeitäkin voisi jakaa suomessa osiin aivan eri tavoin - mutta oli hauskaa palauttaa niitä mielessään englanniksi. Ehkäpä käännöskone oli tehnyt raakatyön, jota ei sitten juuri korjailtu.
Hain jonkinlaista journalistista läpileikkausta USA:n historiasta. Aluksikin ketä kaikkia löytöretkeilijöitä rapakon yli menikään, kun kaikki muistavat vain Kolumbuksen ja ehkä Leif Erikssonin. Amerigo Vespucci on heikosti tunnettu, VAIKKA koko maanosa sai juuri hänen mukaansa nimensä America.
Oli mielenkiintoista, miten alkuperäiset idän osavaltiot muodostuivat eri tarkoituksia varten syntyneistä siirtokunnista. Myöhemmin, kun jollekin alueelle kertyi tarpeeksi väkeä, saatettiin perustaa osavaltio. Ja rajat vedettiin suorin viivoin, ellei kulkenut sopivaa jokea.
Sitten oli tunnettu pitkä presidenttisarja John Adamseista ja poika John Quincy Adamseista Warren G. Hardingeihin ja Calvin Coolidgeihin, ei ollut paljon vihiä heidän ansioistaan ja eroistaan... Mutta McInerney vei lukijaa niin läpilaukkaa, että kiintoisampi olisikin ollut lyhyeen ajanjaksoon keskittyvä teos.
USA:n baby boomin huippu olikin vasta 1957, jolloin syntyi 4'000'000 lasta. Kiintoisaa, että Suomessa ja Euroopassa suuret ikäluokat syntyivät jo 10 vuotta aikaisemmin.
***
Luin lähes yhdeltä istumalta Armas Gerdtin kirjan 'Petrin matka Myyrmanniin'. Se oli (siis) paljon parempi lukuelämys kuin odotin. Ihan muuta kuin jokin lehtijutun lämmitys vanhoista tapahtumista (Myyrmäen pommi 11. lokakuuta.2002, 7 ihmistä kuoli, kymmeniä haavoittui.)
Tragedian ja yksityistapauksen kautta teos antoi kuvan tavallisen suomalaisen keskiluokkaisen insinööriperheen ja sen lasten elämästä... Paljon tuttuja asioita elämästä, eri sukupolvien kommunikoinnin vaikeutta... toisaalta nykynuorten uusiakin juttuja.
Mieleeni tulee erilaisena vertailukohtana Ilkka Kylävaaran perhekuvaukset itsestään nuorena ja isästään, päätoimittaja Keijo K:sta. Kylävaaroihin en samaistunut, mutta Gerdtin kirjassa ovat nykynuoret kavereineen? - Petri tykkäsi kokiksesta ja jostakin "Extreme Duudsoneista" tv:ssä, internetistä ja autolla ajamisesta stereot huutaen.
Petrillä ei ollut kouluissaan koskaan ystäviä eikä hän löytänyt itse kavereita mistään, ennen kuin netistä Einsteinin, ja kesätöissä Hong Kongissa jutteli jonkun mukavan tytön kanssa. Pikkusiskoon,15, oli hyvät välit ja nuorempien serkkujensa kanssa Petri viihtyi, mutta oli koulukiusattu ja yksinäinen. Hän ei osallistunut lukion vanhojenpäivään eikä ehkä penkkareihinkaan.
Räjäytyksiä Petri oli tehnyt kesän aikana kymmenkunta pientä Mellunmäen metsikössä. 11.10. oli tarkoitus tehdä suurin räjäytys, jolla tämä nimimerkki 'Kokenut kemisti' pääsisi pätemään nettisivuilla? Mutta metroajelujen päässä Mellunmäen metsässä istui juopposeurue, joten Petrin piti siirtyä pommeineen varapaikalle Myyrmäen metsään täyttömäen pohjoispuolelle (jonka halki kuljen usein Myyrmäkeen).
Petri odotti Myyrmannissa pimeää, osti kotiin unohtamansa tilalle uuden taskulampunkin sieltä. Hän oli käyttänyt pommiin vain 2/3 hallussaan olleesta räjähdysaineesta, jätti loput kalliit aineet myöhempiä kokeita varten... Kotona kaikki oli järjestyksessä kotiinpalaamista varten. Lainakirjakin Ernesto Che Guevarasta oli jännittävästi kesken.
Armas-isän mukaan pommin räjähtäminen Myyrmannissa oli vahinko. Ja poliisilla ei ollut hajuakaan Petristä, ennen kuin isä meni poliisiasemalle kertomaan poikansa kadonneen. Tällöin luonnollisesti päivystäjä rauhoitteli vain, että 'odotelkaahan muutama päivä', kunnes isä alkoi kertoa Petrin räjähdeharrastuksesta ja aavistuksistaan, että Petri saattaisi olla Myyrmannissa? SILLOIN yhtäkkiä Tikkurilan poliisiasema alkoi kuhista ja kaikki poliisit kerääntyivät kuuntelemaan... ja alkoi tapahtua! Kotietsintä!
Armas-isä oli sairaalassa masennuksen vuoksi 5 kuukautta ja sinä aikana hän alkoi kirjoittaa, terapeutinkin kehotuksesta. Avioliittokin alkoi hajota, kun vaimo syytti miestään perheen ja Petrin kohtalosta. He menivät perheterapiaan.
Ylipäätänsä Armas Gerdt kuvaa ydinperheen, jossa äiti ja isä ovat pitkät päivät töissä, mutta - kaikki ovat illat kotona, koska heillä ei ole ulkopuolisia harrastuksia perheen lisäksi. He ovat täysin raittiita, heillä ei ole ystäväperheitäkään. Petri on "aina kotona" (paitsi milloin korisharkat). Petri odottaa vuoroaan päästäkseen internetiin ja surfaa netissä yöllä vanhempiensa nukkuessa. Isä lähtee jo kuudelta töihin, menee aikaisin nukkumaan. Isä yrittää jutella, mutta Petrin vakiokommentteja on: "Oliks sulla muuta? Onks netti vapaa?"
Nykyajan lapsi Petri tulee kotiin aina lähikaupan tai kiskan kautta, mukanaan itselleen kokis ja pizzaa (tonnikala tai jauheliha) tai hampurilainen. Oliko roskaruoan uhri? Petri haluaa aina merkkivaatteet itselleen ja saa haluamansa kalleimmat, isä maksaa. Petri lukee yo-kokeisiin sängyllä lojuen, stereot huutaen. Yo-tulos on Petrille pettymys, hiukkasen alle keskiverron ja
yliopiston pääsykokeessakaan hän ei ekalla kerralla onnistu, Vantaan Evtek opinahjoksi sitten...
En ole lukenut kirjasta arvosteluja. Ehkäpä joku vielä joskus käsittelee aiheen taiteellisesti, tekee näytelmän tai elokuvan aivan tavallisesta vantaalaisesta insinööriperheestä vuonna 2002, jollaisesta silloin vasta alle 50-vuotias Armas Gerdt on kirjoittanut sosiologisen kuvauksen.
Luin kirjaa kuin hyvinkin dekkaria, heti yhdeltä istumalta. Tv-elokuvien mainio mainoslause on usein: "perustuu tositapahtumiin". Myyrmannin räjähdys oli tuttu, joten sitä lukee toisin kuin tavallista 'perheromaania'. Se oli TOSI tragedia.
Petri-kirjassa kuvataan niinkin tavallista perhettä, ettei sellaisesta muuten kerrottaisi tai luettaisi, ellei olisi tragediaa! Pommin takia a) keskenjäänyt elämä, nuoruuden tarinaan pysäytysloppu, b) kirjoittajalle tuli myös pysähdys, muisteli asiaa 5 kuukauden sairauslomallaan, c) tarinalle on valmis kysyntä ja tehokas mainoskampanja on toteutettu etukäteen.
(Arkistostani vuodelta 2005)
En tiedä, viihdyttääkö päähenkilö Matti Virtasen tarina erityisesti minua, mutta on yleissivistävää lukemista ja onpa huvittavasti kuvattu kiinteistönvälitysala, josta useimmilla, minullakin, on vahvat mielipiteet.
Aiemmin Hot on kuvannut käytettyjen autojen kauppaa - eli hän on Edisonin sitkeydellä etsinyt ja kokeillut yhä uudelleen aihetta, joka tavoittaisi mahdollisimman suuren yleisön. Mitä vielä voisi? (Sanoisin että koko kansan aihe voisi olla etelänmatkailu? Ellei jääkiekkoilu tai kilpa-autoilu?)
***
Kiinnostuin lukemaan 400 sivua Yhdysvaltain historiaa, sarjassa "Matkaopas historiaan" (kustantaja Unipress, Yliopistopainoko uudella nimellä?), kirjoittaja Daniel J. McInerney. Paljon ei jäänyt mieleen, paitsi mitä nyt Kati Viikarin suomennos huvitti...
"Hyvän perjantain sopimus" viittasi varmaankin Pitkäperjantaihin (Good Friday). Mutkikkaita virkkeitäkin voisi jakaa suomessa osiin aivan eri tavoin - mutta oli hauskaa palauttaa niitä mielessään englanniksi. Ehkäpä käännöskone oli tehnyt raakatyön, jota ei sitten juuri korjailtu.
Hain jonkinlaista journalistista läpileikkausta USA:n historiasta. Aluksikin ketä kaikkia löytöretkeilijöitä rapakon yli menikään, kun kaikki muistavat vain Kolumbuksen ja ehkä Leif Erikssonin. Amerigo Vespucci on heikosti tunnettu, VAIKKA koko maanosa sai juuri hänen mukaansa nimensä America.
Oli mielenkiintoista, miten alkuperäiset idän osavaltiot muodostuivat eri tarkoituksia varten syntyneistä siirtokunnista. Myöhemmin, kun jollekin alueelle kertyi tarpeeksi väkeä, saatettiin perustaa osavaltio. Ja rajat vedettiin suorin viivoin, ellei kulkenut sopivaa jokea.
Sitten oli tunnettu pitkä presidenttisarja John Adamseista ja poika John Quincy Adamseista Warren G. Hardingeihin ja Calvin Coolidgeihin, ei ollut paljon vihiä heidän ansioistaan ja eroistaan... Mutta McInerney vei lukijaa niin läpilaukkaa, että kiintoisampi olisikin ollut lyhyeen ajanjaksoon keskittyvä teos.
USA:n baby boomin huippu olikin vasta 1957, jolloin syntyi 4'000'000 lasta. Kiintoisaa, että Suomessa ja Euroopassa suuret ikäluokat syntyivät jo 10 vuotta aikaisemmin.
***
Luin lähes yhdeltä istumalta Armas Gerdtin kirjan 'Petrin matka Myyrmanniin'. Se oli (siis) paljon parempi lukuelämys kuin odotin. Ihan muuta kuin jokin lehtijutun lämmitys vanhoista tapahtumista (Myyrmäen pommi 11. lokakuuta.2002, 7 ihmistä kuoli, kymmeniä haavoittui.)
Tragedian ja yksityistapauksen kautta teos antoi kuvan tavallisen suomalaisen keskiluokkaisen insinööriperheen ja sen lasten elämästä... Paljon tuttuja asioita elämästä, eri sukupolvien kommunikoinnin vaikeutta... toisaalta nykynuorten uusiakin juttuja.
Mieleeni tulee erilaisena vertailukohtana Ilkka Kylävaaran perhekuvaukset itsestään nuorena ja isästään, päätoimittaja Keijo K:sta. Kylävaaroihin en samaistunut, mutta Gerdtin kirjassa ovat nykynuoret kavereineen? - Petri tykkäsi kokiksesta ja jostakin "Extreme Duudsoneista" tv:ssä, internetistä ja autolla ajamisesta stereot huutaen.
Petrillä ei ollut kouluissaan koskaan ystäviä eikä hän löytänyt itse kavereita mistään, ennen kuin netistä Einsteinin, ja kesätöissä Hong Kongissa jutteli jonkun mukavan tytön kanssa. Pikkusiskoon,15, oli hyvät välit ja nuorempien serkkujensa kanssa Petri viihtyi, mutta oli koulukiusattu ja yksinäinen. Hän ei osallistunut lukion vanhojenpäivään eikä ehkä penkkareihinkaan.
Räjäytyksiä Petri oli tehnyt kesän aikana kymmenkunta pientä Mellunmäen metsikössä. 11.10. oli tarkoitus tehdä suurin räjäytys, jolla tämä nimimerkki 'Kokenut kemisti' pääsisi pätemään nettisivuilla? Mutta metroajelujen päässä Mellunmäen metsässä istui juopposeurue, joten Petrin piti siirtyä pommeineen varapaikalle Myyrmäen metsään täyttömäen pohjoispuolelle (jonka halki kuljen usein Myyrmäkeen).
Petri odotti Myyrmannissa pimeää, osti kotiin unohtamansa tilalle uuden taskulampunkin sieltä. Hän oli käyttänyt pommiin vain 2/3 hallussaan olleesta räjähdysaineesta, jätti loput kalliit aineet myöhempiä kokeita varten... Kotona kaikki oli järjestyksessä kotiinpalaamista varten. Lainakirjakin Ernesto Che Guevarasta oli jännittävästi kesken.
Armas-isän mukaan pommin räjähtäminen Myyrmannissa oli vahinko. Ja poliisilla ei ollut hajuakaan Petristä, ennen kuin isä meni poliisiasemalle kertomaan poikansa kadonneen. Tällöin luonnollisesti päivystäjä rauhoitteli vain, että 'odotelkaahan muutama päivä', kunnes isä alkoi kertoa Petrin räjähdeharrastuksesta ja aavistuksistaan, että Petri saattaisi olla Myyrmannissa? SILLOIN yhtäkkiä Tikkurilan poliisiasema alkoi kuhista ja kaikki poliisit kerääntyivät kuuntelemaan... ja alkoi tapahtua! Kotietsintä!
Armas-isä oli sairaalassa masennuksen vuoksi 5 kuukautta ja sinä aikana hän alkoi kirjoittaa, terapeutinkin kehotuksesta. Avioliittokin alkoi hajota, kun vaimo syytti miestään perheen ja Petrin kohtalosta. He menivät perheterapiaan.
Ylipäätänsä Armas Gerdt kuvaa ydinperheen, jossa äiti ja isä ovat pitkät päivät töissä, mutta - kaikki ovat illat kotona, koska heillä ei ole ulkopuolisia harrastuksia perheen lisäksi. He ovat täysin raittiita, heillä ei ole ystäväperheitäkään. Petri on "aina kotona" (paitsi milloin korisharkat). Petri odottaa vuoroaan päästäkseen internetiin ja surfaa netissä yöllä vanhempiensa nukkuessa. Isä lähtee jo kuudelta töihin, menee aikaisin nukkumaan. Isä yrittää jutella, mutta Petrin vakiokommentteja on: "Oliks sulla muuta? Onks netti vapaa?"
Nykyajan lapsi Petri tulee kotiin aina lähikaupan tai kiskan kautta, mukanaan itselleen kokis ja pizzaa (tonnikala tai jauheliha) tai hampurilainen. Oliko roskaruoan uhri? Petri haluaa aina merkkivaatteet itselleen ja saa haluamansa kalleimmat, isä maksaa. Petri lukee yo-kokeisiin sängyllä lojuen, stereot huutaen. Yo-tulos on Petrille pettymys, hiukkasen alle keskiverron ja
yliopiston pääsykokeessakaan hän ei ekalla kerralla onnistu, Vantaan Evtek opinahjoksi sitten...
En ole lukenut kirjasta arvosteluja. Ehkäpä joku vielä joskus käsittelee aiheen taiteellisesti, tekee näytelmän tai elokuvan aivan tavallisesta vantaalaisesta insinööriperheestä vuonna 2002, jollaisesta silloin vasta alle 50-vuotias Armas Gerdt on kirjoittanut sosiologisen kuvauksen.
Luin kirjaa kuin hyvinkin dekkaria, heti yhdeltä istumalta. Tv-elokuvien mainio mainoslause on usein: "perustuu tositapahtumiin". Myyrmannin räjähdys oli tuttu, joten sitä lukee toisin kuin tavallista 'perheromaania'. Se oli TOSI tragedia.
Petri-kirjassa kuvataan niinkin tavallista perhettä, ettei sellaisesta muuten kerrottaisi tai luettaisi, ellei olisi tragediaa! Pommin takia a) keskenjäänyt elämä, nuoruuden tarinaan pysäytysloppu, b) kirjoittajalle tuli myös pysähdys, muisteli asiaa 5 kuukauden sairauslomallaan, c) tarinalle on valmis kysyntä ja tehokas mainoskampanja on toteutettu etukäteen.
(Arkistostani vuodelta 2005)
42. Gdansk ja Helsinki romaaneissa
Käytyäni Puolan telakkakaupungissa Gdanskissa halusin lukea siitä kertovan romaanin. Olisiko Günter Grassin kuuluisa 'Peltirumpu' (Die Blechtrommel, 1959) hyvä?
Grass syntyi Danzigissa 1927 ja kuvaa vuosia 1933-45. En pidä hänen tekstimassoistaan, enkä jaksaisi setviä niitä saksaksi, hädin tuskin suomeksikaan (suom. Aarno Peromies, Otava 1985 - 5. painos, 557 sivua.)
Löydän sangen harvoja katukuvauksia. Sivulla 89 ollaan sentään Arsenalin kauppapasaasissa ja Hiilitorilla, aivan myöhemmän hotellin(i) Wolne Miaston kulmalla. Joki Motlau (Motlawa) mainitaan joskus.
Sivulla 170 kerrotaan, miten danzigilaiset merirosvot kaappasivat vuonna 1473 firenzeläisen laivan ja lastista Memlingin maalauksen Viimeinen tuomio, joka pantiin näytteille Mariankirkkoon.
Sivulla 201 kuljeskellaan Puutorilla ja Vanhankaupungin kaivannolla, sekä mennään Heveliuksen aukiolle ja postitaloon, jonka virkailijat yrittävät sankarillisesti puolustautua saksalaisten hyökkäystä vastaan syyskuussa 1939. En voikaan tunnistaa katunimiä, jotka on suomennettu senaikaisista saksalaisista nimistä.
Danzigin kirkkojen kellot luetteloidaan s. 202: Pyhän Marian, P. Katariinan, P. Johanneksen, P. Birgitan, P. Barbaran, Trinitiaksen ja Pyhän Ruumiin kellot. Muistanen kaikki kirkot, joidenkin kellonsoitotkin, vaikka kävin sisällä vain jättimäisessä punatiilisessä Marian kirkossa.
Elisabetin sekä Pietarin ja Paavalin kirkot esiintyvät kuitenkin vasta sivulla 364, samalla kun Puutori, Hiilitori ja Heinätori palavat perustuksiaan myöten.
Ruotsalaiset mainitaan monesti kaupungin historiallisina hävittäjinäkin, mutta suomalaiset vasta myöhempinä vierailevina laivoina tai merimiehinä ruotsalaisten rinnalla.
Petyin melkoisesti arkkitehtonisen ja asemakaavallisen paikalliskuvauksen vähyyteen.
(Sivulla 79 kuvataan yllättäen saksalaisen Felix Dahnin (1833-1912) historiallinen romaani "Taistelu Roomasta" (Ein Kampf um Rom), jonka luin 12-vuotiaana vanhasta Jousi-sarjasta (sen n:o 1). Mika Waltari kehui takakannessa, miten "kokonainen maailmanhistorian aikakausi vierii ohitse väririkkaana, sankarillisena, rappeutuneena ja loistavana". Colosseum oli tulessa etukannessa, kun germaanien kansainvaelluksen päälliköt Teoderik, Teja, Totila, ym. valloittivat Länsi-Rooman valtakunnan. Muistan erityisesti sotasankarin, joka asetti miekkansa jakamaan häävuoteen puoliksi, koska avioliitto oli hänestä muodollinen poliittisista syistä, vaikka naisella olikin himokkaita odotuksia.)
***
Helsingin Malmin kotiseutuaktivistin, professori Aarne Laurilan sukueepos "Kasvoi kaupunki ympärillämme. Kolmen sukupolven Helsinki" (Otava 2009, 414 sivua) on kuin Grassille päinvastainen sepitelmä. Juoni on ohut ja sirpaleinen, mutta kirjoittajan, hänen isänsä sekä isoisänsä työmatkoillaan tai muutoin kuljeskellessaan ohittamia taloja ja rakennustyömaita kuvataan luettelomaisinkin yksityiskohdin. Kirjaa koristavat sivunkokoiset mustavalkoiset valokuvat vanhoista katunäkymistä.
Laurilan äidinisä Janne Kilpinen toimii Lucina Hagmanin johtaman Uuden Yhteiskoulun vahtimestarina ja asuukin perheineen koulutalossa Kruununhaan Kirkkokadulla v. 1902. Hänen vävynsä, vuonna 1929 syntyneen Aarnen isä Niilo Laurila on Raken varastomies ja asettuu perheineen Malmille. Sinne Demarin kulttuuritoimittaja ja Kansanvalistusseuran toiminnanjohtaja Aarne Laurilakin kotiutuu iäkseen.
Sivuilla 93-94 Laurila paljastaa yllättäen, miten Pentti Saarikoski plagioi v. 1964 kirjaansa 'Ovat muistojemme lehdet kuolleet'. n. 16 riviä Ture Janssonin vanhaa tekstiä, lähdettä mainitsematta.
Sivulla 224 Laurila kertoo, mitkä kirjat tuottivat iloa hänen isälleen. Sakari Pälsin 'Fallesmannin Arvon' lisäksi esille nousee unohdettu kirjailija Heikki Jartti. Tämän teoksia olivat mm. Joulusaunassa I-III (1926-31) sekä Juhannussaunassa (1937). Jartin kirjoissa kuvataan täsmällisesti niin pirtin lattianpesua, ohratalkoita tansseineen kuin ryyppäämistäkin. Lukijat odottivat saunakuvauksilta varmaankin uskaliasta nakuilua?
Hieman aikaisempi kirjailija Jaakko Nikkinen (Ylenkatsotuita, Leppirannan Lauri, Nuori kuokkija, Kotipellon kynnökseltä) jää maininnatta, hän joka kirjastojen lainaustilastoissa vuonna 1929 hengitti Jartin niskaan (sijat 16 ja 17) kun ykkösenä oli Johannes Linnankosken ylittämätön "Laulu tulipunaisesta kukasta". (Ks. "5555 luettua kirjaa, aiempi kirjoitus numero 28).
Laurilan isä ja äidinisä kirjoittivat päiväkirjoja ja heidän arkistonsa ja kirjastonsa ovat säilyneet. Pojalla (nyt jo 80-vuotiaalla) on käytettävissään materiaalia. Tarina ei ehkä nouse lentoon, mutta sellaisenaankin, romaanin ja tietokirjan välimuotona, pidän tästä, miten Laurila kuvaa kaupungin rakentumista talo talolta.
Jään miettimään, voisiko vanhojen sanomalehtien uutisaineiston tarkka tutkiminen auttaa vieläkin parempaan ja eloisampaan kuvaukseen Helsingin kaupungin kasvusta talo talolta, mielekkäitten kulkureittien varrella, jotta kirja olisi kevyempi kuin täydellinen historia kortteli korttelilta.
Grass syntyi Danzigissa 1927 ja kuvaa vuosia 1933-45. En pidä hänen tekstimassoistaan, enkä jaksaisi setviä niitä saksaksi, hädin tuskin suomeksikaan (suom. Aarno Peromies, Otava 1985 - 5. painos, 557 sivua.)
Löydän sangen harvoja katukuvauksia. Sivulla 89 ollaan sentään Arsenalin kauppapasaasissa ja Hiilitorilla, aivan myöhemmän hotellin(i) Wolne Miaston kulmalla. Joki Motlau (Motlawa) mainitaan joskus.
Sivulla 170 kerrotaan, miten danzigilaiset merirosvot kaappasivat vuonna 1473 firenzeläisen laivan ja lastista Memlingin maalauksen Viimeinen tuomio, joka pantiin näytteille Mariankirkkoon.
Sivulla 201 kuljeskellaan Puutorilla ja Vanhankaupungin kaivannolla, sekä mennään Heveliuksen aukiolle ja postitaloon, jonka virkailijat yrittävät sankarillisesti puolustautua saksalaisten hyökkäystä vastaan syyskuussa 1939. En voikaan tunnistaa katunimiä, jotka on suomennettu senaikaisista saksalaisista nimistä.
Danzigin kirkkojen kellot luetteloidaan s. 202: Pyhän Marian, P. Katariinan, P. Johanneksen, P. Birgitan, P. Barbaran, Trinitiaksen ja Pyhän Ruumiin kellot. Muistanen kaikki kirkot, joidenkin kellonsoitotkin, vaikka kävin sisällä vain jättimäisessä punatiilisessä Marian kirkossa.
Elisabetin sekä Pietarin ja Paavalin kirkot esiintyvät kuitenkin vasta sivulla 364, samalla kun Puutori, Hiilitori ja Heinätori palavat perustuksiaan myöten.
Ruotsalaiset mainitaan monesti kaupungin historiallisina hävittäjinäkin, mutta suomalaiset vasta myöhempinä vierailevina laivoina tai merimiehinä ruotsalaisten rinnalla.
Petyin melkoisesti arkkitehtonisen ja asemakaavallisen paikalliskuvauksen vähyyteen.
(Sivulla 79 kuvataan yllättäen saksalaisen Felix Dahnin (1833-1912) historiallinen romaani "Taistelu Roomasta" (Ein Kampf um Rom), jonka luin 12-vuotiaana vanhasta Jousi-sarjasta (sen n:o 1). Mika Waltari kehui takakannessa, miten "kokonainen maailmanhistorian aikakausi vierii ohitse väririkkaana, sankarillisena, rappeutuneena ja loistavana". Colosseum oli tulessa etukannessa, kun germaanien kansainvaelluksen päälliköt Teoderik, Teja, Totila, ym. valloittivat Länsi-Rooman valtakunnan. Muistan erityisesti sotasankarin, joka asetti miekkansa jakamaan häävuoteen puoliksi, koska avioliitto oli hänestä muodollinen poliittisista syistä, vaikka naisella olikin himokkaita odotuksia.)
***
Helsingin Malmin kotiseutuaktivistin, professori Aarne Laurilan sukueepos "Kasvoi kaupunki ympärillämme. Kolmen sukupolven Helsinki" (Otava 2009, 414 sivua) on kuin Grassille päinvastainen sepitelmä. Juoni on ohut ja sirpaleinen, mutta kirjoittajan, hänen isänsä sekä isoisänsä työmatkoillaan tai muutoin kuljeskellessaan ohittamia taloja ja rakennustyömaita kuvataan luettelomaisinkin yksityiskohdin. Kirjaa koristavat sivunkokoiset mustavalkoiset valokuvat vanhoista katunäkymistä.
Laurilan äidinisä Janne Kilpinen toimii Lucina Hagmanin johtaman Uuden Yhteiskoulun vahtimestarina ja asuukin perheineen koulutalossa Kruununhaan Kirkkokadulla v. 1902. Hänen vävynsä, vuonna 1929 syntyneen Aarnen isä Niilo Laurila on Raken varastomies ja asettuu perheineen Malmille. Sinne Demarin kulttuuritoimittaja ja Kansanvalistusseuran toiminnanjohtaja Aarne Laurilakin kotiutuu iäkseen.
Sivuilla 93-94 Laurila paljastaa yllättäen, miten Pentti Saarikoski plagioi v. 1964 kirjaansa 'Ovat muistojemme lehdet kuolleet'. n. 16 riviä Ture Janssonin vanhaa tekstiä, lähdettä mainitsematta.
Sivulla 224 Laurila kertoo, mitkä kirjat tuottivat iloa hänen isälleen. Sakari Pälsin 'Fallesmannin Arvon' lisäksi esille nousee unohdettu kirjailija Heikki Jartti. Tämän teoksia olivat mm. Joulusaunassa I-III (1926-31) sekä Juhannussaunassa (1937). Jartin kirjoissa kuvataan täsmällisesti niin pirtin lattianpesua, ohratalkoita tansseineen kuin ryyppäämistäkin. Lukijat odottivat saunakuvauksilta varmaankin uskaliasta nakuilua?
Hieman aikaisempi kirjailija Jaakko Nikkinen (Ylenkatsotuita, Leppirannan Lauri, Nuori kuokkija, Kotipellon kynnökseltä) jää maininnatta, hän joka kirjastojen lainaustilastoissa vuonna 1929 hengitti Jartin niskaan (sijat 16 ja 17) kun ykkösenä oli Johannes Linnankosken ylittämätön "Laulu tulipunaisesta kukasta". (Ks. "5555 luettua kirjaa, aiempi kirjoitus numero 28).
Laurilan isä ja äidinisä kirjoittivat päiväkirjoja ja heidän arkistonsa ja kirjastonsa ovat säilyneet. Pojalla (nyt jo 80-vuotiaalla) on käytettävissään materiaalia. Tarina ei ehkä nouse lentoon, mutta sellaisenaankin, romaanin ja tietokirjan välimuotona, pidän tästä, miten Laurila kuvaa kaupungin rakentumista talo talolta.
Jään miettimään, voisiko vanhojen sanomalehtien uutisaineiston tarkka tutkiminen auttaa vieläkin parempaan ja eloisampaan kuvaukseen Helsingin kaupungin kasvusta talo talolta, mielekkäitten kulkureittien varrella, jotta kirja olisi kevyempi kuin täydellinen historia kortteli korttelilta.
keskiviikko 7. huhtikuuta 2010
41. Likemies ja kampaaja
Pari omaelämäkertaa: Ernamo ja Åhman.
Pakastintehtailija "Huurre" teetätti tehtaan pihalle näköispatsaansa, mutta vaatimattomammat liikemiehet kynäilevät kirjahyllyille omaelämäkertansa. Luen taas mitä harva vieras lukee?
Muistelen ilolla suomalaisten kirjankustantajain kultturelleja ja henkeviä elämäkertoja, huippunaan Tammen tanskalainen Jarl Hellemann, kintereillään Otavan Reenpäät Erkki ja Pikku-Heikki, Gummeruksen Pekka Salojärvi, Werner Söderströmin Hannu Tarmio, mikseipä Arvi A. Karistokin päiväkirjoineen.
Koska eniten elämästä opin lapsena Ankkalinnasta, tulee mieleeni paralleeli:
Carl Barks kuvasi Walt Disney Comics & Stories -lehteen #260 (1962:5) monenkirjavia lauttoja: hienoja junalauttoja... uusia autolauttoja... nopeita kantosiipialuksia... isoja lauttoja... vanhoja lauttoja... kahvilalauttoja... Ja lopulta hännänhuippuna lautan, jolla Aku-setä lypsypalkalla kuljetti lehmän Hiekkaniemestä Hanhisaaren laitumelle (Sirkka Ruotsalaisen toimittama Aku Ankka -lehti 4.3.1964, n:o 9, sivut 2-10.
Luin vihoviimeisimpänä kustantajana liki-kustantajan Timo Ernamon 'mielenmatkakirjan' "Likemiehen vuosikymmen" (BTJ-kustannus 2007), 230 sivua ja 360 grammaa kansiinsa sidottuna. Koska olen vuonna 1988 lukenut myös Ernamon siviilipalvelusmiehen muistelmat "Täysin koulutettu", olen kenties lukenut koko tähänastisen tuotantonsa, joka painaa enemmän kuin 1960-luvulla Jouko Tyyrin 35-grammainen tuotanto, jonka Erno Paasilinna punnitsi kirjevaa'alla.
Likemiestä paksuntaa 34 sivua Roo Ketvelin lehtihaastattelua (haastatellun luvalla) sekä Like-Uutisten ruokaresepti-palstat "Kotigokki" ja "Maisteluni" kokonaisuudessaan, runokin Thingvellir, ote iankaikkisesti kesken olevasta teoksesta "Kännissä kirjoitettua" (alkaen: "Meniks yli hilseen, beibi?") sekä Helsingin metroasemien nimet kahdella kotimaisella kielellä. Ehkäpä pöytälaatikon pohja alkaa paistaa.
Henkilöhakemistossa on 234 nimeä, joista yleisimmin mainitaan Hannu Paloviita, Vigdis Grimsdottir, Kjel Askildsen ja Tapio Koivukari, yhden kerran Platon.
Ernamon teoksen voi silmäillä tunnissa tai parissa, tai vauhdilla jolla Paavo Väyrynen sisäistää Dostojevskin koko tuotannon, mutta jos ehtii lukea toiseenkin kertaan (kuten hyvät kirjat pitäisi), toki Likemiehen lyhykäisiä matkamuistiinpanojen avainsanoja voi alkaa tavailla ja availla enemmänkin.
"Ikkunasta näkyy laavakenttää, ruohoa, tietä reunustavia puhelin- ja sähköpylväitä, Camp Thulen talojen kopioita (Einarin Pirunsaari) ja lopulta Reykjavik, joka kaiken lohduttomuuden keskellä näyttää suorastaan kauniilta. Lahden vesi on vihreää." "Laavakentillä kasvaa epätoivoista heinää ja arktista pusikkoa". Islannissa käydään kirjassa useasti, kunhan on maksaja.
***
Pepe Åhmanin omakustanne "Hiuskarvan varassa" ("40 vuotta naisten töitä homon leima otsassa 1965-2005") on rosoinen, välillä jännittävä, pitkäveteinen, jälleen kiinnostava, joskus samaa toistava, toisinaan eteenpäin vetävä... (Sidottu, 303 sivua, painovuosi 2008).
Tarinan kirjoittaminen uudelleen (vielä kerran?) tai joku kustannustoimittaja (äskeinen Ernamo?) olisi voinut muokata yrittäjän aineksista tempoisammankin jutun, mutta kyllä tämän näkkileivän sellaisenaankin pureskeli jonkinasteisella kiinnostuksella.
Pertti Åhman syntyi 1949, erosi keskikoulusta päästötodistuksetta, mutta pari hymypoikapatsasta ansaittuaan, ja lähti 16-vuotiaana 1965 Ruotsiin, jossa mm. tiskasi sekä leikkasi kielitaidottomien maanmiestensä hiuksia, koska äitinsä oli opettanut taidon. Pepen äiti ja isoveli olivat kampaajia (Damfrisör), isosisko parturi (Herrfrisör), eikä Göteborgistakaan löytynyt kultasepäksi mielineelle sillä hetkellä muuta oppipojan paikkaa kuin herr Hermanssonin Salongista. Hiusalasta tuli kohtalo.
Yritteliäs finninaamainen teinipoika kiersi sittemmin hyvästä kampaamosta toiseen, oppiakseen kaikilta, Tyyne Nordstedtilta, Maire Kollmanilta, Elsa Arennolta, Raimo Jääskeläiseltä eli Monsieur Mosselta, sekä Vidal Sassoonin kursseilta Lontoosta.
Intissä synnynnäinen yrittäjä pysyi rahoissa leikkaamalla miesten tukat sekä lisäksi ottamalla kamerallaan tilannekuvia, kehittämällä itse ja myymällä esiintyjäsankareille. (Bisnesideapa siinäkin! Katusoiton sijasta Polaroid-kameran kanssa seurailemaan rakastuneita pariskuntia, morsiota imarrellen, sulhoa rahastaen?)
Maskeeraaja Mosse on tarinan väriläikkiä. Monsieur ei itse osaa kampaajantöitä ollenkaan, vaikka asiakkailla on sellainen luulo, mutta hän tutkii aluksi taiteellisella katseellaan asiakkaan, antaa "ohjeet" kampaajilleen sekä lopuksi imartelee ja ylistää: Ai ai ai miten Rouvalla on nyt hieno kampaus... oi oi oi!
Oppiäiditkin ohjeistivat, että mikä leikatessa tai muotoillessa on mennyt vikaan, se puhumalla ja asiakasta kehumalla paikataan parhain päin, ettei vain tarvitse rahaa palauttaa!
Pidättyväisemmälle Pepelle on pulma, pitäisikö asiakkaita halata tai kätellä, hän kätteleekin veltohkosti, kun taas Mosse kättelee JA halaa JA imartelee JA suutelee asiakkaansa... Suomen ensimmäisellä julki-homolla Mossella oli myös Pepe-niminen poikaystävä, mikä aiheutti joskus harmillisia väärinkäsityksiä.
Armi Ratian ja Dannyn kaltaisten kuuluisuuksien hiukset Pepe Åhman kävi leikkaamassa heidän kotonaan. Matti ja Teppo matkustivat kerran kuussa Turusta asti Pepen muokattaviksi. Omia vakioasiakkaita kertyi, Arto Sotavalta, Kisu, Kirka, Sammy Babitzin, Paula Koivuniemi, Hannu Seppälä, Liisa Lipsanen, Pepe Willberg, Koivistolaiset, Timo T.A. Mikkonen, Lasse Kurkilahti.
Jo 23-vuotiaana Pepellä oli kampaamoyritys omalla nimellään: "Pepe Åhman". Hän sai ja hankki paljon lehtijulkisuutta. Länsirannikon sanomalehden hääkuvassakin Dannysta ja Liisa Lipsasesta mainittiin "oikealla hovikampaaja Pepe Åhman"...
Kysymyksiin "oliko Armilla ja Dannylla suhde" Pepe ei vastannut enempää kuin "tiedän enintään mitä on lehdissä", vaikka hän hiustenleikkauksen jälkeen saunoi Dannyn kanssa sekä kuunteli ja kirjasi ylös itseään vanhemman yrittäjän viisauksia.
Danny-gurun syvällisistä elämänohjeista voisi irrottaa enemmänkin hymyilyä... "Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää". Aiemmilla teoillaan jokainen rakentaa tulevaisuuttaan. "Kerran varas, aina varas"... Jos asiakkaita kertyy liiaksi, teet liian halvalla, jos liian vähän, saatat laskuttaa liikaa?
Danny lainasi Pepelle Chaplinin omaelämäkerran ja Hannu Seppälä Marvin Bowerin "Tahto johtaa". (Meikäläinen peri molemmat kirjat isältään, pitäisiköhän ne lukeakin?) Pepellä oli sittemmin tapana lausua ääneen työntekijöilleen Marvin Bowerin ajatuksia.
Nuorena solmittu avioliitto kesti karkumatkat, avioerot, asumuserot, itsensä etsimiset, eri osoitteet, uudet paluut yhteen. Liikeketju laajeni Keskustasta Pasilaan, Itäkeskukseen, Tapiolaan, Espoon keskukseen, Tikkurilaan, "på" -kampaajakouluksi... Tampereelta ja Lahdesta vetäydyttiin, Leningradin houkutus hylättiin. Liikeketju myytiin ja jatkaa tutulla nimellään, "lottovoiton verran" omaisuutta kertyi.
Luovuttuaan yrityksestä Pepeltä kului kaksi vuotta muistelmien kirjoittamiseen ja hän suunnittelee toista kirjaa, dekkaria tai rakkaustarinaa... Dekkarin aineksia syntyi jo, kun Pepeä kiristettiin raiskausväitteellä ja hän joutui pakenemaan liikkeestään uhkaajia, mutta kiristäjäjengi joutuikin vankilaan huumejutussa, jossa perushoitajanainen oli varastanut aineet sairaala-työpaikaltaan.
Parturi-kampaaja saattoikin kirjoittaa monin verroin mehevämmän ja mielenkiintoisemman tarinan kuin satoja kulttuurihahmoja kohdannut kustannustoimittaja!
Pakastintehtailija "Huurre" teetätti tehtaan pihalle näköispatsaansa, mutta vaatimattomammat liikemiehet kynäilevät kirjahyllyille omaelämäkertansa. Luen taas mitä harva vieras lukee?
Muistelen ilolla suomalaisten kirjankustantajain kultturelleja ja henkeviä elämäkertoja, huippunaan Tammen tanskalainen Jarl Hellemann, kintereillään Otavan Reenpäät Erkki ja Pikku-Heikki, Gummeruksen Pekka Salojärvi, Werner Söderströmin Hannu Tarmio, mikseipä Arvi A. Karistokin päiväkirjoineen.
Koska eniten elämästä opin lapsena Ankkalinnasta, tulee mieleeni paralleeli:
Carl Barks kuvasi Walt Disney Comics & Stories -lehteen #260 (1962:5) monenkirjavia lauttoja: hienoja junalauttoja... uusia autolauttoja... nopeita kantosiipialuksia... isoja lauttoja... vanhoja lauttoja... kahvilalauttoja... Ja lopulta hännänhuippuna lautan, jolla Aku-setä lypsypalkalla kuljetti lehmän Hiekkaniemestä Hanhisaaren laitumelle (Sirkka Ruotsalaisen toimittama Aku Ankka -lehti 4.3.1964, n:o 9, sivut 2-10.
Luin vihoviimeisimpänä kustantajana liki-kustantajan Timo Ernamon 'mielenmatkakirjan' "Likemiehen vuosikymmen" (BTJ-kustannus 2007), 230 sivua ja 360 grammaa kansiinsa sidottuna. Koska olen vuonna 1988 lukenut myös Ernamon siviilipalvelusmiehen muistelmat "Täysin koulutettu", olen kenties lukenut koko tähänastisen tuotantonsa, joka painaa enemmän kuin 1960-luvulla Jouko Tyyrin 35-grammainen tuotanto, jonka Erno Paasilinna punnitsi kirjevaa'alla.
Likemiestä paksuntaa 34 sivua Roo Ketvelin lehtihaastattelua (haastatellun luvalla) sekä Like-Uutisten ruokaresepti-palstat "Kotigokki" ja "Maisteluni" kokonaisuudessaan, runokin Thingvellir, ote iankaikkisesti kesken olevasta teoksesta "Kännissä kirjoitettua" (alkaen: "Meniks yli hilseen, beibi?") sekä Helsingin metroasemien nimet kahdella kotimaisella kielellä. Ehkäpä pöytälaatikon pohja alkaa paistaa.
Henkilöhakemistossa on 234 nimeä, joista yleisimmin mainitaan Hannu Paloviita, Vigdis Grimsdottir, Kjel Askildsen ja Tapio Koivukari, yhden kerran Platon.
Ernamon teoksen voi silmäillä tunnissa tai parissa, tai vauhdilla jolla Paavo Väyrynen sisäistää Dostojevskin koko tuotannon, mutta jos ehtii lukea toiseenkin kertaan (kuten hyvät kirjat pitäisi), toki Likemiehen lyhykäisiä matkamuistiinpanojen avainsanoja voi alkaa tavailla ja availla enemmänkin.
"Ikkunasta näkyy laavakenttää, ruohoa, tietä reunustavia puhelin- ja sähköpylväitä, Camp Thulen talojen kopioita (Einarin Pirunsaari) ja lopulta Reykjavik, joka kaiken lohduttomuuden keskellä näyttää suorastaan kauniilta. Lahden vesi on vihreää." "Laavakentillä kasvaa epätoivoista heinää ja arktista pusikkoa". Islannissa käydään kirjassa useasti, kunhan on maksaja.
***
Pepe Åhmanin omakustanne "Hiuskarvan varassa" ("40 vuotta naisten töitä homon leima otsassa 1965-2005") on rosoinen, välillä jännittävä, pitkäveteinen, jälleen kiinnostava, joskus samaa toistava, toisinaan eteenpäin vetävä... (Sidottu, 303 sivua, painovuosi 2008).
Tarinan kirjoittaminen uudelleen (vielä kerran?) tai joku kustannustoimittaja (äskeinen Ernamo?) olisi voinut muokata yrittäjän aineksista tempoisammankin jutun, mutta kyllä tämän näkkileivän sellaisenaankin pureskeli jonkinasteisella kiinnostuksella.
Pertti Åhman syntyi 1949, erosi keskikoulusta päästötodistuksetta, mutta pari hymypoikapatsasta ansaittuaan, ja lähti 16-vuotiaana 1965 Ruotsiin, jossa mm. tiskasi sekä leikkasi kielitaidottomien maanmiestensä hiuksia, koska äitinsä oli opettanut taidon. Pepen äiti ja isoveli olivat kampaajia (Damfrisör), isosisko parturi (Herrfrisör), eikä Göteborgistakaan löytynyt kultasepäksi mielineelle sillä hetkellä muuta oppipojan paikkaa kuin herr Hermanssonin Salongista. Hiusalasta tuli kohtalo.
Yritteliäs finninaamainen teinipoika kiersi sittemmin hyvästä kampaamosta toiseen, oppiakseen kaikilta, Tyyne Nordstedtilta, Maire Kollmanilta, Elsa Arennolta, Raimo Jääskeläiseltä eli Monsieur Mosselta, sekä Vidal Sassoonin kursseilta Lontoosta.
Intissä synnynnäinen yrittäjä pysyi rahoissa leikkaamalla miesten tukat sekä lisäksi ottamalla kamerallaan tilannekuvia, kehittämällä itse ja myymällä esiintyjäsankareille. (Bisnesideapa siinäkin! Katusoiton sijasta Polaroid-kameran kanssa seurailemaan rakastuneita pariskuntia, morsiota imarrellen, sulhoa rahastaen?)
Maskeeraaja Mosse on tarinan väriläikkiä. Monsieur ei itse osaa kampaajantöitä ollenkaan, vaikka asiakkailla on sellainen luulo, mutta hän tutkii aluksi taiteellisella katseellaan asiakkaan, antaa "ohjeet" kampaajilleen sekä lopuksi imartelee ja ylistää: Ai ai ai miten Rouvalla on nyt hieno kampaus... oi oi oi!
Oppiäiditkin ohjeistivat, että mikä leikatessa tai muotoillessa on mennyt vikaan, se puhumalla ja asiakasta kehumalla paikataan parhain päin, ettei vain tarvitse rahaa palauttaa!
Pidättyväisemmälle Pepelle on pulma, pitäisikö asiakkaita halata tai kätellä, hän kätteleekin veltohkosti, kun taas Mosse kättelee JA halaa JA imartelee JA suutelee asiakkaansa... Suomen ensimmäisellä julki-homolla Mossella oli myös Pepe-niminen poikaystävä, mikä aiheutti joskus harmillisia väärinkäsityksiä.
Armi Ratian ja Dannyn kaltaisten kuuluisuuksien hiukset Pepe Åhman kävi leikkaamassa heidän kotonaan. Matti ja Teppo matkustivat kerran kuussa Turusta asti Pepen muokattaviksi. Omia vakioasiakkaita kertyi, Arto Sotavalta, Kisu, Kirka, Sammy Babitzin, Paula Koivuniemi, Hannu Seppälä, Liisa Lipsanen, Pepe Willberg, Koivistolaiset, Timo T.A. Mikkonen, Lasse Kurkilahti.
Jo 23-vuotiaana Pepellä oli kampaamoyritys omalla nimellään: "Pepe Åhman". Hän sai ja hankki paljon lehtijulkisuutta. Länsirannikon sanomalehden hääkuvassakin Dannysta ja Liisa Lipsasesta mainittiin "oikealla hovikampaaja Pepe Åhman"...
Kysymyksiin "oliko Armilla ja Dannylla suhde" Pepe ei vastannut enempää kuin "tiedän enintään mitä on lehdissä", vaikka hän hiustenleikkauksen jälkeen saunoi Dannyn kanssa sekä kuunteli ja kirjasi ylös itseään vanhemman yrittäjän viisauksia.
Danny-gurun syvällisistä elämänohjeista voisi irrottaa enemmänkin hymyilyä... "Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää". Aiemmilla teoillaan jokainen rakentaa tulevaisuuttaan. "Kerran varas, aina varas"... Jos asiakkaita kertyy liiaksi, teet liian halvalla, jos liian vähän, saatat laskuttaa liikaa?
Danny lainasi Pepelle Chaplinin omaelämäkerran ja Hannu Seppälä Marvin Bowerin "Tahto johtaa". (Meikäläinen peri molemmat kirjat isältään, pitäisiköhän ne lukeakin?) Pepellä oli sittemmin tapana lausua ääneen työntekijöilleen Marvin Bowerin ajatuksia.
Nuorena solmittu avioliitto kesti karkumatkat, avioerot, asumuserot, itsensä etsimiset, eri osoitteet, uudet paluut yhteen. Liikeketju laajeni Keskustasta Pasilaan, Itäkeskukseen, Tapiolaan, Espoon keskukseen, Tikkurilaan, "på" -kampaajakouluksi... Tampereelta ja Lahdesta vetäydyttiin, Leningradin houkutus hylättiin. Liikeketju myytiin ja jatkaa tutulla nimellään, "lottovoiton verran" omaisuutta kertyi.
Luovuttuaan yrityksestä Pepeltä kului kaksi vuotta muistelmien kirjoittamiseen ja hän suunnittelee toista kirjaa, dekkaria tai rakkaustarinaa... Dekkarin aineksia syntyi jo, kun Pepeä kiristettiin raiskausväitteellä ja hän joutui pakenemaan liikkeestään uhkaajia, mutta kiristäjäjengi joutuikin vankilaan huumejutussa, jossa perushoitajanainen oli varastanut aineet sairaala-työpaikaltaan.
Parturi-kampaaja saattoikin kirjoittaa monin verroin mehevämmän ja mielenkiintoisemman tarinan kuin satoja kulttuurihahmoja kohdannut kustannustoimittaja!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)