52. Poikakirjat ja mä

1) Miten löysin poikakirjat?

Kirjat kuuluivat varhaisimpiin muistikuviini, koska isäni harrasti kirjojen keräilyä. Hän luki minulle 7-vuotiaaksi asti joka ilta satuja Pekka Töpöhännistä aina Tarzan-kirjoihin asti. Sain kirjoja lahjaksi uusina tai antikvariaateista ja kierrätyksenä serkuiltani. Käsitykseni poikakirjoista syntyi joululahjoiksi saaduista kirjoista, kuten vaikkapa John Finnemoren "Robin Hood".

Varhaisena vihjeenä poikakirjojen maailmaan muistan Helsingin Pohjois-Haagan Thalianaukion kirjakaupan näyteikkunan, joka oli somistettu Enid Blytonin Salaisuus-sarjan kirjoilla. Kansissa oli poikia, tyttöjä, kypäräpäisiä poliiseja ja jännittävää arvoituksellisuutta, kuten "Teatterikissan salaisuus". Ihmettelin niitä ja olin hyvin kiinnostunut, vaikka en edes vielä lukenut.

Tärkein poikakirjojen määrittäjä oli kaupunginkirjasto, aloitettuani kansakoulun vuonna 1965. Etelä-Haagan sivukirjaston lastenosaston hyllyt rajasivat mahdolliset kirjat. Kansikuvista näin, olivatko pojat toimimassa, vaikkapa "Pertsa ja Kilu merellä", mikä oli kiinnostavaa, vai esiintyikö pikkulapsia tai eläimiä, mikä oli lapsellisempana torjuttavaa.

Kirjasarjat pitivät ruodussa. WSOY:n Nuorten Toivekirjasto oli varma valinta, kunhan ohitti sen harvahkot tyttökirjat. Tammen kirjat avasivat tendenssinomaisia näköaloja ruotsalaisiin työläisnuorin (TamTam-sarja) tai olivat kaavamaisia brittiläisiä viihdesarjoja. Otavan nuortenkirjat jättivät epämääräisemmän kuvan, paitsi Otavan "Maailman parhaita nuorisoromaaneja", josta jäivät kaikkein unohtumattomimmat lukuelämykset, kuten Ferenc Molnar: "Koulupoikia" ja Hector Malot: "Koditon".

Blytonin Viisikkoja lapset mainostivat keskenään toisilleen. Vanhemmat haukkuivat niitä huonoiksi: "vähän ja huonoa tekstiä, lyhyitä", mutta minä halusin osoittaa heille, että niissä on yhtä paljon sivuja ja rivitiheyttä kuin muissakin nuortenkirjoissa... Pidin Viisikkoja enemmän Blytonin Salaisuus-sarjan koomisemmista ja Seikkailu-sarjan laveammista tarinoista. Yllätyin kuullessani, että Enid Blyton oli nainen. Tyttöhahmot eivät häirinneet, Annekaan, vaan poikatyttö Pauli oli Viisikon joukosta paras.

Kirjastokäyntien lisäksi ostin itse 1970-luvun alussa poikakirjoja huokeaan kappalehintaan 1 mk 20 p. silloisesta Teikon antikvariaatista (Korkeavuorenkatu 2, Helsinki) ja myin niitä takaisin puoleen hintaan 60 pennillä.

2) Millaisia kirjoja pidän poikakirjoina?

Päähenkilöt voivat olla 8-19-vuotiaiden poikien lisäksi myös 20-39-v. poikamiehiä. Villin Lännen tai Karl Mayn itämaiden yksinäiset seikkailijat, Jules Vernen tutkimusmatkailijat, Sherwoodin metsän iloiset veikot tai eri vuosisatojen nuoret sotasankarit ovat poikakirjahahmoja. Perhesiteet ja koti eivät kahlitse heitä, vaan he ovat vapaita ja irtonaisia. Aikuisten kirjojen seikkailijoiden taustalla häämöttää aina jonkinlainen kaipuu tai riippuvuussuhde naisiin, vaikka kirjailija tietoisesti välttäisikin naishahmoja (esim. Alistair MacLean).

3) Missä iässä luin poikakirjoja?

Mielestäni keskeisimmät lapsuuden ikävuodet olivat 9-10. Osasin lukea sujuvasti ja tunsin itseni isommaksi kuin koskaan myöhemmin. Kun sain vaikkapa Olavi Siippaisen koululaisromaanin "Opossumi ja IV A", minua hieman harmitti, koska sen henkilöt olivatkin jo 14-vuotiaita oppikoululaisia, eivätkä 10-vuotiaita IV-luokan kansakoululaisia...

Kun sitten sain "Sven Hankatuulen", otaksuin kansikuvan perusteella, että ainakin sen koulupojat olisivat 9-10-vuotiaita kansakoululaisia, vaan olivat hekin vuosia vanhempia oppikoululaisia! 14-vuotiaat olivat hieman kaukaisia samaistumiskohteita, kun poikakirjat luettiin 8-13-vuotiaana. Toisaalta Jules Vernen, Santeri Ivalon ja Karl Mayn nuoret aikuiset sankarit kelpasivat hyvin.

4) Parhaat poikakirjat

Jules Verne oli laaja-alaisuudessaan loistava poikakirjailija ja löytyi kirjasarjojen kautta. Naapuruston 'paha poikakin' jaksoi ylistää yhä uudelleen yhtä ainutta kirjaa: "Jules Vernen Armoton meri kannattaa lukea!" Vernen kirjojen päätoimijat olivat aikuisia poikamaisia miehiä, mutta useimmissa kirjoissa oli myös poikia sivuhahmoina.

Vernen kiehtovimpana teoksena pidin Salaperäistä saarta (mukana myös 16-v. Herbert), mutta hyviä oli ainakin tusina: "Matkustus maan keskipisteeseen (Akseli-poika), 2-osainen Kuumatka, Hector Servadacin avaruusmatka, Maailman ympäri 80 päivässä, Sukelluslaivalla maapallon ympäri, Kapteeni Grant, Tsaarin kuriiri"... Luin aikuisena lisää Verneä, mm. suomentamattomia ruotsiksi.

Anthony Buckeridgen "Jenningseistä" innostuin sarjakirjoista eniten, kun sain "Jenningsin majan" 9-vuotiaan syntymäpäivälahjaksi pienemmältä pojalta,. joka korosti moneen kertaan tuoneensakin isojen poikien kirjan eikä lastenkirjaa... Englantilaisessa sisäoppilaitoksessa 11-vuotiaat pojat harrastivat kaikkia mahdollisia asioita, joita ikätoverit harrastivat (kirjoitettuina 1950-luvulla). Opettajat olivat koomisia tai muodostivat jännittävän uhkan ja rajoituksen poikien pyrkimykselle vapauteen. Jennings kokeili lukemattomia harrastuksia, joita itsekin halusin tehdä ja teinkin, hän rakensi majoja, keräsi postimerkkejä, sekä toimitti ja painoi sanomalehteä.

Jenningsejä suomennettiin vain 11 yli 20 alkuperäisestä. Olen lukenut niitä uudelleen aikuisena ja etsinyt Britanniassa suomentamattomia, löytäen joitakin antikvariaatista Cornwallista. En ole viitsinyt tilata Jenningsejä internetin välityksellä, mutta haluaisin yhä mielelläni lukea kaikki loputkin. Muita poikakirjoja en muista kaivata.

5) Kaikkien aikojen paras poikakirja

Maailman paras poikakirja on ehdottomasti Mark Twainin "Huckleberry Finn". Sain isältäni tunnelmallisen vanhoja painoksia 1930-40-luvuilta, ensin lapsellisemman "Tom Sawyerin", mutta "Huck Finn" oli huippu. Luin Huckia 10-vuotiaana yhä uudelleen, vaikkapa sängyssä, herättyäni varhain sunnuntaiaamuna. Huckissa oli useitakin meheviä tarinoita, alkaen juopon isäukon (liekö Finn sukuaan suomalainen vai irlantilainen) tekemästä kidnappauksesta, toisaalta robinsonmainen piilottelu saaressa ja lopulta lauttamatka joella kohti Cairoa, jotta orja Jim vapautuisi. Sukuviha-episodia oudoksuin, mutta huijaripari Herttua ja Kuningas huvitti kovasti ja Mississippi-joki kiehtoi.

Twainin kirjan aloitus oli eriskummallinen. Huolestuin tykkimestari G.G:n allekirjoittamasta määräyksestä, joka uhkasi mm. teoksen juonen löytävää lukijaa teloituksella, mutta olin kai turvassa, koska en vielä edes tiennyt, mitä "juoni" tarkoitti. Huck Finnin esittely itsestään oli unohtumaton: "aiemman kirjan Tom Sawyerin kirjoittaja Mark Twain oli heppu, joka kyllä enimmäkseen puhui totta, mutta välillä liioitteli ja pisteli omiaan" - olin ihmeissäni ja ihastunut näistä näkökulmista. Yritin teini-iässä lukea Huckin myös englanniksi, mutta paksu murre tuntui liian hankalalta. Olen aikuisena lukenut myös Jarkko Laineen käännöksen lapsuudestani tutun Yrjö Kivimiehen rinnalla.

6) Ovatko poikakirjat vaikuttaneet elämääni?

Suurin vaikutus oli käsitykseeni historiasta, maantiedosta ja maailmankuvasta. Verneri Louhivuoren "Samppa ja me" avasi erinomaisen näköalan autonomian ajan viimeisten vuosien Suomeen. Visserin "Salaisen armeijan lähetti" kuvasi elävästi Varsovan juutalaisgheton kansannousun. Opin paljon eri aikojen kreikkalaisten, italialaisten, ruotsalaisten, perulaisten, kenialaisten, meksikolaisten jne. elämästä.

7) Omat listaukseni

Vähän ennen kuin täytin 14 vuotta aloin listata muistivihkoon päiväkohtaisesti kaikki lukemani kirjat. Ehkä sattumalta samaan aikaan otin isoimman askeleen nuorten kirjoista aikuisten kirjoihin, Helpointa oli vaihtaa Desmond Bagleyn, Hammond Innesin, Gavin Lyallin ja Alistair MacLeanin seikkailuihin, jotka eivät paljon eronneet nuorten kirjoista, mutta luin paljon myös faktakirjallisuutta.

Minulla on edelleen karttuvat ja aakkostetut (38 vuoden) tiedostot 5500:stä luetusta kirjasta päivämäärin ym. lisätiedoin. Lisäksi olen ilman päivämäärätietoja listannut yli 300 alle 14-vuotiaana lukemaani nuortenkirjaa, lastenkirjaa ja satukirjaa vertaamalla muistikuvani sarjojen listauksiin ja kustantajien luetteloihin.