torstai 19. marraskuuta 2009

31. Uudet Ankkamestarit

Luulin 40 vuotta sitten, ettei Aku-sarjakuva voi jatkua vuoteen 2000, koska kaikki mahdolliset Ankka-tarinat olisivat loppuneet sillä vauhdilla kuin niitä julkaistiin. Mutta yhä uusien variaatioiden julkaisutahti on vain kiihtynyt, samalla kun vanhaakin materiaalia kierrätetään.

Luin Sanoma Magazines -yhtiön tuoreimpia kovakantisia 128-sivuisia kirjoja: "Neljä mestaria" eli Ferioli, Rodriques, Gattino ja Korhonen (2008) sekä "Hollantilaiset mestarit" eli Heymans, Nadorp, Bosch ja Heymans (2009).

Alkajaisiksi Cesar Feriolin tarina mafiapomo Alwar Kapisesta tuntui synkältä ja kovalta, mutta Akun heivatessa nosturin koukulla gangsterien auton mereen saadaan nauttia kuin räjähtävästä kolmiulotteisesta piirrosfilmin ilotulituksesta, jossa kelmejä sinkoilee joka suuntaan, ahtaaja Rahjan ällistykseksi. Terässillan jäänteiden varjossa on tunnelmallinen kokoontumispaikka ja etualalla liitelevän lokin äänen melkein kuulee! Sitten Aku piiloutuu onttoon syntymäpäiväkakkuun ja käännyttää silinterihattuisen bikinitytön pois: "Tämä kakku on jo varattu!" (Käsikirjoitus Halas).

Ripaus seksikkyyttä ja romantiikkaa on hiipinyt muutamiin Ankka-tarinoihin erityisesti naispuolisten käsikirjoittajien ja piirtäjien aloitettua. Eräissä naishahmoissa on herttaista ja kilttiä vetovoimaa, jota ala-asteikäinen koululainen saattaa nähdä parikymppisessä luokanopettajassaan. Tosin piirsihän Carl Barkskin harvakseltaan vetovoimaisia kaunottaria, kuten agentti Saila Salaisen, uima-asuisia paraatityttöjä tai ankkalinnalaisen version Jayne Mansfieldistä. Ja harvoinko Al Taliaferron Aku katseli ihastellen sorjia, pitkäsäärisiä neitosia.

"Väärän kuninkaan päivässä" sukupuita piirtävä huijari väittää Akua kuningas Luuviulu XVI:n ja Maire Anktoinetten perilliseksi. Historialliset viittaukset ovat hauskoja. (Käsikirjoitus Bosch). Toisaalta kuulin jo lapsuudessani 25.2.1964 Taavi Ankalta Akun polveutuvan maantierosvo Kapu Ankanjalasta sekä Ankku Tyhjämielestä, joka väitti itsepintaisesti maan olevan litteä kuin pannukakku. Silloinen Tony Stroblin piirtämä sukupuuhuijari oli liittänyt Akun Appalakian valtiaan Apuleiuksen sukuun...

Kolmannessa Feriolin tarinassa Aku yrittää (jälleen) talojen purkajana, jolta Roopen purkurobotti K-Runts 3000 uhkaa viedä työt. Aiemmalla kerralla Barksin Aku purki väärän talon ja joutui pakenemaan pingviinien luo purkamaan igluja.

Rodriquesin "Elävät kuvat" on visuaalisesti riemastuttavan erikoinen, kun taikamusteella piirretyt mustavalkoiset hirviöt heräävät eloon riehumaan valtoiminaan.

Gattino piirtää kummallisesti naapuri Teppo Tulpun eli entisen Turskin. Luolanainen Una on Peppi Pitkätossua hurjempi lapsenvahtina, tehdessään jonglööritemppuja veitsillä. "Kauas pilvet karkaavat" on kiinnostava Akun ja Pellen kokeillessa asumista, nukkumista ja matkustamista pilvenhattaran päällä.

Kari Korhosen "Kolmiodraamoissa" on erikoinen idea luulla Lupua ankanpojista älykkäimmäksi ja sijoittaa hänet erityislahjakkaiden kouluun eroon veljistään! "Valehtelemisen taidossa" teatterin vahtimestari Antero tekee hauskan kepposen Akulle.

"Hollantilaismestari" Nadorp tavoittaa parhaiten Barksin hitaimmat tunnelmat! Aku malttaa lueskella kaikessa rauhassa nojatuolissaan takkatulen äärellä. Monet piirrokset ovat kuin huolellisesti Barksilta lainattuja, samoin osa sivuhenkilöistä.

Naispiirtäjä Wilma van den Bosch kertoo erikoisella tavalla Akun (ja Iineksen) useista seikkailuista Timbuktussa, jossa Aku asuu usein silloin, kun hän on joutunut pakenemaan Ankkalinnasta. Tässäpä uusi näkökulma! Entäpä jos kaikki tarinat alettaisiin 2000-luvulla nähdä Iineksen silmin?

Mau Heimansin kuvissa viehättää Ankkojen pitkäkaulaisuus. Maun parhaat piirrokset lähenevät Barksia, mutta laatu on epätasaisempaa. Bas Heimans on melkein yhtä hyvä kuin pikkuveljensä Mau, mutta luonnosmaisesti rosoisempi.

Piirrosjälki on varsin tyydyttävää kaikilla kahdeksalla piirtäjällä. Parhaimmillaan jutuissa on kuin häivähdys Barksista, mutta siitä voi tietenkin seurata hiukan toiston makua.

Tarvitsisiko, ehkä ei, lainata 1700-luvun brittiläistä sanakirjantekijää Samuel Johnsonia: "Juttunne olivat sekä hyviä että omaperäisiä. Mutta se mikä niissä oli hyvää, ei ollut omaperäistä, ja se mikä oli omaperäistä, ei ollut niin hyvää."

Eiköhän Akusta ole otettu jo kaikki irti, eikö häntä ole venytetty liikaa? Eläköön Ankkalinna, mutta pitäisikö siirtää Aku kaikkensa antaneena lepovuoroon, sivuhenkilöksi taustalle, ja alkaa katsoa Ankkamaailmaa vähemmän kulunein silmin?

Entäpä jos Hansu Hanhi muuttaisi maalta kaupunkiin ja kohoaisi uudeksi keskushahmoksi? Häntä ei ole vielä ryöstöviljelty. Tai Akun Sisuvius-serkku, tukkijätkä? Tai Iineksen ystävätär Klaara Kotko? Kroisos Pennonen voisi vihdoinkin jättää Roopen varjoonsa ja köyhtymään? Vai olisiko Taavi Ankasta tai Hannu Hanhesta päähenkilöksi? Jospa Mummo Ankka nuortuisi?

maanantai 9. marraskuuta 2009

30. Uppouduin Csikszentmihalyihin

Luin unkarilaissyntyisen psykologian professorin Mihaly Csikszentmihalyin teoksen 'Flow - Elämän virta. Tutkimuksia onnesta, siitä kun kaikki sujuu', joka oli kirjoitettu tunnetun teorian popularisoinniksi jo vuonna 1990, mutta käännetty suomeksi vasta 15 vuotta myöhemmin (Rasalas 2005, 426 sivua). Eriaikaisuus ja vanhentuminen näkyivät paikoitellen... Suomentaja Ritva Hellsten selitti uusille ihmispolville, keitä olivatkaan Ross Perot ja Lee Iacocca - en ollut unohtanut.

Kirjan 51-sivuinen selitysosasto oli jopa antoisampi kuin itse sujuva leipäteksti. Teoria oli hyvin tuttu entuudestaan muiden kirjojen viittauksista, enkä saanut uusia ajatuksia, vain vahvistusta. Kirja perustui paljolti yksinkertaisen hyvän idean vahvistamiselle ja vakuuttamiselle monin kerroin ja eri tavoin.

Parasta elämä on silloin, kun on uppoutunut intensiiviseen tekemiseen.
Kun on keskittynyt siihen mitä tekee.
Kun kaikki sujuu ilman häiriöitä ja turhaa epäröintiä.

Tiedän tuon ja olen tuntenut ja tunnen. Yritän mahdollisimman paljon kokea Flow'ta.

"Kun ei ole tekemistä, negatiiviset ajatukset tunkevat etualalle!"

"Elämän tarkoitus on keksiä tarkoitus elämälle."

Elämään saadaan tarkoitus muuttamalla koko elämä Flow-toiminnoksi.
"1) Päämäärä, 2) Päättäväisyys, 3) Harmonia."

Päämäärän täytyy aiheuttaa ponnisteluja. Aikomuksen täytyy muuttua toiminnaksi. Saavutus ei ole niin tärkeää kuin ponnistelu saavutusta kohti. Päättäväisessä ponnistelussa syntyy sisäinen harmonia.

"Kuljeta mielirunoilijasi runoa taskussasi, lue se välillä joutessasi" (entä kävisikö pieni sanakirja?)
"Älä ratko muiden tekemiä ristisanatehtäviä vaan laadi mieluummin aivan omia".

"Pelkkä toisten seurassa oleminen yleensä parantaa ihmisen mielialaa riippumatta siitä, mitä muuta tapahtuu. Todellisen ilon saamiseen vaaditaan kuitenkin vuorovaikutustaitoja."

Kirjoittaja paheksuu useassa eri kohdassa passiivista television katsomista, sekä muutakin vapaa-ajan tyhjänpäiväistä hukkaamista.

Joskus mietin miten kirjan lukeminen vain kerran ja tekemättä muistiinpanoja voi myös olla ajan tuhlaamista? Joistakin (onneksi harvoista) vuosia sitten luetuista kirjoista ei nimen perusteella äkkipäätä muista mitään? Jos niihin palaa, todennäköisesti tunnistaa asioita. Piilevästi kaikesta on jäänyt mielen pohjalle jotain, opittua, toivottavasti hyvää ja hyödyllistäkin...

Nautinnollinen ja muuten hyödyllinen eivät ole aina tai usein vastakohtia, vaan parhaimmillaan yhdistyvät miellyttävästi.

"Työt tehtyinä hyviä, ilot pahoja päättyneinä" oivalsi Baltasar Gracian y Morales (1601-58).

lauantai 7. marraskuuta 2009

29. Italia si, Espanja no

Jälleen yksi amatöörin kustantama, houkuttelevan näköinen matkaopas, jolle on keksitty uudenlainen näkökulmakin: "Sapatilla Espanjassa", tekijät Minna-Liisa Mathalt ja Pentti Parviainen (Books on Demand, 2008). Värikuvitettu, 107-sivuinen.

Nilsiästä muuttaa kolmen lapsen perhe sekä isovanhemmat sapattivuodeksi 2006-2007 Espanjan Aurinkorannikolle, suomalaisen koulun läheisyyteen. Kertojina toimivat perheenäiti ja ukki vuorotellen, näin voi tekstistä päätellä.

Elämä rytmittyy koulun ja aikuisten suorittamien 12 kilometrin koulukyyditysten ympärille. Lisäksi harrastetaan aamulenkkeilyä Fuengirolassa, pienimmän lapsen kanssa leikkipuistoja sekä ruoan ja polttopuiden hankintaa. Telttasauna pystytetään, jotta päästään säännöllisesti saunomaan!

Välimeren laivaliikenteen seuraaminen ikkunasta on päivän tärkeimpiä toimia. Katsastetaan myös pihakasvit ja linnut, viimeistään ikkunoihin törmäävät. Joulut ja pääsiäiset vietetään.

Matkailijan havaintoja tehdään kalliorinteiden ruhjeista, seitsenkymppisten miesten toriparlamentista, eläintarhoista, puulajipuistojen sypresseistä, aaseista, kauppaputiikeista, paistettujen munkkien tuoksusta, IKEA:sta. Läheistä 1500-luvun vartiotornia sekä kaukaisempaa 1100-luvun Sohailin linnaa käydään katsomassa ja niiden historia selvitetään. Päällekkäisiä hautakennoja ihmetellään.

Nilsiäläiset tekevät pieniä luontohavaintoja perisuomalaiseen, hiljaiseen, vaatimattomaan ja vetäytyvään tapaan. Lomakasviota ja lintukirjaakin osataan hyödyntää. Paikallisiin alkuasukkaisiin ei synny kontaktia.

Välillä murteellista puheenpartta käytetään tyylikeinona, ties vaikkapa Kalle Päätaloa lukemalla keksittynä ajatuksena? "Jokohan meni (myyjäryökkynöiden) mollaaminen ihan pois laijjaltaan?"

Suomen "havukka-ahoille" tuntuvat kertojat juurtuneen. Mieleeni muistuu lähes 40 vuoden takainen Seura-lehden artikkeli, jossa Veikko Huovinen Kainuusta kävi katsomassa "Helsingin hulinaa", ja väitti, että viikon sellaista korkeintaan kestäisi... (Vaikka olihan hän opiskellut yliopistossa metsänhoitajaksi, muistin). Nyt Espanja kyllä kestetään, mutta Suomesta oikeasti ollaan!

Lukiessa voimakkaimmaksi vaikutelmakseni Espanjasta jäi kaikki kielteinen, vaikka kirjoittajat nauttivatkin lämmöstä, eivätkä suinkaan iloitse Suomeen palaamisen lähestymisestä:

1) Turvallisuus on uhattuna koko ajan. Vuokrattu "Rottinkikadun" kotitalo linnoittautuu muurien, vahtikoirien ja lukittujen porttien taakse. Lapsia, autoja ja tavaroita ei voi jättää silmistään hetkeksikään. Myös Romanian romanit ovat tulleet Espanjaan varastamaan jopa oliiveja. Engelsmannien remuporukat riehuvat.

2) Liikenne hirvittää, väylät ovat ahtaita ja rempallaan. Espanjalainen ei näytä kävelevän muutamaa kilometriäkään. Kassivarkaat uhkaavat. Gibraltarilla tapellaan apinan kanssa kamerasta, mutta muuta siellä ei tapahdukaan.

3) Kerrostalokompleksit ja kerskarakentaminen valtaavat kukkulat ja jättävät luontoon arpia. Toisaalta talous takkuaa, työttömyys kasvaa ja talot jäävät myymättä.

4) Naapurin kattoremontti kellotetaan tarkasti: neljä miestä käyttää 9 kalenteripäivää ja 33 miestyöpäivää hommaan, jonka neljä suomalaista olisi tehnyt yhdessä päivässä.

5) Postin kulku kestää, jollei häviä kokonaan. Paketti on ylimääräisen viikon hukassa postikonttorissa. Ystävänpäivänkortti naapurilta toiselle viipyy viikon.

6) Roskaaminen on uskomatonta! Suomalaisperhe kuitenkin hyötyy siitä löytämällä itselleen muiden pois heittämiä tavaroita seuraavasti:

kaksi golfbägiä, lasten mikkihiirinojatuolin, 2 kokopuista tuolia, klaffipiirongin, 2 lasten syöttötuolia, kasan pestyjä ja silitettyjä lakanoita, lasten keinulaudan, 2 taulua, kasan hiekkaleluja, 5 lasten aaltolautaa, pöytälampun, yöpöydän, sähkömopon (avaimet virtalukossa!) sekä kokopuiset kaapinovet.

Uskomattomin löytö roskasäiliön vierestä on usean kymmenen valokuva-albumin kokonaisuus, josta paljastuu yhden naisen elämäntarina vuosikymmenten ajalta - Suomesta(!) Espanjaan.

***

Kirjoittaakseni analyysin luin kirjan kursorisesti toiseen kertaan. Sain silloin paremman kuvan sisällöstä, kun jouduin jäsentelemään kronologisen tajunnanvirran uudelleen asiajärjestykseen. Jospa tekijät olisivat itse malttaneet kirjoittaa kaiken kahteen - tai vielä useampaan kertaan!?

***

Kirsi Pihan "pieneltä Italia-kirjalta" (189 sivua) nimeltään "Medicien naapurissa" (Otava 2008) odotin pirteyttä, eloisuutta ja naistenlehden rupattelevaa keveyttä. Ajattelin selailla, tarttuisiko yhtään ajatusta, havaintoa tai tunnelmaa? Sain enemmän kuin odotin! Hyvän tunnelman ja herätetyn kaipuun takaisin Italiaan!

Kirjan nimi onkin näppärä. Lähimmäksi naapuriksi Paternon kylässä sattuu todellakin perhe nimeltä Medici, ei ehkä sukua historian rikkaille kuuluisuuksille, mutta oikein hyviksi naapureiksi!

Pihan lapsiperhe viettää lomansa useiden vuosien ajan lähellä Tolentinon ja Maceratan kaupunkeja ja tutustuu kyläläisiin Marchen maakunnassa (kalliin Toscanan itäpuolella), päästen sisälle Italiaan, häihinkin, jäämättä vain ulkokohtaisiksi turisteiksi.

Kirja on jaettu peräti 49 lukuun, noin kolmen sivun mittaisiin, mustavalkokuvilla täydennettyihin. Ruoka on eniten esillä oliiviöljyineen, mozzarelloineen, pizzoineen ja pastoineen, mutta myös ilmiöt ja ihmiset yleisesti ja persoonallisuuksina.

Naapurit Medicit piipahtavat mukaan sopivan usein, eivät liikaa. Heidän 26-vuotias poikansa jopa lähtee Suomeen ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen ja ihmettelee, miksi kaikki on Helsingissä valkoista? Italialaiset pitävät runsaista väreistä!

Välillä järjestellään ystävän junamatkaa Roomaan, käydään Napolissa tai ihmetellään, miten joka suunnalla on runsaudenpula näkemisen arvoisista kaupungeista. Eivätkä naapurit ole edes koskaan käyneet Venetsiassa tai Firenzessä! Vaan lomalla menevät merelle tai vuorille.

Italialainen on nurkkapatriootti, jolle riittää oma kylä tai maakunta. Italialaiset eivät juuri muuta, vaan asuvat ikänsä kotonaan. Lapsetkin muuttavat vasta, jos avioituvat. Suomalaisten haluamaa turistimatkaa laiskaan, köyhään ja rikolliseen Etelä-Italiaan, Pugliaan asti, kauhistellaan!

Kirjasta "100 merkittävintä italialaista" Piha listaa muistutukseksi:
Galilei, Kolumbus, Volta, Michelangelo, Leonardo, Medici, Dante, Polo, Franciscus, Boccaccio, Rossini, Bellini, Rafaello, Vivaldi, Tizian, Caruso, Paganini, Pavarotti... sekä elokuvatähtiä.

Unohtuivatko Botticelli, Fermi, Marconi, Verdi, Vespucci... kysyn spontaanisti? Pidän luetteloista, tiedon jäsentelystä vähintään nominaali-, jollei järjestysluku-, välimatka- tai jopa suhdelukuasteikolla.

***

Kahden kirjan perusteella sain Espanjasta kielteisen ja Italiasta myönteisen vaikutelman. Olen itse aiemmin käynyt Espanjassa Barcelonassa ja Mallorcalla sekä Italiassa Firenzessä, Luccassa, Pisassa, Riccionessa, Riminillä, Roomassa ja Venetsiassa.

28. Pieniä noteerauksia

Luin väitöskirjan Suomen kirjastojen kirjavalinnoista vuosina 1918 - 1939.
Eija Eskola: 'Suositellut, valitut ja luetut'. (Tampereen Yliopisto 2004).

Ennen oli kansan kasvattamista ja sivistämistä. Oli aika, jolloin kirjastosta sai lainata vain 2 kirjaa kerrallaan joista toinen sai olla romaani, toisen piti olla tietokirja.

Löysin kirjasta isoisäni veljen, kirjailija Jaakon nimen Laihialta. Kun Helle Kannila tutki v. 1929 eniten kirjastoista lainattuja kirjoja, kärjessä olivat Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta (aloin lukea sitä tästä syystä!), joka oli 10 lainatuimman joukossa 69 kirjastossa 125:stä. Perässä seurasivat Topeliuksen Välskärin kertomukset, Kiven veljekset, Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiili ym., Juhani Ahoa, jne.

Mutta: jopa sijalla 17 oli isosetäni Jaakon (1884-1948) romaani 'Leppirannan Lauri'. Hän kirjoitti 4 romaania tai novellikokoelmaa, joita WSOY kustansi, Hän oli Santeri Alkion naapuri, ystävä ja aatetoveri, nuorisoseuraliikkeen uranuurtajia, Santeri Alkion elämäkerta kertoi myös Jaakosta. yhteisin valokuvinkin.

Jaakko kirjoitti maaseutuproosaa huutolaisuudesta ym. ajan ongelmista: "Ylenkatsotuita", "Kotipellon kynnökseltä", "Nuori kuokkija". Kirjastoneuvos E.J. Ellilä nosti Jaakon kirjat esiin Ellilälle itselleen henkilökohtaisesti läheisinä, vähän samaan tapaan kuin Steven Spielberg nosti Elia Kazanin elokuvan "America, America",

Enpä olisi arvannut Jaakon olleen "melkein" bestselleristi... Olen toki lukenut kaikki hänen kirjansa. Ne olivat ammattitaitoisen sujuvia ja luonnontieteellisesti riittävän sivistyneitä omana aikanaan, vailla myös mitään ylenmääräistä uskonnollisuutta.

Yllättäen erään interrail-matkatoverini esi-sukulainen Heikki Jartti oli myös kirjailija ja kiilasi 16:nneksi suosituimmaksi, juuri ennen Jaakkoa ja vaikkapa Arvid Järnefeltiä... Heikki Jartti kirjoitti aikaan hieman uskalletuiksi oletettuja juttuja nimikkeillä: "Juhannussaunassa" ja "Joulusaunassa".

***

Joensuun yliopiston julkaisu vuodelta 1998, "Matkakirja" (toim. Marja-Leena Hakkarainen ja Tero Koistinen) kertoi, että vuosina 1945-1960 Suomessa ilmestyi 200 matkakirjaa, siis keskimäärin matkakirja jokaista kuukautta kohti. Vain harvat matkustivat vielä tuolloin, mutta useat lukivat.

Joskus mieleeni ovat tulleet matkakirjat keräyskohteena? Niitähän on voinut saada eurosta ellei markastakin alkaen. Mutta keräily on sopivin harrastus 12-vuotiaana aloitettavaksi.

***

Antikvariaattien taloudesta tuli mieleeni, miten laskin nuorena huvikseni, että yksi antikvaari tarvitsisi elääkseen 12 isäni kaltaista suursiakasta. Isäni osti vuodessa 200-300 kirjaa.

Jos uuden kirjan hinta olisi keskimäärin 30 euroa, divarin myyntihinta olisi 2/3 eli 20 euroa ja sen takaisinostohinta 1/3, eli 10 euroa. Tällöin isäni ostot 250 kpl x 20 euroa tekisivät 5000 euroa, mutta hän toki myi saman kirjoja verran takaisin, - 2500 eurolla, jolloin antikvaarille olisi jäänyt toiset 2500 euroa. Isäni mieliantikvariaatti taisi olla Libraria Kasarmikadulla.

***

Luin Asko Alasen elokuva-oppaan takakannesta, että maailmassa tehdään joka vuosi 4000 elokuvaa! Eikö enempää? Suomenkin tuotanto tuntuu kohtuullisen suurelta. Nuohan 4000 ehtisi yksi ihminen nähdäkin kaikki katsomalla 11 filmiä/vrk. eli n. 15-22 tuntia joka vuorokausi. Huh.

***

Luin Yrjö Hirnin tutkielman (painettu 1918) "Jonathan Swift", sarjassa Merkkimiehiä, WSOY. Yrjö Hirn oli erittäin viihdyttävä kulttuurihistorioitsija. Aiheita mm. Autio saari eli robinsonadit, Vanhat postivaunut, Boswell ja tri Johnson.

Hirnillä 1700-luvun Englanti (ja Irlanti) avautuivat viehättävämpinä kuin edes Jane Austenin romaaneissa ja Swift alkoi kiinnostaa ihmisenä enemmän kuin ennen. Muistelin käyntiäni Dublinissa ja kirkkoherra Swiftin omaa St. Patrick's Cathedralia. Matkat ovat hyviä muistoina, jotka ankkuroivat erilaisia asioita paikoilleen.

Muumi-sarjakuvassa kuvattiin onni siten, että Muumi(-pappa) luki verkkokeinussa Agatha Christietä eväät ja juomat mukanaan. Kyllä eräät kirjat, nimenomaan Yrjö Hirnin teokset, ovat mielestäni suuri onni.

***

Kalle Päätalo 'eli' 40 vuotta ja käytti loput 40 vuottaan sen kertomiseen yksityiskohtaisesti...

Jyrki Hämäläisen kertoman mukaan "Urpo Lahtinen aikoi kirjoittaa romaanin. Jos sellaisen voisi kirjoittaa vain yhdessä päivässä, hän olisi ehkä saanut aikaankin."

***

Mielestäni "Karjala" on ehkä yhä takuuvarma myynti-idea Suomessa. Karjala-olut! Karjalan matkaoppaasta tuli kaiketi Markus Lehtipuun Suomalaisten Matkaoppaiden hittituote. Erkki Liikanen voitti kaksi kertaa peräkkäin Syksyn sävelen laulamalla Karjalasta karjalan murteella (Evakkoreki, Jokkantii). Laulaja (Jukka) J. Karjalainen (s.1957) menestyy nimellään ilman laadukasta lauluääntä... Laila Hietamiehen eli Hirvisaaren menestyksen salaisuus on Karjala-aihe! Tuntemattoman sotilaan suosituin hahmo oli karjalainen Antti Rokka...

torstai 5. marraskuuta 2009

27. Maailman matkakirjailijat

Matkakirjailijoita on hyviä, huonoja, tunnettuja, aloittelijoita, seikkailijoita, muistelijoita... Luen kirjoja 90-220 vuodessa ja toisten ahmiessa dekkareita, minä matkoja.

Tunnetuimpia ja menestyneimpiä, suomeksikin käännettyjä matkakirjailijoita ovat:
Paul Theroux (Suuri junamatka, Paikallisjunalla Patagoniaan, The Kingdom by the Sea, Rautakukon kyydissä, Herkuleen pylväät, Tyynenmeren onnelliset saaret, Sunrise with Seamonsters, Dark Star Safari)
V.S. Naipaul: kolmannen maailman kiertäjä, nobelisti.
Bruce Chatwin: Patagonia, Patagonia (lähes ensimmäinen aidsin uhri)
Ryszard Kapuscinski, puolalainen Afrikassa
Bill Bryson, jenkki Euroopassa.

Viimeisimpiä lukemiani ovat:

Harry Ritchie: "The Last Pink Bits." Mies käy viimeisissä Brittien siirtomaavallan jäänteissä, kuten Falklandilla, St. Helenalla, Tristan da Cunhalla, Turks- & Caicos-saarilla, Gibraltarilla.

Pico Iyer: "Falling off the Map. Some Lonely Places of the World". Mies käy Paraguayssa.

Jeffrey Tayler on uusi suosikkini: "Facing the Congo", "A Siberian River Odyssey" ja "The Lost Kingdoms of Africa" olen lukenut. Liekö enempää vielä kirjoittanutkaan.

Suurin osa matkakirjallisuudesta on kääntämätöntä, alkukielistä. Tulkintoja vieraasta kulttuurista oman kieli- ja kulttuuripiirin ihmisille. Englanniksi on valtavasti tuotantoa, vaikkei saksalaisia, ranskalaisia ja tanskalaisia lukisikaan.

Luen välillä ihka tavallisia suomalaisia "Pitkin poikin Viroa" -tyyppisiä matkaoppaitakin, Markus Lehtipuun persoonallisia "suomalaisia matkaoppaita", Mondon matkaoppaita Rooma, Lissabon...

Eräät perus-oppaat ovat mehevämpiä, tunnelmallisempia ja persoonallisempia kuin toiset ja tavoittavat jotakin paikan hengestäkin, eivätkä kyllästytä... tai niistä voi selata parhaat palat.

Luen käsiini osuvat kotimaiset (oma)kustanteetkin tyyppiä
Henri Broms: "Saudisamppanjaa"
Heljä Kervinen: "Olipa kerran Saudi-Arabia" sekä "Autolla Afrikkaan"
Kauko Kivinen: "Saudi-Arabian rahtarit"
Jorma Laakso: "Kuuban yöt ja Havannan autot".
Päivi Laitinen: "Meren keskellä polku" (Malta, Gozo)
Päivi Laitinen: "Myötätuuli mukanasi" (pyörällä Irlannissa)
Päivi Laitinen: "Puujumalan juurella" (pyörällä Uudessa Seelannissa)
Olavi Latikka: "Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle."
Keijo Virtanen: "Tielle tuuleen", "Ajan maisemissa", "Etelän teille".

Ja klassikoita:
Olavi Paavolainen: "Lähtö ja loitsu", "Kolmannen valtakunnan vieraana"
Eero Paloheimo: "Tämä on Afrikka". (Paloheimon kirjat luen kaikki)
Rauno Pankola: "Afrikan safari" (1961)
Göran Schildt: Daphnen purjehduksia (1940-luvun lopulta alkaen)
Valentin: "Tuolla puolen Limpopon" (1952), "Mazamorra" (Etelä-Amerikka)

Charles Darwinin "Beaglen matka" on hieno kuvaus 1830-luvulta...
"Great British Journeys" sisältää Daniel Defoenkin matkakertomuksen.
Bernard-Henri Levy: "American Vertigo" on ranskalaisen tulkinta USA:sta.

On kaupunkikuvauksia kuten "London. The Secrets and the Splendour"...
On junamatkakuvauksia: "Great Railway Journeys of Europe"...
Ja on jalkamatkoja:
Wolfgang Büscher: "Berliini - Moskova. Jalan kohti itää" (kävelyä Valko-Venäjällä).
Werner Herzog: Jäinen matka. Jalan Münchenistä Pariisiin (3 viikkoa 1974).
Timo Tuomi: Jalan halki Ranskan (Calais-Paris-Nice)

Pyhiinvaellus Santiago de Compostelaan onamatöörikirjoittajien suosikki Suomessakin - olen lukenut ainakin neljä. Muilla kielillä lisää.

Englanniksi luin taannoin: Josie Dew: "The Sun in my Eyes" eli "Two-Wheeling East!". Pieni aurinkoinen pellavapää, omakuvansa kuin Lisa Simpson, pyöräilee elämäntaiteilijana yksin ympäri maailman, liekö 7 pocketbookia (400-sivuisia) jo kirjoittanut, tämän Japanista.

Josie Dew on niin söpö, pieni ja vaalea, että japanilaiset tyrkyttävät kilvan ilmaiseksi ruokaa ja yösijoja... mutta hän telttailee mieluiten. Kun vierailin hänen nettisivuillaan, hän oli juuri synnyttänyt vauvan ja pyöräillyt vähän vähemmän. "A Female Bill Bryson!" mainosti takakansi. Mutta Bill Bryson on hauskempi...

Bill Bryson on mielimatkakirjailijoitani. Suomennettuna 2000-luvulla yksi Britannian-kuvaus, mutta luin jo sitä ennen (1994) Euroopan-matkan "Neither here, not there", joitakin Grantan kokoelmasta, sekä "A Walk in the Wood", joka on vitsaileva vaellustarina Appalakkien vuoristoreitiltä Koillis-USA:ssa. Lopulta oli pakko lainata Australia-kuvaus "Down There"... se kävi kädessäni kolmekin kertaa, ja laitoin ensin pois pari kertaa, kun on iso tiiliskivi (kuten Appalakitkin)...

***

Olen lukenut mahdollisimman paljon V.S. Naipaulia (s.1932) ja tämän ex-ystävää Paul Therouxia, molemmat varsin kylmiksi ja kyynisiksi iän myötä kehittyneitä maailmanmatkaajia.

Vidiadhar Surajprasad Naipaul sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon (2001), minkä olin odottanut hänen saavankin. Luin Naipaulia paljon 1980 ja jo vuodesta 1974 alkaen. Hän sai ensin Booker-palkinnon, hänen englantiaan ylistettiin. Erityisesti romaani 'Täysinoppinut hieroja' oli hyvin hauska, eloisa ja lämmin kuvaus elämästä Karibian saarella, Trinidadissa.

Theroux kertoo kirjassaan 'Sir Vidia's Shadow' miten heidän ystävyytensä loppui.

Pidän myös Sir Vidian pikkuveljestä Shiva Naipaulista (1945-1985): "North of South. An African Journey", "An Unfinished Journey". Suomennettu vain romaani "Kuuma maa".

Hesarin jutussa kerrottiin, ettei nobelisti Naipaulia lueta Trinidadissa, jonka intialaiseen vähemmistöön hän syntyi, eikä lapsuudenkodista tai muistomerkeistä piitata.

Mutta minulla oli 1980-luvun taitteessa kirjeystävätär Sylvaine F. Karibian saarella Dominicalla (itsenäistyi 1978), joka kertoi, että Naipaulia luetaan heillä koulussa, mutta hän itse luki mieluummin 'Harlequins'eja (ensimmäiset Harlekiinit julkaistiin suomeksi samoihin aikoihin).

***

Naipaulin mielestä siirtomaavallan jatkuminen olisi ollut parempi vaihtoehto Afrikalle.

Niin, ehkä Afrikan kehitys olisi ollut rauhallisempaa ja yhteydet Eurooppaan läheisemmät? Voimmeko kuvitella, että jossakin jäljellä olevassa Ranskan merentakaisessa departementissa voisi esiintyä nälänhätää ja sisällissotaa ilman että Ranska hoitaisi asian - sehän olisi keskeinen poliittinen kysymys.

Ottamalla etäisyyttä Eurooppaan 1940-50-luvun harvalukuinen afrikkalainen koulutettu luokka otti etäisyyttä kansaansakin. Heille oli tarjolla halvalla poliittista loistoa ja valtaa, presidentin- ja ministerin titteleitä.

Kansan tilanne ei siitä parantunut, että itsenäisyyttä juhlittiin. Vain hetken riemullista optimismia. Afrikassa on tehty valtavasti virheitä. Ne joilla on ollut valtaa ja mahdollisuuksia, ovat tehneet isoimmat virheet.

Entäpä jos Afrikasta olisi muodostettu YK:n suojelualue? Sitä olisi hallinnut maailmanyhteisö kokonaisuudessaan?

Entä jos eurooppalaiset eivät olisi koskaan löytäneet Afrikkaa? Afrikka eläisi omassa rauhassaan, tasapainoisessa luonnontilassa? Väestö olisi sopeutunut elinolosuhteisiin.

Amazonasin kätköissä ja Uudessa Guineassa on viime aikoihin asti ollut eurooppalaisille tuntemattomia heimoja, jotka ovat eläneet elämäänsä hoitaen omat asiansa. Nyt globaali ilmastonmuutoskin, osaksi teollisuusmaiden vuoksi, uhkaa luontoparatiiseja.

Tunkeutuminen ja puuttuminen toisten kulttuureihin on täynnä virheitä. Lähetyssaarnaajat pakottivat polynesialaiset pukeutumaan siveämmin ja nämä vilustuivat ja kuolivat märissä vaatteissa. Kehitysapu on ollut kehityskiusaa.

Rauhan-nobelisti Wangari Maathain kaltaiset naiset voisivat olla Afrikan toivo? Luin hänen elämäkertansa.

Kehitysavun parhaita ideoita ovat olleet mikrolainat, joita on myönnetty naisille, jotka ovat voineet hankkia ompelukoneen ja käynnistää käsityöammatin. Naisilla on miehiä sosiaalisempi taipumus jakaa saamastaan muillekin, lapsilleen, miehilleen, lähiomaisille.

Jotenkin Afrikan(kin) kulttuurissa miehillä on savolainen piällysmiehen mentaliteetti: tavoitteena on valta-asema, titteli, pääsy byrokraatin tai sotilaan tärkeilevään virkaan. Sukulaisuussuhteiden merkitys Afrikassa vaikuttaa asiaan. Ihmisillä on siteensä, jotka painostavat odotettavaan käyttäytymiseen.

"Jos afrikkalainen perustaa kaupan, kaikki pikkuserkut kuulevat ja tulevat pyytämään yhtä jos toista. Serkku antaa suurpiirteisesti lahjaksi serkuille, kunnes hyllyt ovatkin tyhjät. Intialaiset ovat ahneita, eivätkä anna mitään ilmaiseksi, vaan merkitsevät kaiken pieneen tilikirjaansa. Afrikkalaisesta sellainen on pikkumaista!" kuvaili afrikkalainen Therouxille kirjassa "Dark Star Safari", Penguin 2003.

***

Loistava Afrikan kirjallinen kuvaaja oli puolalainen Ryszard Kapuscinski (1932-2007), hieman suomennettukin, mutta olen lukenut enemmän englanniksi ja ruotsiksi. Hän oli sosialistisen Puolan radion pitkäaikainen Afrikan-kirjeenvaihtaja ja ehkäpä samaistuvampi, myötätuntoisempi ja läheisemmin kyläläisten elämässä mukana kuin Naipaulin veljekset tai Afrikassa nuoruudessaan 1960-luvun alussa kehitysjoukoissa opettanut Paul Theroux.

Kapuscinskin tausta auttoi samaistumaan yhteiskunnallisiin ongelmiin, jotka muistuttivat toisiaan: valtiokeskeinen valtajärjestelmä, valehtelusysteemi joka rappeuttaa yhteiskunnan, sen rinnalla yksilöiden sinnittely omillaan. Hallituksen sotilaat tekevät ratsioita eli käyvät kylissä ja ryöstävät mitä haluavat, siten he hankkivat palkkansa. Jos lähettää hätäapua Afrikkaan, se jumittuu tulliin eikä päädy kyliin, ellei makseta lahjuksia tullimiehille, poliiseille, sotilaille, ministereille ja virkamiehille, se on Afrikan tapa.

Euroopassakin on kitkalle vastineensa: jos haluaa auttaa järjestöä, osa rahasta menee keräyskuluihin, pankkikuluihin, puhelinmyyjien palkkoihin, mainoskuluihin, painotuotteiden kustannuksiin, symbolituotteiden kuluihin - avustaminen on bisnestä! Pahimmillaan perille menee 70 %, 30 %, 5 %,...)

Afrikan ihmiset jakautuvat niin moniin heimoihin, että ovat solidaarisia ensisijaisesti sukulaisilleen pikkuserkkuihin asti, sitten heimoilleen, eivätkä niinkään muille kansalaisille. Eri kieliryhmään kuuluva nigeriläinen voi olla toiselle nigeriläiselle yhtä etäinen kuin suomalaisellekin, se on ymmärrettävää. Kaikkihan me 7 miljardia olemme ihmisiä, mutta koemme toiset erilaisiksi.

Meillä Suomessa ja Euroopassa keksittiin 1800-luvulla kansallisuusaate, että "me suomalaisia", "me saksalaisia", sitä ryyditettiin myöhemmin urheilukisoillakin.

Euroopassakin sodat vetivät rajat uusiksi, olimme milloin ruotsalaisia, milloin melkein venäläisiä, ja raja kulki taannoin Loviisan, tuonnoin Viipurin takana.

Saarin alueella oltiin vuoroin saksalaisia, vuoroin ranskalaisia. Unkarilaisista kolmannes jäi 60 vuotta sitten Romanialle ja Slovakialle siirretyille alueille. Afrikassa on samoin mielivaltaisesti vedellyt rajat. Voisiko koko Afrikan maanosan a) jakaa sopivan pieniksi itsehallintokunniksi (läänit) ja samalla b) yhdistää jättivaltioksi?

Olen kiinnostunut maapallosta ja luen matkakirjoja kaikkialta. Niissä on konkreettista, maanpinnan tasolla liikkuvaa tietopohjaa yleistävämpäänkin analyysiin.

tiistai 3. marraskuuta 2009

26. Jotta muistaisi yhden päivän

Luin kirjan jonka takakansi lupasi hienosti: "Yksi päivä kesäisessä Helsingissä herättää lapsuuden maailman, jota päähenkilö ei haluaisi muistaa".

Minä halusin muistaa oman lapsuuteni kesäisen Etelä-Haagan, ja niinpä luin uteliaana Elina Hirvosen esikoisteoksen (2005) "Että hän muistaisi saman", joulukuussa 2007.

Vaan, plaa-plaa-plaa. No veli oli hullu ja joutui mielisairaalaan, ja kertojan miesystävä oli hänen yliopisto-opettajansa USA:sta jota isänsä Vietnamin sota varjosti. Tyypillinen nuoren ihmisen esikoisromaani, päähenkilö tuiki tavallinen, ympäristössään koki vähän rankkuutta. Plaa-plaa ja plaa.

Hämmästyksekseni luin myöhemmin Helsingin Sanomista uutisen, että Elina Hirvosen esikoisteos "Että hän muistaisi saman" oli käännetty jo 10 tai 20 Euroopan kielelle ja Britannian arvostetuimman laatusanomalehden kriitikko ylisti sitä! TÄH? Kirjailija itse oli matkustanut Sambiaan saakka kirjoittamaan toista romaania.

Mutta olihan Hirvosen kirjassa loistavia runollisia kohtia! Minä löysin tämän, joku muu toisen:

"Minä jaksan tämän päivän.

"On auringon lämmittämän koirankakan ja kostean mullan tuoksu. Kumara nainen 80-luvun toppasaappaissa ja kurahousuihin puettu lapsi, joka kurkottaa kieltään suutaan ympäröiviin jäätelöviiksiin. On pitkä aamupäivä, jolloin ei tarvitse katsoa kelloa.

"On kahvila, josta saa perinteistä kahvia ja paksusti kuorrutettuja mokkaruutuja ja jossa päivällä istuessa tuntuu siltä kuin pääsisi jakamaan salaisuuden. On kolisevat raitiovaunut ja myöhässä kulkevat koululaiset ja harmaapäiset naiset, jotka tukevat toisiaan ylittäessään tien. On kirja jonka sain Ianilta. On Ian, joka rakastaa minua.

"On kirja.

"Maailma, johon saan kulkea. Kolme naista yhtenä päivänä eri aikakausina. Virginia Woolf joka käveli kivet taskuissa veteen."

Noin loistava oli ensimmäinen sivu (158:sta), mielestäni kirjan paras ja houkuttelevin!

Kaipaan kirjoilta sanojen konkreettisempaa ankkurointia fyysiseen maailmaan? Kaipaan vihjeitä, mikä paikka voi olla kyseessä? "Minkä numeron raitiovaunu kulki ohi?" "Mikä katu tai maamerkki näkyy ikkunasta?" Olenko liian proosallinen?

Hyvät vihjeet on parempikin kuin loppuun asti selittäminen. Huomaan myös, että toppasaappaat, kahvilajit, mokkaruudut, kumarat naiset ja harmaapäiset naiset ovat asioita, joita tuskin tulisin rekisteröineeksi, ne olisivat kuin näkymättömissä minulle, turhiako?... Havahdun siis huomaamaan tämän, enkä tietenkään tarkoita että näin Pitäisi olla kuten näyttää (minulle) olevan...

"Kolme naista yhtenä päivänä eri aikakausina. Virginia Woolf..." Kirja on varmastikin Orlando, jota en tosin ole lukenut? Helppo vihje!

Muistan väitteen: "Miehethän eivät lue naiskirjailijoita." (Miehet lukevat Mauri Sariolaa, joka vitsaili, että yhden Hirvosen saa yhdistämällä Hirven ja Hevosen.)

Laskin silloin muistaakseni, että 20 % lukemistani kirjailijoista on naisia. Luen vuodessa 200 kirjaa, 40 naista, jotakuta lähes joka viikko.

Peter von Baghin Tieto-Finlandian voittaneen teoksen arvostelussa todetaan, että naisten osuus siinä kirjassa on 20 % ja se on yleensä naisten valtaama osuus kulttuurin luojina!

Naiset käyttävät suhteellisesti enemmän aikaa eri-ikäisten ihmisten ja eläinten ja ihmissuhteiden hoitamiseen sekä uusien ihmisten synnyttämiseen ja kasvattamiseen. Jos miesten osuus muilla aloilla jäisi pienemmäksi, niin mitä miehet mahtaisivat kaiken aikaansa tehdä? Rassaisivat erilaisia koneita, joisivat olutta ja pelaisivat uhkapelejä? Toivottavasti tekisivät suuremman osuuden ihmisten hoitamisesta. Ja tasaisempaan suuntaan kehitys viekin, vieneekö koskaan 50-50-tilanteeseen.

Naisille oman sukupuolen esikuvat tuntuvat olevan paljon tärkeämpiä kuin miehille. Miesesikuvat ovat miehelle sukupuolettomia. Jos joku nainen hiihtää pohjoisnavalle, löytää uuden alkuaineen tai valitaan presidentiksi, tyttö ajattelee vihdoin: "Minäkin siis voisin hiihtää pohjoisnavalle, minäkin keksiä uuden alkuaineen tai tulla presidentiksi!"

En usko, että poika ajattelee samalla tavoin miehistä, vaan "jotkut hiihtää pohjoisnavalle, tai eräät keksii uuden alkuaineen tai valitaan presidentiksi, mutta en minä." Pojat eivät yleisesti samaista itseään miesesikuviin, vaan enintään johonkin jollakin tietyllä mielialalla. Joku poika vaikkapa ihailee jalkapalloilijaa ja aikoo sellaiseksi. Valitettavasti.

Lukeminen kannattaa aina. Jokainen kirja johdattaa eteenpäin lukijan mietteitä, johonkin suuntaan, toisiin, uusiin ajatuksiin. Toivottavasti.

****

Innostuin lukemaan uudelleen Elina Hirvosta, miettiäkseni vielä miten sen koen.

Siteeraamassani alussa on liiaksi On-olemista ja odottamista. Minusta pitäisi tehdä ja tapahtua enemmän, "raitiovaunun 3T pitää kiskot kirskuen ajaa ikuista kahdeksikkoaan, ohi Katri Valan puiston", vaikkapa... Tai olisiko se liian arkipäiväistä, proosallista. Onhan tuo On-tunne hieno johonkin asti.

Miehet ihannoivat enemmän tekemistä kuin olemista? Mieleeni on jäänyt nuoren tytön kirjoitus lehden nuortenpalstalla, jossa hän haki sellaista tyttökaveria itselleen, jonka kanssa lähtisi kesällä kiertämään aluksi Suomea tai Eurooppaa. Hän kuvasi tarkoin, millainen rinkka pitää olla ja miten haluaa pukeutua? Pääasiana tuntui olevan esittää rinkkamatkustajaa, nauttia sellaisesta roolista, olla ja elää sellaista elämää?

Poika lähestyisi asiaa toisin: päämäärä on joko päästä A:sta B:hen, C:hen jne. TAI jos päämäärättömämpää, niin vaikkapa nähdä X kpl paikkakuntia tai kulkea vähintään Y sataa kilometriä? Ikään kuin Tehdä matkaa eikä Olla matkalla. Välineet ovat sivuseikka, kunhan toimivat. Jos ei rinkka, niin reppu, olkalaukku, merimiessäkki olalla, tai pyörällinen lentolaukku, kunhan ei kerrassaan toimimaton ratkaisu, kuten ison matkalaukun raahaaminen.

Jos mies saa päähänsä hiihtää pohjoisnavalle tai laskeutua sammuneen tulivuoren kraatteriin, niin hän ehkä Wagner-possun tavoin ryhtyy siihen. Moni nainen, oletettavasti, miettii ensin: "Onko se ihan Luvallista, onko kukaan ennen tehnyt sellaista, onko kukaan nainen tehnyt sitä, millaiselta minun pitäisi näyttää, jos tekisin sen?"

Naiset ajattelevat yhteisökeskeisesti siten, että jonkun (joko muun ihmisyhteisön tai vaikka oman itsen) pitää antaa lupa tehdä jotakin. "Mitä äitikin sanoisi, tai ystävät, tai työyhteisö, jos minä tekisin sellaista?" Miehet eivät aina tule ollenkaan ajatelleeksi etukäteen muiden reaktioita?

Elina Hirvonen kirjoittaa runollisesti, mutta ainakin neljäsosa asioista tuntuu olevan negatiivisia kärsimyksiä, jotka on nähtävästi ikuisesti kärsittävä, joita ei voi korjata, joita vastaan ei voi taistella. Esim. pitäisi mennä mielisairaalaan tapaamaan veljeä vaikka ei jaksa enää eikä haluaisi enää, mutta pitää mennä tai kärvistellä ensin itsesyytöksissä ja mennä sen jälkeen kuitenkin.

Miehen näkemys on, että päätetään mennä ja kärsitään nopeasti ja hoidetaan asia välttäen ikävässä tunnelmassa piehtarointia TAI torjutaan koko asia siten, että ei mennä, vaikka pitäisi, ja torjutaan asiaan liittyvät tunteet (ryypätään vaikka pää täyteen, jollei muu auta), paetaan!

Jo "auringon lämmittämän koirankakan tuoksuun" suhtaudun eri tavalla kuin Elina. Se on toki kesään kuuluva aito tuoksu, mutta ei miellyttävä. Sitä vastaan pitäisi jotenkin reagoida, joko "paeta" tai "taistella", esim. "Siirryin nopeasti sivummalle, päästäkseni eroon hajusta" tai "Otin risukepin, jolla sinkosin 90 % pökäleestä pusikkoon, 10 % jäi jäljelle, mutta haisihan vähemmän".

Tajuan, miksi tempauduin helposti afrikkalaisen, eronneen, 3 lapsen yksinhuoltajaäidin, Nobel-palkitun Wangari Muta Maathain matkaan mukaan: hän kirjoittaa verbaalisen toiminnallisesti! Hän kirjoittaa positiivisesti! Hän ei koskaan ryve kärsimyksissään selostaen pitkään miten kauhealta hänestä tuntuu, vaan löytää nopeasti toiminnallisia ratkaisuja. Hän siirtyy pian tunteista toimintaan!

Onko ikitoiminnallinen, käytännöllinen poikatyttö jokin ihanne? Ei välttämättä, mutta annos sellaista ja kenties häivähdys kaunista turhamaisuuttakin? Varusteissa voi olla hyviäkin kompromisseja kauneuden ja käytännöllisyyden välillä?

Runollisuus ja pelkän olemisen kuvaaminen on hieno ja ihastuttava asia, varsinkin niin kauan kuin olotila pysyy kauniina... Katsella pilviä kauniina kesäpäivänä ja kuunnella tuulen huminaa on ihana tunne, kunnes tulee myrsky tai nälkä tai ampiainen. Pitäisikö huonontuneet olosuhteetkin ottaa passiivisesti vastaan, osana olemisen kokonaisuutta?

Jos joku Matti Klinge polttaa sunnuntaisin yhden hyvän sikarin, niin sellainen on varsin kohtuullinen paheellinen nautinto. Kun taas jos joku sytyttää jo 10. savukkeensa lyhyen ajan kuluessa, sellainen ei vaikuta enää nautinnolta vaan noidankehältä.

Kirjan ei tarvitsisi olla läpeensä tervehenkinen, reipas kristillinen urheiluromaani, mutta dekadenssin olisi hyvä pysyä kohtuullisissa rajoissa. Mieleeni tulee Jack Kerouac, aina juomassa tai mitä lie, mutta kirjansa sai jonkinlaisen ryhtinsä siitä, että hän oli kuitenkin aina lähdössä muualle? "Matkalla", "On the Road".

maanantai 2. marraskuuta 2009

25. Jepulis, Jeeves!

Hovimestarin pätevyyden omaava herrasmiespalvelija Jeeves on tunnetusti eräs maailman täydellisimmistä ihmisistä, ainakin humoristisessa kirjallisuudessa. Hän tietää kaiken ja on poikkeuksellisen erehtymätön.

Kustannusyhtiö Teos näyttää aloittaneen uuden Jeeves-sarjan julkaisemalla ensimmäisenä yhteissidoksen 'Kiitos, Jeeves!' Wodehousen vuoden 1934 kirjoista 'Thank You, Jeeves!' sekä 'Right-Ho!' (suomeksi 'Jepulis, Jeeves!'). Lisukkeena on lyhyt 'Munakas'-juttukin (Omelette, 1959).

Jeeves-Omnibuksesta joskus tekemieni laskujen mukaan alkuperäisiä Jeeves-kirjoja ilmestyi 14 kpl vuosina 1923-1974. Stephen Fryn ja Hugh Laurien tähdittämä televisiosarja tiivisti kaiketikin kaikki Wodehousen Jeeves-tarinat vain runsaaseen 30 jaksoon. En ole ainakaan viime vuosina onnistunut lukemaan Jeeves-juttua, joka ei olisi palauttanut mieleeni heti myös näytelmää.

Uusi suomennos on aivan nokkelaa sanailua, mutta suomentaja (Kaisa Sivenius) on tehnyt tyylillisen valinnan poistaa kaikki alkuteoksen tuhannet SIR-sanat, jotka mielestäni kuuluvat jokaisen Jeevesin repliikin loppuun kuin muutama v-sana teini-ikäisen virkkeeseen.

Sirrittelystä olisi sekin hyöty, että pitkissä vuorosanailuissa, joissa ei mainita kuka puhuu, lukija pysyy vaivattomasti kärryillä siitä, kumpi on äänessä, Kuhnuri-Klubin jäsen Bertie Wooster vaiko hänen herrasmiespalvelijansa. Tosin Drones-sanakin on nyt jätetty suomentamatta Kuhnuriksi!

Runsaan ruotsinkielisen Jeeves-valikoiman olen huomannut mm. Didrichsenin Taidemuseon perustaja-pariskunnan museoituneessa kotikirjahyllyssä Helsingin Kuusisaaressa. Itsekin omistan ruotsinkielisenä kirjan "Tack Jeeves!", joka olikin niin hauska, että kiirehdin pian lainaamaan Jeeves Omnibus I:n englanniksi.

Kevyttä on kivaa lukea vieraalla kielellä. On tasapainottavaa aiheen helppoudelle ja keveydelle saada sitä vastoin välillä miettiä ja keksiä vastineita oudoille vieraskielisille sanoille.

Britanniassa Jeeves on koottu 5 kokoomateokseksi, joista kussakin 3 alkuteosta ja niissä kussakin parisataa suurehkoa sivua, eli yhteensä n. 3000 sivua. Yksikseni lukiessani olen purskahtanut nauramaan ääneen vähintään sadan sivun välein, pari kertaa kirjaa kohti, vaikka en normaalisti yksikseni naureskele.

TV-näytelmä ei ole pystynyt välittämään kaikkia Bertie Woosterin omasanaiseen kerrontaan upotettuja brittiläisiä understatementtejä:

"Jeevesin täytyi olla äärimmäisen järkyttynyt. Hänen toinen kulmakarvansa kohosi 1/8 tuuman verran." (Yleensä se kohoaa enintään 1/16 tuuman verran eli 1,5 millimetriä).
Entäpä Bertie Woosterin seikkailut? Kun autoileva Wooster suostui pelastamaan liftaavan 13-v. tyttökoululaisen myöhästymis-rangaistuksesta, esittäytymällä koulussa tämän sedäksi, rouva rehtori pyysi herrasmiesvierasta myös lausumaan tyttöoppilaille muutamia hyviä neuvoja elämän varrelle...?

Bertie sai mieleensä vain neuvon, miten eräältä Lontoon sillalta voi hyvin nähdä erään tornin, talojen välistä, vaikkei kukaan siihen uskoisi. "Se on hyvin hyödyllinen tieto! Olen tienannut erinäisiä tarpeellisia kymppejä monilta kavereilta lyömällä sopivasti vetoa Kuhnuri-klubilla..."

"HRMH!... Ehkäpä sittenkin jokin mukava tarina?" opettajatar keskeytti.

"Ööö... joo, Bingo kertoikin eilen klubilla mainion jutun, jossa arkkipiispa siis kohtasi kadulla kuorotytön ja..." HRMH! Aika rientää, ehkäpä keskeytämme tähän!

Yhteiskunnallisesti oivaltava kohta Jeevesissä on, kun vanha Sir Charles aikoi mennä naimisiin erään nuoren tarjoilijattaren kanssa...

"Sitä tautia on taas liikkeellä, että päärit pihkaantuvat proletaareihin!" kauhisteli Bertien täti.

Jeeves korjasi: "Sanoisin että alempaan keskiluokkaan!"

Jeeves epäilemättä huolehti omasta arvostaan. Hän katsoo itse olevansa vankasti keskiluokkaa, "ylempää keskiluokkaa", jollei suorastaan "alempaa yläluokkaa"? "Gentleman to a gentleman", kuten hän ammattinsa mielellään oudoille esittelee.

TV-sarjasta välittyi varsin hyvin esiin motiivi, miksi Jeeves "viihtyy" palvelijan työssään: se on 1920-luvun luokkayhteiskunnassa hänen paras ja ainoa keinonsa elää siivellä toiveittensa mukaista ylellistä elämää (hyvä ruoka, hyvät juomat, laadukas asuinmiljöö, matkat Rivieralle).

Kirjoissakin Jeeves on perso matkoille ja suosittelee mielellään Bertielle pakotieksi kiipelistä parin kuukauden lomailua Monte Carlossa... "Olen jo pakannut matkalaukut valmiiksi ja varannut laivaliput, Sir!"

Kirjastossa käteeni osui myös vanha Wodehouse-valikoima "Pip-pip, Sir". Eriskummallinen nimi osoittautui lopulta Jeevesin sievistelyksi - Kippis-sanalle...

Paljonkohan Jeevesin maailmaa ja Bertie Woosteria kavereineen on mahdettu tutkia Britannian yliopistoissa tai harrastajapiireissä, on minulta selvittämättä...

"Kotini on linnani" on englantilainen sanonta. Miten mahtipontinen ja suurellinen!

Hyacinth Bukée (Pokka pitää -sarjassa) on osa sitä samaa jatkumoa: ihminen joka yrittää esittää enempää kuin on. Ihminen joka yrittää esittää - instituutiota!

Kun aatelinen näyttelee Britanniassa pientä versiota kuninkaallisuudesta, tavallinen "commoner" matkii omasta puolestaan aatelista, kuten Hyacinth Bucket-Bukée.

Suomessa pääsin ehkä lähimmäksi Jeeves-maailmaa lapsena, kun näin "kesäloman" siten, että vanhemmat istuivat presidentti Svinhufvudin suvun kotitalon Luumäen Kotkaniemen täysihoitolan pihakeinussa lukemassa ja odottelemassa, kunnes pian jälleen koittaisi jokin päivän 5 ateriasta, päiväkahvista tai välipalasta... "Boring!!" valittaisi Bart Simpson. Minä en vielä lapsena osannut sitä sanoa.

Yhtä laiskaa kuhnustelua oli 1960-luvun puolivälin seuramatkailu ensi kertaa vieraassa Välimeren maassa kielitaitoisempien oppaiden ja taksien ja hotellin palvelusväen varassa, kun ei osattu ja ymmärretty elää maassa maan tavalla... Samanlaista kuin miten Bertie Wooster oli riippuvainen hovimestari Jeevesistä.

Vaan kunpa yhä osattaisiinkin kirjoittaa yhtä kevyesti kuin Wodehouse... Kukahan voisi sijoittaa vastaavan huolettoman hyväntuulisuuden suomalaiseen kaupunkiin?

24. Yli 500 katsottavaa kaupunkia

Bounty Booksin painava opus '501 Must-Visit Cities' esittelee 9 kirjoittajan voimin maailman keskeisimmät katsomisen arvoiset kaupungit kuvalla ja sivulla, vain muutaman ilman kuvaa, kuten Vaasan, joka saa edustaa Suomea Helsingin, Oulun ja Turun rinnalla. Euroopan osuus on lähes puolet sivuista, Afrikan 47 sivua.

Cathy Lownen ja kumppanien teksteistä välittyy vaikutelma, että paikanpäällä on käyty eläytymässä. Arvokas ulkoasu saa valitettavasti etusijan siltä, että lukemista helpotettaisiin hyvällä jaksotuksella ja vaikkapa avainsanojen havainnollisella korostamisella. Käytännölliset nähtävyysluettelotkin on taitettu kuin symmetrisiksi runoiksi!

Englantia pystyy kirjoittamaan suppeallakin sanavarastolla, mutta snobi Oxbridgen graduaatti voi hallita suvereenisti myriadin idiomeja, ja sellaisten käyttöön on tällä kertaa tullut kiusaus.

Suurin osa värikuvista on kauniita, houkuttelevia ja hyvin havainnollistavia yleiskuvia.

Listauskirjoissa lukijalle on tärkeintä laatia oma listansa tai verrata luetteloita.

***

Knoppikysymys Espanjan Sevillasta: Mitkä seuraavista 5 oopperasta sijoittuvat Sevillaan?
1. Sevillan parturi? 2. Carmen? 3. Fidelio? 4. Don Giovanni? 5. Figaron häät? Vastaus: Kaikki viisi!
Säveltäjät 1. Rossini, 2. Bizet 3. Beethoven 4- 5. Mozart

***

Huomaan itse käyneeni joka kymmenennessä kirjan kaupungeista eli yli 50:ssä. Yllättävin kaupunkimme on Cornwallin pääkaupunki Truro. Muita yhteisiä ovat Amsterdam, Ateena, Barcelona, Bern, Biarritz, Bordeaux, Bremen, Cambridge, Canterbury, Cardiff, Chester, Coimbra, Dublin, Edinburgh, Firenze, Geneve, Glasgow, Göteborg, Hampuri, Jerusalem, Köln, Kööpenhamina, Lissabon, Lontoo, Luxemburg, Lyypekki, Monte Carlo, München, Namur, Newcastle, Nizza, Oslo, Palma de Mallorca, Pariisi, Pietari, Pisa, Porto, Riika, Rhodos, Rooma, San Marino, Stirling, Tallinna, Tukholma, Venetsia , Wien ja Zürich.

Seuraavanlaisin ilmaisuin ja asiatiedoin '501 Must-Visit Cities' luonnehtii 41 tuhannen asukkaan Stirlingiä (oma käännökseni):

"Edinburghin elegantin majesteettisuuden ja Glasgowin monumentaalisen viktoriaanisen erityisleiman jälkeen onkin Skotlannin pienin 'City' aivan erilainen. Stirling on keräytynyt keskiaikaisen kylän ympärille, erään läntisen Euroopan laajimman ja tärkeimmän linnan maisemaa hallitsevan hahmon alle.

Entisaikainen Skotlannin pääkaupunki sijaitsee strategisesti Forthjoen varrella ja on saanut osuvan lempinimen "Ylämaiden portti". Stirling on näytellyt pysyvää osaa lähes kaikissa Skotlannissa raivonneissa konflikteissa. Viimeinen taisto käytiin kaupungin alueella 1648, Skotlannin sisällissodan aikaan. Sitten seurasi vielä kuningas Jaakon kannattajien kapinointi.

Stirlingin linna sijaitsee Castle Hillin vulkaanisen kallionkielekkeen huipulla, kolmelta suunnalta jyrkän kallioseinämän ympäröimänä, mikä tekee hyökkäykset linnaan vaikeiksi. Useimmat rakennuksista ovat 1400- ja 1500-luvuilta, vaikka vanhempiakin osia on. Jaakko IV:n aloittama ja Jaakko V:n täydentämä palatsikortteli on hienoa kivityötä. Hiljattain restauroidussa Jaakko IV:n Great Hallissa on kaksi suurenmoista ulokeikkunaa eli erkkeriä (Oriel). Skotlannin kuningatar Maria kruunattiin Stirlingin linnassa vuonna 1543.

Linnan lähellä on Holy Roodin kirkko, monumentaalisten hautojen ympäröimänä, eräs Skotlannin hienoimmista keskiaikaisista kunnankirkoista (parish churches), joka armollisesti vältti reformaation aikana huipentuneen Skotlannin kirkkojen joukkotuhon. Skotlannin kuningattaren Marian alaikäinen poika kruunattiin siellä Jaakko VI:ksi vuonna 1567.

Vanhakaupunki linnan alapuolella, jota paikalliset kutsuvat nimellä 'Top o' the Town', puhkuu luonnetta. Huomionarvoisiin rakennuksiin kuuluu Argyll's Lodgings, ihmeellinen esimerkki 17. vuosisadan kaupunkitalosta ja 19. vuosisadan (1800-luvun) Vanhan Kaupungin Vankila, joka korvasi pahamaineisen Tolbooth Gaolin, joka on säilynyt sekin. The Smith Art Gallery on paikallishistorian näyteikkuna.

Älä vain sivuuta näitä:

- Mars Walkin ihmeellinen kivifasadi, Earl of Mar'in n. 1570 tilaama renessanssikaupunkitalo

- retki Inchmahomen saarelle ja pikkuluostariin, joka oli kerran Skottien kuningattaren Marian lepopaikka

- National Wallce Monument, joka valmistui legendaarisen Braveheartin kunniaksi vuonna 1869 Abbey Craigille, hieman kaupungin pohjoispuolelle

- Cambuskenneth Abbey, 12. vuosisadan raunio joen varrella hiukan kaupungin ulkopuolella

- Bannockburn Heritage Centre, joka tietää kaiken vuoden 1314 kuuluisasta taistelusta, jossa Robert the Bruce tuhosi omaa joukkoaan suuremman englantilaisten armeijan

Tämä tulisi myös tietää: Englannin Edward I käytti Warwolfia, suurinta milloinkaan valmistettua katapulttia, murtaakseen Stirlingin linnan muurin 1200-luvulla."

***

Lisään rinnalle omat kokemukseni Stirlingistä. Olen yöpynyt em. Argyllin talossa.

Stirlingiin oli 50 minuutin junamatka Edinburghista. Viehättävä, katettu rautatieasema. Seinällä haalistunut yleiskartta, josta näki päätiet kyliin, muttei katuja. Merkittyinä olivat juna-asema STA, linna CAS, kirkot risteillä sekä - retkeilymaja YHA. Yritin painaa mieleeni Hostellin sijainnin suhteessa maamerkkeihin ja kahden kirkon välisellä linjalla.

Pikkukaupungin tunnelma oli hiljainen, ei ihmisiä, ei autoja, elokuun lauantaina klo 15. Asemaa sivusi kauppakatu, jonka varrella oli Thistlen ostoskeskus, kuin jokin Helsingin Malmintori ja se olikin asiakkaista ruuhkainen.

Asema oli laaksossa, jota toinen katu myötäili, toisen noustessa viistosti rinnettä kohti Linnaa. Kahden pääkadun lisäksi oli kujia. Suunnistimme Sadun (20) kanssa rakentamattomalle heinäniittyiselle kukkulalle, joka oli kuin Enid Blytonin Viisikko-kirjoista. Jossain täytyi olla kaniineja tai ainakin koloja.

Kipusimme ikivanhalta näyttävää, sammaleisilla kiviaidoilla eristettyä kapeaa ja mutkaista kävelytietä ylös lähelle historiaa henkivää, komeaa linnaa. Linnan aukiolla oli vain B&B (No Vacancies!) ja hotelli, varmasti liian kallis. Lähdimme pettyneinä tai eksyneinä talsimaan keskiaikaisten talojen reunustamana polveilevaa katua alas kohti asemaa, kunnes jo 50 metrin päässä näimme kuin näimmekin YHA-tunnuksen vasemmalla, vankan muurin portissa.

Nelikulmaista sisäpihaa ympäröi kadun puolelta muuri ja muualta talon kolme siipeä, joita yhdisti kaksi pyöreää tornia. Tämä Castle Wynd, Argyll Lodging, oli vuonna 1630 ensimmäiselle Stirlingin jaarlille rakennettu mansion, asuntolinna, jonka omisti myöhemmin ensimmäinen Argyllin markiisi. Talo oli toiminut myös armeijan sairaalana.

Retkeilymaja oli saapuessamme kello 17:50 täyteen buukattu, mutta klo 18 raukesivat lunastamattomat varaukset ja saimme yösijat. Jonottajia oli jo 5 poikaa ja yksi tyttö, minkä lisäksi yksi tyttö juoksi hengästyneenä sisään vahvistamaan asemalta tulossa olevan kolmen hengen porukan varauksen.

Linnassa oli melkoisesti mutkikkaita käytäviä. Oikean siiven toimistosta kävelimme ensin torniin, nousimme portaita kaksi kerrosta ja kuljimme keskiosan valtavan Common Room -hallin poikki toisen tornin portaikkoon. Siellä minä nousin puoli kerrosta ylöspäin huoneeseen 4, käytävälle, jonka varrella oli 5 makuusalia, kussakin 6 vuodetta, käytävän päässä wc. Otin yläpetin.

Satu puolestaan laskeutui alempaan kerrokseen, jossa oli vastaavasti naisten makuusalien käytävä. Ei ollut perhehuoneita. Matkan ensimmäinen yö erillään. Välikerroksessa olivat suihkut, sukupuolille nekin erikseen, mutta kävimme silti yhteissuihkussa vähän ennen klo 22:ta.

Lauantai-illan kävelyllä klo 18:30 - 21 kiersimme ulkokautta Stirlingin linnaa pitkin idyllisiä polkuja, joiden varrella oli testamentattuja penkkejä skotlantilaiseen tapaan, esim.

"Rouva Agatha McCarthy (1889-1980) katseli tältä paikalta auringonlaskuja vuosina 1947-1978 ja hän on testamentilla lahjoittanut penkin ihmisten iloksi" (pieni kaiverrettu kyltti).

Istuimme penkille, polun yläpuolelle, linnan seinämien ja jyrkänteen alapuolelle, syömään. Koiria juoksi vastaan. Alhaalla niityillä, joita tiet halkoivat, näkyi pieninä pisteinä lampaita. Oli hieman viileää. Toiseen suuntaan näkyi rakennettuja vyöhykkeitä ja myös joki, jonka ylitti vanha silta.

Kuljimme tallattuja polkuja, näimme kaniinin koloja ja papanoita, muistelimme Viisikkoa. Näimme mahtavia näköaloja ja hurjan hautausmaan, jonka laattarivien välissä oli jyrkkä ruohorinne, ylhäällä lisää muistokiviä, jylhin "R.I.P." -tekstein. Stirlingin yläkaupungin vanhat, tummat, mustat korttelit olivat upeita, alakaupunki modernimpana tavanomaisempi.

Aamulla sunnuntaina veimme reput säilöön rautatieasemalle, jonne oli suorinta tietä kilometri alamäkeen. Sitten kiipesimme takaisin linnalle, joka oli niin komea, ettei sitä voinut mitenkään sivuuttaa. Se oli peräisin osin jo 1100-luvulta ja ollut Skotlannin kuninkaiden virka-asunto Jaakko VI:nteen saakka, josta tuli Yhdistyneen Kuningaskunnan Jaakko I.

Linnan pääsymaksu oli 1,5 puntaa ja postikortit maksoivat 10 p. Maksoimme Skotlannin omilla seteleillä, joita oli kertynyt vaihtorahoina.

Linnassa esitettiin pienoisnäytelmiä mm. John Knoxin ja Jaakko V:n elämästä. Katsoimme Jaakon monologin (20 minuuttia, 4 tuoliriviä, melko täyttä), joka alkoi muhkean näyttelijän kumealla karjaisulla: "The King is Dead!", jota seurasi mahtipontinen muistelma elämästä kuninkaana.

Linnan pitkien muurien harjalla sai kävellä. Sisätilat olivat museo-osastoina, joiden aiheita riitti toiseen maailmansotaan asti. Linnan rakentamista oli kuvattu vahanukkeasetelmilla, jotka ihastuttivat japanilaisturisteja.

Vietimme sateista päivää linnassa kolmisen tuntia, söimme sekä eväitä että kahvilassa, kunnes lähdimme asemalle, oltuamme Stirlingissä vuorokauden ympäri, päivän kolmesta kolmeen. Poikkesimme kuitenkin ensin vielä vanhan skotlantilaisen vankilan pihalla, jota restauroitiin. Jatkoimme junalla Glasgowiin.