27. Maailman matkakirjailijat

Matkakirjailijoita on hyviä, huonoja, tunnettuja, aloittelijoita, seikkailijoita, muistelijoita... Luen kirjoja 90-220 vuodessa ja toisten ahmiessa dekkareita, minä matkoja.

Tunnetuimpia ja menestyneimpiä, suomeksikin käännettyjä matkakirjailijoita ovat:
Paul Theroux (Suuri junamatka, Paikallisjunalla Patagoniaan, The Kingdom by the Sea, Rautakukon kyydissä, Herkuleen pylväät, Tyynenmeren onnelliset saaret, Sunrise with Seamonsters, Dark Star Safari)
V.S. Naipaul: kolmannen maailman kiertäjä, nobelisti.
Bruce Chatwin: Patagonia, Patagonia (lähes ensimmäinen aidsin uhri)
Ryszard Kapuscinski, puolalainen Afrikassa
Bill Bryson, jenkki Euroopassa.

Viimeisimpiä lukemiani ovat:

Harry Ritchie: "The Last Pink Bits." Mies käy viimeisissä Brittien siirtomaavallan jäänteissä, kuten Falklandilla, St. Helenalla, Tristan da Cunhalla, Turks- & Caicos-saarilla, Gibraltarilla.

Pico Iyer: "Falling off the Map. Some Lonely Places of the World". Mies käy Paraguayssa.

Jeffrey Tayler on uusi suosikkini: "Facing the Congo", "A Siberian River Odyssey" ja "The Lost Kingdoms of Africa" olen lukenut. Liekö enempää vielä kirjoittanutkaan.

Suurin osa matkakirjallisuudesta on kääntämätöntä, alkukielistä. Tulkintoja vieraasta kulttuurista oman kieli- ja kulttuuripiirin ihmisille. Englanniksi on valtavasti tuotantoa, vaikkei saksalaisia, ranskalaisia ja tanskalaisia lukisikaan.

Luen välillä ihka tavallisia suomalaisia "Pitkin poikin Viroa" -tyyppisiä matkaoppaitakin, Markus Lehtipuun persoonallisia "suomalaisia matkaoppaita", Mondon matkaoppaita Rooma, Lissabon...

Eräät perus-oppaat ovat mehevämpiä, tunnelmallisempia ja persoonallisempia kuin toiset ja tavoittavat jotakin paikan hengestäkin, eivätkä kyllästytä... tai niistä voi selata parhaat palat.

Luen käsiini osuvat kotimaiset (oma)kustanteetkin tyyppiä
Henri Broms: "Saudisamppanjaa"
Heljä Kervinen: "Olipa kerran Saudi-Arabia" sekä "Autolla Afrikkaan"
Kauko Kivinen: "Saudi-Arabian rahtarit"
Jorma Laakso: "Kuuban yöt ja Havannan autot".
Päivi Laitinen: "Meren keskellä polku" (Malta, Gozo)
Päivi Laitinen: "Myötätuuli mukanasi" (pyörällä Irlannissa)
Päivi Laitinen: "Puujumalan juurella" (pyörällä Uudessa Seelannissa)
Olavi Latikka: "Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle."
Keijo Virtanen: "Tielle tuuleen", "Ajan maisemissa", "Etelän teille".

Ja klassikoita:
Olavi Paavolainen: "Lähtö ja loitsu", "Kolmannen valtakunnan vieraana"
Eero Paloheimo: "Tämä on Afrikka". (Paloheimon kirjat luen kaikki)
Rauno Pankola: "Afrikan safari" (1961)
Göran Schildt: Daphnen purjehduksia (1940-luvun lopulta alkaen)
Valentin: "Tuolla puolen Limpopon" (1952), "Mazamorra" (Etelä-Amerikka)

Charles Darwinin "Beaglen matka" on hieno kuvaus 1830-luvulta...
"Great British Journeys" sisältää Daniel Defoenkin matkakertomuksen.
Bernard-Henri Levy: "American Vertigo" on ranskalaisen tulkinta USA:sta.

On kaupunkikuvauksia kuten "London. The Secrets and the Splendour"...
On junamatkakuvauksia: "Great Railway Journeys of Europe"...
Ja on jalkamatkoja:
Wolfgang Büscher: "Berliini - Moskova. Jalan kohti itää" (kävelyä Valko-Venäjällä).
Werner Herzog: Jäinen matka. Jalan Münchenistä Pariisiin (3 viikkoa 1974).
Timo Tuomi: Jalan halki Ranskan (Calais-Paris-Nice)

Pyhiinvaellus Santiago de Compostelaan onamatöörikirjoittajien suosikki Suomessakin - olen lukenut ainakin neljä. Muilla kielillä lisää.

Englanniksi luin taannoin: Josie Dew: "The Sun in my Eyes" eli "Two-Wheeling East!". Pieni aurinkoinen pellavapää, omakuvansa kuin Lisa Simpson, pyöräilee elämäntaiteilijana yksin ympäri maailman, liekö 7 pocketbookia (400-sivuisia) jo kirjoittanut, tämän Japanista.

Josie Dew on niin söpö, pieni ja vaalea, että japanilaiset tyrkyttävät kilvan ilmaiseksi ruokaa ja yösijoja... mutta hän telttailee mieluiten. Kun vierailin hänen nettisivuillaan, hän oli juuri synnyttänyt vauvan ja pyöräillyt vähän vähemmän. "A Female Bill Bryson!" mainosti takakansi. Mutta Bill Bryson on hauskempi...

Bill Bryson on mielimatkakirjailijoitani. Suomennettuna 2000-luvulla yksi Britannian-kuvaus, mutta luin jo sitä ennen (1994) Euroopan-matkan "Neither here, not there", joitakin Grantan kokoelmasta, sekä "A Walk in the Wood", joka on vitsaileva vaellustarina Appalakkien vuoristoreitiltä Koillis-USA:ssa. Lopulta oli pakko lainata Australia-kuvaus "Down There"... se kävi kädessäni kolmekin kertaa, ja laitoin ensin pois pari kertaa, kun on iso tiiliskivi (kuten Appalakitkin)...

***

Olen lukenut mahdollisimman paljon V.S. Naipaulia (s.1932) ja tämän ex-ystävää Paul Therouxia, molemmat varsin kylmiksi ja kyynisiksi iän myötä kehittyneitä maailmanmatkaajia.

Vidiadhar Surajprasad Naipaul sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon (2001), minkä olin odottanut hänen saavankin. Luin Naipaulia paljon 1980 ja jo vuodesta 1974 alkaen. Hän sai ensin Booker-palkinnon, hänen englantiaan ylistettiin. Erityisesti romaani 'Täysinoppinut hieroja' oli hyvin hauska, eloisa ja lämmin kuvaus elämästä Karibian saarella, Trinidadissa.

Theroux kertoo kirjassaan 'Sir Vidia's Shadow' miten heidän ystävyytensä loppui.

Pidän myös Sir Vidian pikkuveljestä Shiva Naipaulista (1945-1985): "North of South. An African Journey", "An Unfinished Journey". Suomennettu vain romaani "Kuuma maa".

Hesarin jutussa kerrottiin, ettei nobelisti Naipaulia lueta Trinidadissa, jonka intialaiseen vähemmistöön hän syntyi, eikä lapsuudenkodista tai muistomerkeistä piitata.

Mutta minulla oli 1980-luvun taitteessa kirjeystävätär Sylvaine F. Karibian saarella Dominicalla (itsenäistyi 1978), joka kertoi, että Naipaulia luetaan heillä koulussa, mutta hän itse luki mieluummin 'Harlequins'eja (ensimmäiset Harlekiinit julkaistiin suomeksi samoihin aikoihin).

***

Naipaulin mielestä siirtomaavallan jatkuminen olisi ollut parempi vaihtoehto Afrikalle.

Niin, ehkä Afrikan kehitys olisi ollut rauhallisempaa ja yhteydet Eurooppaan läheisemmät? Voimmeko kuvitella, että jossakin jäljellä olevassa Ranskan merentakaisessa departementissa voisi esiintyä nälänhätää ja sisällissotaa ilman että Ranska hoitaisi asian - sehän olisi keskeinen poliittinen kysymys.

Ottamalla etäisyyttä Eurooppaan 1940-50-luvun harvalukuinen afrikkalainen koulutettu luokka otti etäisyyttä kansaansakin. Heille oli tarjolla halvalla poliittista loistoa ja valtaa, presidentin- ja ministerin titteleitä.

Kansan tilanne ei siitä parantunut, että itsenäisyyttä juhlittiin. Vain hetken riemullista optimismia. Afrikassa on tehty valtavasti virheitä. Ne joilla on ollut valtaa ja mahdollisuuksia, ovat tehneet isoimmat virheet.

Entäpä jos Afrikasta olisi muodostettu YK:n suojelualue? Sitä olisi hallinnut maailmanyhteisö kokonaisuudessaan?

Entä jos eurooppalaiset eivät olisi koskaan löytäneet Afrikkaa? Afrikka eläisi omassa rauhassaan, tasapainoisessa luonnontilassa? Väestö olisi sopeutunut elinolosuhteisiin.

Amazonasin kätköissä ja Uudessa Guineassa on viime aikoihin asti ollut eurooppalaisille tuntemattomia heimoja, jotka ovat eläneet elämäänsä hoitaen omat asiansa. Nyt globaali ilmastonmuutoskin, osaksi teollisuusmaiden vuoksi, uhkaa luontoparatiiseja.

Tunkeutuminen ja puuttuminen toisten kulttuureihin on täynnä virheitä. Lähetyssaarnaajat pakottivat polynesialaiset pukeutumaan siveämmin ja nämä vilustuivat ja kuolivat märissä vaatteissa. Kehitysapu on ollut kehityskiusaa.

Rauhan-nobelisti Wangari Maathain kaltaiset naiset voisivat olla Afrikan toivo? Luin hänen elämäkertansa.

Kehitysavun parhaita ideoita ovat olleet mikrolainat, joita on myönnetty naisille, jotka ovat voineet hankkia ompelukoneen ja käynnistää käsityöammatin. Naisilla on miehiä sosiaalisempi taipumus jakaa saamastaan muillekin, lapsilleen, miehilleen, lähiomaisille.

Jotenkin Afrikan(kin) kulttuurissa miehillä on savolainen piällysmiehen mentaliteetti: tavoitteena on valta-asema, titteli, pääsy byrokraatin tai sotilaan tärkeilevään virkaan. Sukulaisuussuhteiden merkitys Afrikassa vaikuttaa asiaan. Ihmisillä on siteensä, jotka painostavat odotettavaan käyttäytymiseen.

"Jos afrikkalainen perustaa kaupan, kaikki pikkuserkut kuulevat ja tulevat pyytämään yhtä jos toista. Serkku antaa suurpiirteisesti lahjaksi serkuille, kunnes hyllyt ovatkin tyhjät. Intialaiset ovat ahneita, eivätkä anna mitään ilmaiseksi, vaan merkitsevät kaiken pieneen tilikirjaansa. Afrikkalaisesta sellainen on pikkumaista!" kuvaili afrikkalainen Therouxille kirjassa "Dark Star Safari", Penguin 2003.

***

Loistava Afrikan kirjallinen kuvaaja oli puolalainen Ryszard Kapuscinski (1932-2007), hieman suomennettukin, mutta olen lukenut enemmän englanniksi ja ruotsiksi. Hän oli sosialistisen Puolan radion pitkäaikainen Afrikan-kirjeenvaihtaja ja ehkäpä samaistuvampi, myötätuntoisempi ja läheisemmin kyläläisten elämässä mukana kuin Naipaulin veljekset tai Afrikassa nuoruudessaan 1960-luvun alussa kehitysjoukoissa opettanut Paul Theroux.

Kapuscinskin tausta auttoi samaistumaan yhteiskunnallisiin ongelmiin, jotka muistuttivat toisiaan: valtiokeskeinen valtajärjestelmä, valehtelusysteemi joka rappeuttaa yhteiskunnan, sen rinnalla yksilöiden sinnittely omillaan. Hallituksen sotilaat tekevät ratsioita eli käyvät kylissä ja ryöstävät mitä haluavat, siten he hankkivat palkkansa. Jos lähettää hätäapua Afrikkaan, se jumittuu tulliin eikä päädy kyliin, ellei makseta lahjuksia tullimiehille, poliiseille, sotilaille, ministereille ja virkamiehille, se on Afrikan tapa.

Euroopassakin on kitkalle vastineensa: jos haluaa auttaa järjestöä, osa rahasta menee keräyskuluihin, pankkikuluihin, puhelinmyyjien palkkoihin, mainoskuluihin, painotuotteiden kustannuksiin, symbolituotteiden kuluihin - avustaminen on bisnestä! Pahimmillaan perille menee 70 %, 30 %, 5 %,...)

Afrikan ihmiset jakautuvat niin moniin heimoihin, että ovat solidaarisia ensisijaisesti sukulaisilleen pikkuserkkuihin asti, sitten heimoilleen, eivätkä niinkään muille kansalaisille. Eri kieliryhmään kuuluva nigeriläinen voi olla toiselle nigeriläiselle yhtä etäinen kuin suomalaisellekin, se on ymmärrettävää. Kaikkihan me 7 miljardia olemme ihmisiä, mutta koemme toiset erilaisiksi.

Meillä Suomessa ja Euroopassa keksittiin 1800-luvulla kansallisuusaate, että "me suomalaisia", "me saksalaisia", sitä ryyditettiin myöhemmin urheilukisoillakin.

Euroopassakin sodat vetivät rajat uusiksi, olimme milloin ruotsalaisia, milloin melkein venäläisiä, ja raja kulki taannoin Loviisan, tuonnoin Viipurin takana.

Saarin alueella oltiin vuoroin saksalaisia, vuoroin ranskalaisia. Unkarilaisista kolmannes jäi 60 vuotta sitten Romanialle ja Slovakialle siirretyille alueille. Afrikassa on samoin mielivaltaisesti vedellyt rajat. Voisiko koko Afrikan maanosan a) jakaa sopivan pieniksi itsehallintokunniksi (läänit) ja samalla b) yhdistää jättivaltioksi?

Olen kiinnostunut maapallosta ja luen matkakirjoja kaikkialta. Niissä on konkreettista, maanpinnan tasolla liikkuvaa tietopohjaa yleistävämpäänkin analyysiin.