26. Jotta muistaisi yhden päivän

Luin kirjan jonka takakansi lupasi hienosti: "Yksi päivä kesäisessä Helsingissä herättää lapsuuden maailman, jota päähenkilö ei haluaisi muistaa".

Minä halusin muistaa oman lapsuuteni kesäisen Etelä-Haagan, ja niinpä luin uteliaana Elina Hirvosen esikoisteoksen (2005) "Että hän muistaisi saman", joulukuussa 2007.

Vaan, plaa-plaa-plaa. No veli oli hullu ja joutui mielisairaalaan, ja kertojan miesystävä oli hänen yliopisto-opettajansa USA:sta jota isänsä Vietnamin sota varjosti. Tyypillinen nuoren ihmisen esikoisromaani, päähenkilö tuiki tavallinen, ympäristössään koki vähän rankkuutta. Plaa-plaa ja plaa.

Hämmästyksekseni luin myöhemmin Helsingin Sanomista uutisen, että Elina Hirvosen esikoisteos "Että hän muistaisi saman" oli käännetty jo 10 tai 20 Euroopan kielelle ja Britannian arvostetuimman laatusanomalehden kriitikko ylisti sitä! TÄH? Kirjailija itse oli matkustanut Sambiaan saakka kirjoittamaan toista romaania.

Mutta olihan Hirvosen kirjassa loistavia runollisia kohtia! Minä löysin tämän, joku muu toisen:

"Minä jaksan tämän päivän.

"On auringon lämmittämän koirankakan ja kostean mullan tuoksu. Kumara nainen 80-luvun toppasaappaissa ja kurahousuihin puettu lapsi, joka kurkottaa kieltään suutaan ympäröiviin jäätelöviiksiin. On pitkä aamupäivä, jolloin ei tarvitse katsoa kelloa.

"On kahvila, josta saa perinteistä kahvia ja paksusti kuorrutettuja mokkaruutuja ja jossa päivällä istuessa tuntuu siltä kuin pääsisi jakamaan salaisuuden. On kolisevat raitiovaunut ja myöhässä kulkevat koululaiset ja harmaapäiset naiset, jotka tukevat toisiaan ylittäessään tien. On kirja jonka sain Ianilta. On Ian, joka rakastaa minua.

"On kirja.

"Maailma, johon saan kulkea. Kolme naista yhtenä päivänä eri aikakausina. Virginia Woolf joka käveli kivet taskuissa veteen."

Noin loistava oli ensimmäinen sivu (158:sta), mielestäni kirjan paras ja houkuttelevin!

Kaipaan kirjoilta sanojen konkreettisempaa ankkurointia fyysiseen maailmaan? Kaipaan vihjeitä, mikä paikka voi olla kyseessä? "Minkä numeron raitiovaunu kulki ohi?" "Mikä katu tai maamerkki näkyy ikkunasta?" Olenko liian proosallinen?

Hyvät vihjeet on parempikin kuin loppuun asti selittäminen. Huomaan myös, että toppasaappaat, kahvilajit, mokkaruudut, kumarat naiset ja harmaapäiset naiset ovat asioita, joita tuskin tulisin rekisteröineeksi, ne olisivat kuin näkymättömissä minulle, turhiako?... Havahdun siis huomaamaan tämän, enkä tietenkään tarkoita että näin Pitäisi olla kuten näyttää (minulle) olevan...

"Kolme naista yhtenä päivänä eri aikakausina. Virginia Woolf..." Kirja on varmastikin Orlando, jota en tosin ole lukenut? Helppo vihje!

Muistan väitteen: "Miehethän eivät lue naiskirjailijoita." (Miehet lukevat Mauri Sariolaa, joka vitsaili, että yhden Hirvosen saa yhdistämällä Hirven ja Hevosen.)

Laskin silloin muistaakseni, että 20 % lukemistani kirjailijoista on naisia. Luen vuodessa 200 kirjaa, 40 naista, jotakuta lähes joka viikko.

Peter von Baghin Tieto-Finlandian voittaneen teoksen arvostelussa todetaan, että naisten osuus siinä kirjassa on 20 % ja se on yleensä naisten valtaama osuus kulttuurin luojina!

Naiset käyttävät suhteellisesti enemmän aikaa eri-ikäisten ihmisten ja eläinten ja ihmissuhteiden hoitamiseen sekä uusien ihmisten synnyttämiseen ja kasvattamiseen. Jos miesten osuus muilla aloilla jäisi pienemmäksi, niin mitä miehet mahtaisivat kaiken aikaansa tehdä? Rassaisivat erilaisia koneita, joisivat olutta ja pelaisivat uhkapelejä? Toivottavasti tekisivät suuremman osuuden ihmisten hoitamisesta. Ja tasaisempaan suuntaan kehitys viekin, vieneekö koskaan 50-50-tilanteeseen.

Naisille oman sukupuolen esikuvat tuntuvat olevan paljon tärkeämpiä kuin miehille. Miesesikuvat ovat miehelle sukupuolettomia. Jos joku nainen hiihtää pohjoisnavalle, löytää uuden alkuaineen tai valitaan presidentiksi, tyttö ajattelee vihdoin: "Minäkin siis voisin hiihtää pohjoisnavalle, minäkin keksiä uuden alkuaineen tai tulla presidentiksi!"

En usko, että poika ajattelee samalla tavoin miehistä, vaan "jotkut hiihtää pohjoisnavalle, tai eräät keksii uuden alkuaineen tai valitaan presidentiksi, mutta en minä." Pojat eivät yleisesti samaista itseään miesesikuviin, vaan enintään johonkin jollakin tietyllä mielialalla. Joku poika vaikkapa ihailee jalkapalloilijaa ja aikoo sellaiseksi. Valitettavasti.

Lukeminen kannattaa aina. Jokainen kirja johdattaa eteenpäin lukijan mietteitä, johonkin suuntaan, toisiin, uusiin ajatuksiin. Toivottavasti.

****

Innostuin lukemaan uudelleen Elina Hirvosta, miettiäkseni vielä miten sen koen.

Siteeraamassani alussa on liiaksi On-olemista ja odottamista. Minusta pitäisi tehdä ja tapahtua enemmän, "raitiovaunun 3T pitää kiskot kirskuen ajaa ikuista kahdeksikkoaan, ohi Katri Valan puiston", vaikkapa... Tai olisiko se liian arkipäiväistä, proosallista. Onhan tuo On-tunne hieno johonkin asti.

Miehet ihannoivat enemmän tekemistä kuin olemista? Mieleeni on jäänyt nuoren tytön kirjoitus lehden nuortenpalstalla, jossa hän haki sellaista tyttökaveria itselleen, jonka kanssa lähtisi kesällä kiertämään aluksi Suomea tai Eurooppaa. Hän kuvasi tarkoin, millainen rinkka pitää olla ja miten haluaa pukeutua? Pääasiana tuntui olevan esittää rinkkamatkustajaa, nauttia sellaisesta roolista, olla ja elää sellaista elämää?

Poika lähestyisi asiaa toisin: päämäärä on joko päästä A:sta B:hen, C:hen jne. TAI jos päämäärättömämpää, niin vaikkapa nähdä X kpl paikkakuntia tai kulkea vähintään Y sataa kilometriä? Ikään kuin Tehdä matkaa eikä Olla matkalla. Välineet ovat sivuseikka, kunhan toimivat. Jos ei rinkka, niin reppu, olkalaukku, merimiessäkki olalla, tai pyörällinen lentolaukku, kunhan ei kerrassaan toimimaton ratkaisu, kuten ison matkalaukun raahaaminen.

Jos mies saa päähänsä hiihtää pohjoisnavalle tai laskeutua sammuneen tulivuoren kraatteriin, niin hän ehkä Wagner-possun tavoin ryhtyy siihen. Moni nainen, oletettavasti, miettii ensin: "Onko se ihan Luvallista, onko kukaan ennen tehnyt sellaista, onko kukaan nainen tehnyt sitä, millaiselta minun pitäisi näyttää, jos tekisin sen?"

Naiset ajattelevat yhteisökeskeisesti siten, että jonkun (joko muun ihmisyhteisön tai vaikka oman itsen) pitää antaa lupa tehdä jotakin. "Mitä äitikin sanoisi, tai ystävät, tai työyhteisö, jos minä tekisin sellaista?" Miehet eivät aina tule ollenkaan ajatelleeksi etukäteen muiden reaktioita?

Elina Hirvonen kirjoittaa runollisesti, mutta ainakin neljäsosa asioista tuntuu olevan negatiivisia kärsimyksiä, jotka on nähtävästi ikuisesti kärsittävä, joita ei voi korjata, joita vastaan ei voi taistella. Esim. pitäisi mennä mielisairaalaan tapaamaan veljeä vaikka ei jaksa enää eikä haluaisi enää, mutta pitää mennä tai kärvistellä ensin itsesyytöksissä ja mennä sen jälkeen kuitenkin.

Miehen näkemys on, että päätetään mennä ja kärsitään nopeasti ja hoidetaan asia välttäen ikävässä tunnelmassa piehtarointia TAI torjutaan koko asia siten, että ei mennä, vaikka pitäisi, ja torjutaan asiaan liittyvät tunteet (ryypätään vaikka pää täyteen, jollei muu auta), paetaan!

Jo "auringon lämmittämän koirankakan tuoksuun" suhtaudun eri tavalla kuin Elina. Se on toki kesään kuuluva aito tuoksu, mutta ei miellyttävä. Sitä vastaan pitäisi jotenkin reagoida, joko "paeta" tai "taistella", esim. "Siirryin nopeasti sivummalle, päästäkseni eroon hajusta" tai "Otin risukepin, jolla sinkosin 90 % pökäleestä pusikkoon, 10 % jäi jäljelle, mutta haisihan vähemmän".

Tajuan, miksi tempauduin helposti afrikkalaisen, eronneen, 3 lapsen yksinhuoltajaäidin, Nobel-palkitun Wangari Muta Maathain matkaan mukaan: hän kirjoittaa verbaalisen toiminnallisesti! Hän kirjoittaa positiivisesti! Hän ei koskaan ryve kärsimyksissään selostaen pitkään miten kauhealta hänestä tuntuu, vaan löytää nopeasti toiminnallisia ratkaisuja. Hän siirtyy pian tunteista toimintaan!

Onko ikitoiminnallinen, käytännöllinen poikatyttö jokin ihanne? Ei välttämättä, mutta annos sellaista ja kenties häivähdys kaunista turhamaisuuttakin? Varusteissa voi olla hyviäkin kompromisseja kauneuden ja käytännöllisyyden välillä?

Runollisuus ja pelkän olemisen kuvaaminen on hieno ja ihastuttava asia, varsinkin niin kauan kuin olotila pysyy kauniina... Katsella pilviä kauniina kesäpäivänä ja kuunnella tuulen huminaa on ihana tunne, kunnes tulee myrsky tai nälkä tai ampiainen. Pitäisikö huonontuneet olosuhteetkin ottaa passiivisesti vastaan, osana olemisen kokonaisuutta?

Jos joku Matti Klinge polttaa sunnuntaisin yhden hyvän sikarin, niin sellainen on varsin kohtuullinen paheellinen nautinto. Kun taas jos joku sytyttää jo 10. savukkeensa lyhyen ajan kuluessa, sellainen ei vaikuta enää nautinnolta vaan noidankehältä.

Kirjan ei tarvitsisi olla läpeensä tervehenkinen, reipas kristillinen urheiluromaani, mutta dekadenssin olisi hyvä pysyä kohtuullisissa rajoissa. Mieleeni tulee Jack Kerouac, aina juomassa tai mitä lie, mutta kirjansa sai jonkinlaisen ryhtinsä siitä, että hän oli kuitenkin aina lähdössä muualle? "Matkalla", "On the Road".