Luulin 40 vuotta sitten, ettei Aku-sarjakuva voi jatkua vuoteen 2000, koska kaikki mahdolliset Ankka-tarinat olisivat loppuneet sillä vauhdilla kuin niitä julkaistiin. Mutta yhä uusien variaatioiden julkaisutahti on vain kiihtynyt, samalla kun vanhaakin materiaalia kierrätetään.
Luin Sanoma Magazines -yhtiön tuoreimpia kovakantisia 128-sivuisia kirjoja: "Neljä mestaria" eli Ferioli, Rodriques, Gattino ja Korhonen (2008) sekä "Hollantilaiset mestarit" eli Heymans, Nadorp, Bosch ja Heymans (2009).
Alkajaisiksi Cesar Feriolin tarina mafiapomo Alwar Kapisesta tuntui synkältä ja kovalta, mutta Akun heivatessa nosturin koukulla gangsterien auton mereen saadaan nauttia kuin räjähtävästä kolmiulotteisesta piirrosfilmin ilotulituksesta, jossa kelmejä sinkoilee joka suuntaan, ahtaaja Rahjan ällistykseksi. Terässillan jäänteiden varjossa on tunnelmallinen kokoontumispaikka ja etualalla liitelevän lokin äänen melkein kuulee! Sitten Aku piiloutuu onttoon syntymäpäiväkakkuun ja käännyttää silinterihattuisen bikinitytön pois: "Tämä kakku on jo varattu!" (Käsikirjoitus Halas).
Ripaus seksikkyyttä ja romantiikkaa on hiipinyt muutamiin Ankka-tarinoihin erityisesti naispuolisten käsikirjoittajien ja piirtäjien aloitettua. Eräissä naishahmoissa on herttaista ja kilttiä vetovoimaa, jota ala-asteikäinen koululainen saattaa nähdä parikymppisessä luokanopettajassaan. Tosin piirsihän Carl Barkskin harvakseltaan vetovoimaisia kaunottaria, kuten agentti Saila Salaisen, uima-asuisia paraatityttöjä tai ankkalinnalaisen version Jayne Mansfieldistä. Ja harvoinko Al Taliaferron Aku katseli ihastellen sorjia, pitkäsäärisiä neitosia.
"Väärän kuninkaan päivässä" sukupuita piirtävä huijari väittää Akua kuningas Luuviulu XVI:n ja Maire Anktoinetten perilliseksi. Historialliset viittaukset ovat hauskoja. (Käsikirjoitus Bosch). Toisaalta kuulin jo lapsuudessani 25.2.1964 Taavi Ankalta Akun polveutuvan maantierosvo Kapu Ankanjalasta sekä Ankku Tyhjämielestä, joka väitti itsepintaisesti maan olevan litteä kuin pannukakku. Silloinen Tony Stroblin piirtämä sukupuuhuijari oli liittänyt Akun Appalakian valtiaan Apuleiuksen sukuun...
Kolmannessa Feriolin tarinassa Aku yrittää (jälleen) talojen purkajana, jolta Roopen purkurobotti K-Runts 3000 uhkaa viedä työt. Aiemmalla kerralla Barksin Aku purki väärän talon ja joutui pakenemaan pingviinien luo purkamaan igluja.
Rodriquesin "Elävät kuvat" on visuaalisesti riemastuttavan erikoinen, kun taikamusteella piirretyt mustavalkoiset hirviöt heräävät eloon riehumaan valtoiminaan.
Gattino piirtää kummallisesti naapuri Teppo Tulpun eli entisen Turskin. Luolanainen Una on Peppi Pitkätossua hurjempi lapsenvahtina, tehdessään jonglööritemppuja veitsillä. "Kauas pilvet karkaavat" on kiinnostava Akun ja Pellen kokeillessa asumista, nukkumista ja matkustamista pilvenhattaran päällä.
Kari Korhosen "Kolmiodraamoissa" on erikoinen idea luulla Lupua ankanpojista älykkäimmäksi ja sijoittaa hänet erityislahjakkaiden kouluun eroon veljistään! "Valehtelemisen taidossa" teatterin vahtimestari Antero tekee hauskan kepposen Akulle.
"Hollantilaismestari" Nadorp tavoittaa parhaiten Barksin hitaimmat tunnelmat! Aku malttaa lueskella kaikessa rauhassa nojatuolissaan takkatulen äärellä. Monet piirrokset ovat kuin huolellisesti Barksilta lainattuja, samoin osa sivuhenkilöistä.
Naispiirtäjä Wilma van den Bosch kertoo erikoisella tavalla Akun (ja Iineksen) useista seikkailuista Timbuktussa, jossa Aku asuu usein silloin, kun hän on joutunut pakenemaan Ankkalinnasta. Tässäpä uusi näkökulma! Entäpä jos kaikki tarinat alettaisiin 2000-luvulla nähdä Iineksen silmin?
Mau Heimansin kuvissa viehättää Ankkojen pitkäkaulaisuus. Maun parhaat piirrokset lähenevät Barksia, mutta laatu on epätasaisempaa. Bas Heimans on melkein yhtä hyvä kuin pikkuveljensä Mau, mutta luonnosmaisesti rosoisempi.
Piirrosjälki on varsin tyydyttävää kaikilla kahdeksalla piirtäjällä. Parhaimmillaan jutuissa on kuin häivähdys Barksista, mutta siitä voi tietenkin seurata hiukan toiston makua.
Tarvitsisiko, ehkä ei, lainata 1700-luvun brittiläistä sanakirjantekijää Samuel Johnsonia: "Juttunne olivat sekä hyviä että omaperäisiä. Mutta se mikä niissä oli hyvää, ei ollut omaperäistä, ja se mikä oli omaperäistä, ei ollut niin hyvää."
Eiköhän Akusta ole otettu jo kaikki irti, eikö häntä ole venytetty liikaa? Eläköön Ankkalinna, mutta pitäisikö siirtää Aku kaikkensa antaneena lepovuoroon, sivuhenkilöksi taustalle, ja alkaa katsoa Ankkamaailmaa vähemmän kulunein silmin?
Entäpä jos Hansu Hanhi muuttaisi maalta kaupunkiin ja kohoaisi uudeksi keskushahmoksi? Häntä ei ole vielä ryöstöviljelty. Tai Akun Sisuvius-serkku, tukkijätkä? Tai Iineksen ystävätär Klaara Kotko? Kroisos Pennonen voisi vihdoinkin jättää Roopen varjoonsa ja köyhtymään? Vai olisiko Taavi Ankasta tai Hannu Hanhesta päähenkilöksi? Jospa Mummo Ankka nuortuisi?
torstai 19. marraskuuta 2009
maanantai 9. marraskuuta 2009
30. Uppouduin Csikszentmihalyihin
Luin unkarilaissyntyisen psykologian professorin Mihaly Csikszentmihalyin teoksen 'Flow - Elämän virta. Tutkimuksia onnesta, siitä kun kaikki sujuu', joka oli kirjoitettu tunnetun teorian popularisoinniksi jo vuonna 1990, mutta käännetty suomeksi vasta 15 vuotta myöhemmin (Rasalas 2005, 426 sivua). Eriaikaisuus ja vanhentuminen näkyivät paikoitellen... Suomentaja Ritva Hellsten selitti uusille ihmispolville, keitä olivatkaan Ross Perot ja Lee Iacocca - en ollut unohtanut.
Kirjan 51-sivuinen selitysosasto oli jopa antoisampi kuin itse sujuva leipäteksti. Teoria oli hyvin tuttu entuudestaan muiden kirjojen viittauksista, enkä saanut uusia ajatuksia, vain vahvistusta. Kirja perustui paljolti yksinkertaisen hyvän idean vahvistamiselle ja vakuuttamiselle monin kerroin ja eri tavoin.
Parasta elämä on silloin, kun on uppoutunut intensiiviseen tekemiseen.
Kun on keskittynyt siihen mitä tekee.
Kun kaikki sujuu ilman häiriöitä ja turhaa epäröintiä.
Tiedän tuon ja olen tuntenut ja tunnen. Yritän mahdollisimman paljon kokea Flow'ta.
"Kun ei ole tekemistä, negatiiviset ajatukset tunkevat etualalle!"
"Elämän tarkoitus on keksiä tarkoitus elämälle."
Elämään saadaan tarkoitus muuttamalla koko elämä Flow-toiminnoksi.
"1) Päämäärä, 2) Päättäväisyys, 3) Harmonia."
Päämäärän täytyy aiheuttaa ponnisteluja. Aikomuksen täytyy muuttua toiminnaksi. Saavutus ei ole niin tärkeää kuin ponnistelu saavutusta kohti. Päättäväisessä ponnistelussa syntyy sisäinen harmonia.
"Kuljeta mielirunoilijasi runoa taskussasi, lue se välillä joutessasi" (entä kävisikö pieni sanakirja?)
"Älä ratko muiden tekemiä ristisanatehtäviä vaan laadi mieluummin aivan omia".
"Pelkkä toisten seurassa oleminen yleensä parantaa ihmisen mielialaa riippumatta siitä, mitä muuta tapahtuu. Todellisen ilon saamiseen vaaditaan kuitenkin vuorovaikutustaitoja."
Kirjoittaja paheksuu useassa eri kohdassa passiivista television katsomista, sekä muutakin vapaa-ajan tyhjänpäiväistä hukkaamista.
Joskus mietin miten kirjan lukeminen vain kerran ja tekemättä muistiinpanoja voi myös olla ajan tuhlaamista? Joistakin (onneksi harvoista) vuosia sitten luetuista kirjoista ei nimen perusteella äkkipäätä muista mitään? Jos niihin palaa, todennäköisesti tunnistaa asioita. Piilevästi kaikesta on jäänyt mielen pohjalle jotain, opittua, toivottavasti hyvää ja hyödyllistäkin...
Nautinnollinen ja muuten hyödyllinen eivät ole aina tai usein vastakohtia, vaan parhaimmillaan yhdistyvät miellyttävästi.
"Työt tehtyinä hyviä, ilot pahoja päättyneinä" oivalsi Baltasar Gracian y Morales (1601-58).
Kirjan 51-sivuinen selitysosasto oli jopa antoisampi kuin itse sujuva leipäteksti. Teoria oli hyvin tuttu entuudestaan muiden kirjojen viittauksista, enkä saanut uusia ajatuksia, vain vahvistusta. Kirja perustui paljolti yksinkertaisen hyvän idean vahvistamiselle ja vakuuttamiselle monin kerroin ja eri tavoin.
Parasta elämä on silloin, kun on uppoutunut intensiiviseen tekemiseen.
Kun on keskittynyt siihen mitä tekee.
Kun kaikki sujuu ilman häiriöitä ja turhaa epäröintiä.
Tiedän tuon ja olen tuntenut ja tunnen. Yritän mahdollisimman paljon kokea Flow'ta.
"Kun ei ole tekemistä, negatiiviset ajatukset tunkevat etualalle!"
"Elämän tarkoitus on keksiä tarkoitus elämälle."
Elämään saadaan tarkoitus muuttamalla koko elämä Flow-toiminnoksi.
"1) Päämäärä, 2) Päättäväisyys, 3) Harmonia."
Päämäärän täytyy aiheuttaa ponnisteluja. Aikomuksen täytyy muuttua toiminnaksi. Saavutus ei ole niin tärkeää kuin ponnistelu saavutusta kohti. Päättäväisessä ponnistelussa syntyy sisäinen harmonia.
"Kuljeta mielirunoilijasi runoa taskussasi, lue se välillä joutessasi" (entä kävisikö pieni sanakirja?)
"Älä ratko muiden tekemiä ristisanatehtäviä vaan laadi mieluummin aivan omia".
"Pelkkä toisten seurassa oleminen yleensä parantaa ihmisen mielialaa riippumatta siitä, mitä muuta tapahtuu. Todellisen ilon saamiseen vaaditaan kuitenkin vuorovaikutustaitoja."
Kirjoittaja paheksuu useassa eri kohdassa passiivista television katsomista, sekä muutakin vapaa-ajan tyhjänpäiväistä hukkaamista.
Joskus mietin miten kirjan lukeminen vain kerran ja tekemättä muistiinpanoja voi myös olla ajan tuhlaamista? Joistakin (onneksi harvoista) vuosia sitten luetuista kirjoista ei nimen perusteella äkkipäätä muista mitään? Jos niihin palaa, todennäköisesti tunnistaa asioita. Piilevästi kaikesta on jäänyt mielen pohjalle jotain, opittua, toivottavasti hyvää ja hyödyllistäkin...
Nautinnollinen ja muuten hyödyllinen eivät ole aina tai usein vastakohtia, vaan parhaimmillaan yhdistyvät miellyttävästi.
"Työt tehtyinä hyviä, ilot pahoja päättyneinä" oivalsi Baltasar Gracian y Morales (1601-58).
lauantai 7. marraskuuta 2009
29. Italia si, Espanja no
Jälleen yksi amatöörin kustantama, houkuttelevan näköinen matkaopas, jolle on keksitty uudenlainen näkökulmakin: "Sapatilla Espanjassa", tekijät Minna-Liisa Mathalt ja Pentti Parviainen (Books on Demand, 2008). Värikuvitettu, 107-sivuinen.
Nilsiästä muuttaa kolmen lapsen perhe sekä isovanhemmat sapattivuodeksi 2006-2007 Espanjan Aurinkorannikolle, suomalaisen koulun läheisyyteen. Kertojina toimivat perheenäiti ja ukki vuorotellen, näin voi tekstistä päätellä.
Elämä rytmittyy koulun ja aikuisten suorittamien 12 kilometrin koulukyyditysten ympärille. Lisäksi harrastetaan aamulenkkeilyä Fuengirolassa, pienimmän lapsen kanssa leikkipuistoja sekä ruoan ja polttopuiden hankintaa. Telttasauna pystytetään, jotta päästään säännöllisesti saunomaan!
Välimeren laivaliikenteen seuraaminen ikkunasta on päivän tärkeimpiä toimia. Katsastetaan myös pihakasvit ja linnut, viimeistään ikkunoihin törmäävät. Joulut ja pääsiäiset vietetään.
Matkailijan havaintoja tehdään kalliorinteiden ruhjeista, seitsenkymppisten miesten toriparlamentista, eläintarhoista, puulajipuistojen sypresseistä, aaseista, kauppaputiikeista, paistettujen munkkien tuoksusta, IKEA:sta. Läheistä 1500-luvun vartiotornia sekä kaukaisempaa 1100-luvun Sohailin linnaa käydään katsomassa ja niiden historia selvitetään. Päällekkäisiä hautakennoja ihmetellään.
Nilsiäläiset tekevät pieniä luontohavaintoja perisuomalaiseen, hiljaiseen, vaatimattomaan ja vetäytyvään tapaan. Lomakasviota ja lintukirjaakin osataan hyödyntää. Paikallisiin alkuasukkaisiin ei synny kontaktia.
Välillä murteellista puheenpartta käytetään tyylikeinona, ties vaikkapa Kalle Päätaloa lukemalla keksittynä ajatuksena? "Jokohan meni (myyjäryökkynöiden) mollaaminen ihan pois laijjaltaan?"
Suomen "havukka-ahoille" tuntuvat kertojat juurtuneen. Mieleeni muistuu lähes 40 vuoden takainen Seura-lehden artikkeli, jossa Veikko Huovinen Kainuusta kävi katsomassa "Helsingin hulinaa", ja väitti, että viikon sellaista korkeintaan kestäisi... (Vaikka olihan hän opiskellut yliopistossa metsänhoitajaksi, muistin). Nyt Espanja kyllä kestetään, mutta Suomesta oikeasti ollaan!
Lukiessa voimakkaimmaksi vaikutelmakseni Espanjasta jäi kaikki kielteinen, vaikka kirjoittajat nauttivatkin lämmöstä, eivätkä suinkaan iloitse Suomeen palaamisen lähestymisestä:
1) Turvallisuus on uhattuna koko ajan. Vuokrattu "Rottinkikadun" kotitalo linnoittautuu muurien, vahtikoirien ja lukittujen porttien taakse. Lapsia, autoja ja tavaroita ei voi jättää silmistään hetkeksikään. Myös Romanian romanit ovat tulleet Espanjaan varastamaan jopa oliiveja. Engelsmannien remuporukat riehuvat.
2) Liikenne hirvittää, väylät ovat ahtaita ja rempallaan. Espanjalainen ei näytä kävelevän muutamaa kilometriäkään. Kassivarkaat uhkaavat. Gibraltarilla tapellaan apinan kanssa kamerasta, mutta muuta siellä ei tapahdukaan.
3) Kerrostalokompleksit ja kerskarakentaminen valtaavat kukkulat ja jättävät luontoon arpia. Toisaalta talous takkuaa, työttömyys kasvaa ja talot jäävät myymättä.
4) Naapurin kattoremontti kellotetaan tarkasti: neljä miestä käyttää 9 kalenteripäivää ja 33 miestyöpäivää hommaan, jonka neljä suomalaista olisi tehnyt yhdessä päivässä.
5) Postin kulku kestää, jollei häviä kokonaan. Paketti on ylimääräisen viikon hukassa postikonttorissa. Ystävänpäivänkortti naapurilta toiselle viipyy viikon.
6) Roskaaminen on uskomatonta! Suomalaisperhe kuitenkin hyötyy siitä löytämällä itselleen muiden pois heittämiä tavaroita seuraavasti:
kaksi golfbägiä, lasten mikkihiirinojatuolin, 2 kokopuista tuolia, klaffipiirongin, 2 lasten syöttötuolia, kasan pestyjä ja silitettyjä lakanoita, lasten keinulaudan, 2 taulua, kasan hiekkaleluja, 5 lasten aaltolautaa, pöytälampun, yöpöydän, sähkömopon (avaimet virtalukossa!) sekä kokopuiset kaapinovet.
Uskomattomin löytö roskasäiliön vierestä on usean kymmenen valokuva-albumin kokonaisuus, josta paljastuu yhden naisen elämäntarina vuosikymmenten ajalta - Suomesta(!) Espanjaan.
***
Kirjoittaakseni analyysin luin kirjan kursorisesti toiseen kertaan. Sain silloin paremman kuvan sisällöstä, kun jouduin jäsentelemään kronologisen tajunnanvirran uudelleen asiajärjestykseen. Jospa tekijät olisivat itse malttaneet kirjoittaa kaiken kahteen - tai vielä useampaan kertaan!?
***
Kirsi Pihan "pieneltä Italia-kirjalta" (189 sivua) nimeltään "Medicien naapurissa" (Otava 2008) odotin pirteyttä, eloisuutta ja naistenlehden rupattelevaa keveyttä. Ajattelin selailla, tarttuisiko yhtään ajatusta, havaintoa tai tunnelmaa? Sain enemmän kuin odotin! Hyvän tunnelman ja herätetyn kaipuun takaisin Italiaan!
Kirjan nimi onkin näppärä. Lähimmäksi naapuriksi Paternon kylässä sattuu todellakin perhe nimeltä Medici, ei ehkä sukua historian rikkaille kuuluisuuksille, mutta oikein hyviksi naapureiksi!
Pihan lapsiperhe viettää lomansa useiden vuosien ajan lähellä Tolentinon ja Maceratan kaupunkeja ja tutustuu kyläläisiin Marchen maakunnassa (kalliin Toscanan itäpuolella), päästen sisälle Italiaan, häihinkin, jäämättä vain ulkokohtaisiksi turisteiksi.
Kirja on jaettu peräti 49 lukuun, noin kolmen sivun mittaisiin, mustavalkokuvilla täydennettyihin. Ruoka on eniten esillä oliiviöljyineen, mozzarelloineen, pizzoineen ja pastoineen, mutta myös ilmiöt ja ihmiset yleisesti ja persoonallisuuksina.
Naapurit Medicit piipahtavat mukaan sopivan usein, eivät liikaa. Heidän 26-vuotias poikansa jopa lähtee Suomeen ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen ja ihmettelee, miksi kaikki on Helsingissä valkoista? Italialaiset pitävät runsaista väreistä!
Välillä järjestellään ystävän junamatkaa Roomaan, käydään Napolissa tai ihmetellään, miten joka suunnalla on runsaudenpula näkemisen arvoisista kaupungeista. Eivätkä naapurit ole edes koskaan käyneet Venetsiassa tai Firenzessä! Vaan lomalla menevät merelle tai vuorille.
Italialainen on nurkkapatriootti, jolle riittää oma kylä tai maakunta. Italialaiset eivät juuri muuta, vaan asuvat ikänsä kotonaan. Lapsetkin muuttavat vasta, jos avioituvat. Suomalaisten haluamaa turistimatkaa laiskaan, köyhään ja rikolliseen Etelä-Italiaan, Pugliaan asti, kauhistellaan!
Kirjasta "100 merkittävintä italialaista" Piha listaa muistutukseksi:
Galilei, Kolumbus, Volta, Michelangelo, Leonardo, Medici, Dante, Polo, Franciscus, Boccaccio, Rossini, Bellini, Rafaello, Vivaldi, Tizian, Caruso, Paganini, Pavarotti... sekä elokuvatähtiä.
Unohtuivatko Botticelli, Fermi, Marconi, Verdi, Vespucci... kysyn spontaanisti? Pidän luetteloista, tiedon jäsentelystä vähintään nominaali-, jollei järjestysluku-, välimatka- tai jopa suhdelukuasteikolla.
***
Kahden kirjan perusteella sain Espanjasta kielteisen ja Italiasta myönteisen vaikutelman. Olen itse aiemmin käynyt Espanjassa Barcelonassa ja Mallorcalla sekä Italiassa Firenzessä, Luccassa, Pisassa, Riccionessa, Riminillä, Roomassa ja Venetsiassa.
Nilsiästä muuttaa kolmen lapsen perhe sekä isovanhemmat sapattivuodeksi 2006-2007 Espanjan Aurinkorannikolle, suomalaisen koulun läheisyyteen. Kertojina toimivat perheenäiti ja ukki vuorotellen, näin voi tekstistä päätellä.
Elämä rytmittyy koulun ja aikuisten suorittamien 12 kilometrin koulukyyditysten ympärille. Lisäksi harrastetaan aamulenkkeilyä Fuengirolassa, pienimmän lapsen kanssa leikkipuistoja sekä ruoan ja polttopuiden hankintaa. Telttasauna pystytetään, jotta päästään säännöllisesti saunomaan!
Välimeren laivaliikenteen seuraaminen ikkunasta on päivän tärkeimpiä toimia. Katsastetaan myös pihakasvit ja linnut, viimeistään ikkunoihin törmäävät. Joulut ja pääsiäiset vietetään.
Matkailijan havaintoja tehdään kalliorinteiden ruhjeista, seitsenkymppisten miesten toriparlamentista, eläintarhoista, puulajipuistojen sypresseistä, aaseista, kauppaputiikeista, paistettujen munkkien tuoksusta, IKEA:sta. Läheistä 1500-luvun vartiotornia sekä kaukaisempaa 1100-luvun Sohailin linnaa käydään katsomassa ja niiden historia selvitetään. Päällekkäisiä hautakennoja ihmetellään.
Nilsiäläiset tekevät pieniä luontohavaintoja perisuomalaiseen, hiljaiseen, vaatimattomaan ja vetäytyvään tapaan. Lomakasviota ja lintukirjaakin osataan hyödyntää. Paikallisiin alkuasukkaisiin ei synny kontaktia.
Välillä murteellista puheenpartta käytetään tyylikeinona, ties vaikkapa Kalle Päätaloa lukemalla keksittynä ajatuksena? "Jokohan meni (myyjäryökkynöiden) mollaaminen ihan pois laijjaltaan?"
Suomen "havukka-ahoille" tuntuvat kertojat juurtuneen. Mieleeni muistuu lähes 40 vuoden takainen Seura-lehden artikkeli, jossa Veikko Huovinen Kainuusta kävi katsomassa "Helsingin hulinaa", ja väitti, että viikon sellaista korkeintaan kestäisi... (Vaikka olihan hän opiskellut yliopistossa metsänhoitajaksi, muistin). Nyt Espanja kyllä kestetään, mutta Suomesta oikeasti ollaan!
Lukiessa voimakkaimmaksi vaikutelmakseni Espanjasta jäi kaikki kielteinen, vaikka kirjoittajat nauttivatkin lämmöstä, eivätkä suinkaan iloitse Suomeen palaamisen lähestymisestä:
1) Turvallisuus on uhattuna koko ajan. Vuokrattu "Rottinkikadun" kotitalo linnoittautuu muurien, vahtikoirien ja lukittujen porttien taakse. Lapsia, autoja ja tavaroita ei voi jättää silmistään hetkeksikään. Myös Romanian romanit ovat tulleet Espanjaan varastamaan jopa oliiveja. Engelsmannien remuporukat riehuvat.
2) Liikenne hirvittää, väylät ovat ahtaita ja rempallaan. Espanjalainen ei näytä kävelevän muutamaa kilometriäkään. Kassivarkaat uhkaavat. Gibraltarilla tapellaan apinan kanssa kamerasta, mutta muuta siellä ei tapahdukaan.
3) Kerrostalokompleksit ja kerskarakentaminen valtaavat kukkulat ja jättävät luontoon arpia. Toisaalta talous takkuaa, työttömyys kasvaa ja talot jäävät myymättä.
4) Naapurin kattoremontti kellotetaan tarkasti: neljä miestä käyttää 9 kalenteripäivää ja 33 miestyöpäivää hommaan, jonka neljä suomalaista olisi tehnyt yhdessä päivässä.
5) Postin kulku kestää, jollei häviä kokonaan. Paketti on ylimääräisen viikon hukassa postikonttorissa. Ystävänpäivänkortti naapurilta toiselle viipyy viikon.
6) Roskaaminen on uskomatonta! Suomalaisperhe kuitenkin hyötyy siitä löytämällä itselleen muiden pois heittämiä tavaroita seuraavasti:
kaksi golfbägiä, lasten mikkihiirinojatuolin, 2 kokopuista tuolia, klaffipiirongin, 2 lasten syöttötuolia, kasan pestyjä ja silitettyjä lakanoita, lasten keinulaudan, 2 taulua, kasan hiekkaleluja, 5 lasten aaltolautaa, pöytälampun, yöpöydän, sähkömopon (avaimet virtalukossa!) sekä kokopuiset kaapinovet.
Uskomattomin löytö roskasäiliön vierestä on usean kymmenen valokuva-albumin kokonaisuus, josta paljastuu yhden naisen elämäntarina vuosikymmenten ajalta - Suomesta(!) Espanjaan.
***
Kirjoittaakseni analyysin luin kirjan kursorisesti toiseen kertaan. Sain silloin paremman kuvan sisällöstä, kun jouduin jäsentelemään kronologisen tajunnanvirran uudelleen asiajärjestykseen. Jospa tekijät olisivat itse malttaneet kirjoittaa kaiken kahteen - tai vielä useampaan kertaan!?
***
Kirsi Pihan "pieneltä Italia-kirjalta" (189 sivua) nimeltään "Medicien naapurissa" (Otava 2008) odotin pirteyttä, eloisuutta ja naistenlehden rupattelevaa keveyttä. Ajattelin selailla, tarttuisiko yhtään ajatusta, havaintoa tai tunnelmaa? Sain enemmän kuin odotin! Hyvän tunnelman ja herätetyn kaipuun takaisin Italiaan!
Kirjan nimi onkin näppärä. Lähimmäksi naapuriksi Paternon kylässä sattuu todellakin perhe nimeltä Medici, ei ehkä sukua historian rikkaille kuuluisuuksille, mutta oikein hyviksi naapureiksi!
Pihan lapsiperhe viettää lomansa useiden vuosien ajan lähellä Tolentinon ja Maceratan kaupunkeja ja tutustuu kyläläisiin Marchen maakunnassa (kalliin Toscanan itäpuolella), päästen sisälle Italiaan, häihinkin, jäämättä vain ulkokohtaisiksi turisteiksi.
Kirja on jaettu peräti 49 lukuun, noin kolmen sivun mittaisiin, mustavalkokuvilla täydennettyihin. Ruoka on eniten esillä oliiviöljyineen, mozzarelloineen, pizzoineen ja pastoineen, mutta myös ilmiöt ja ihmiset yleisesti ja persoonallisuuksina.
Naapurit Medicit piipahtavat mukaan sopivan usein, eivät liikaa. Heidän 26-vuotias poikansa jopa lähtee Suomeen ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen ja ihmettelee, miksi kaikki on Helsingissä valkoista? Italialaiset pitävät runsaista väreistä!
Välillä järjestellään ystävän junamatkaa Roomaan, käydään Napolissa tai ihmetellään, miten joka suunnalla on runsaudenpula näkemisen arvoisista kaupungeista. Eivätkä naapurit ole edes koskaan käyneet Venetsiassa tai Firenzessä! Vaan lomalla menevät merelle tai vuorille.
Italialainen on nurkkapatriootti, jolle riittää oma kylä tai maakunta. Italialaiset eivät juuri muuta, vaan asuvat ikänsä kotonaan. Lapsetkin muuttavat vasta, jos avioituvat. Suomalaisten haluamaa turistimatkaa laiskaan, köyhään ja rikolliseen Etelä-Italiaan, Pugliaan asti, kauhistellaan!
Kirjasta "100 merkittävintä italialaista" Piha listaa muistutukseksi:
Galilei, Kolumbus, Volta, Michelangelo, Leonardo, Medici, Dante, Polo, Franciscus, Boccaccio, Rossini, Bellini, Rafaello, Vivaldi, Tizian, Caruso, Paganini, Pavarotti... sekä elokuvatähtiä.
Unohtuivatko Botticelli, Fermi, Marconi, Verdi, Vespucci... kysyn spontaanisti? Pidän luetteloista, tiedon jäsentelystä vähintään nominaali-, jollei järjestysluku-, välimatka- tai jopa suhdelukuasteikolla.
***
Kahden kirjan perusteella sain Espanjasta kielteisen ja Italiasta myönteisen vaikutelman. Olen itse aiemmin käynyt Espanjassa Barcelonassa ja Mallorcalla sekä Italiassa Firenzessä, Luccassa, Pisassa, Riccionessa, Riminillä, Roomassa ja Venetsiassa.
28. Pieniä noteerauksia
Luin väitöskirjan Suomen kirjastojen kirjavalinnoista vuosina 1918 - 1939.
Eija Eskola: 'Suositellut, valitut ja luetut'. (Tampereen Yliopisto 2004).
Ennen oli kansan kasvattamista ja sivistämistä. Oli aika, jolloin kirjastosta sai lainata vain 2 kirjaa kerrallaan joista toinen sai olla romaani, toisen piti olla tietokirja.
Löysin kirjasta isoisäni veljen, kirjailija Jaakon nimen Laihialta. Kun Helle Kannila tutki v. 1929 eniten kirjastoista lainattuja kirjoja, kärjessä olivat Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta (aloin lukea sitä tästä syystä!), joka oli 10 lainatuimman joukossa 69 kirjastossa 125:stä. Perässä seurasivat Topeliuksen Välskärin kertomukset, Kiven veljekset, Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiili ym., Juhani Ahoa, jne.
Mutta: jopa sijalla 17 oli isosetäni Jaakon (1884-1948) romaani 'Leppirannan Lauri'. Hän kirjoitti 4 romaania tai novellikokoelmaa, joita WSOY kustansi, Hän oli Santeri Alkion naapuri, ystävä ja aatetoveri, nuorisoseuraliikkeen uranuurtajia, Santeri Alkion elämäkerta kertoi myös Jaakosta. yhteisin valokuvinkin.
Jaakko kirjoitti maaseutuproosaa huutolaisuudesta ym. ajan ongelmista: "Ylenkatsotuita", "Kotipellon kynnökseltä", "Nuori kuokkija". Kirjastoneuvos E.J. Ellilä nosti Jaakon kirjat esiin Ellilälle itselleen henkilökohtaisesti läheisinä, vähän samaan tapaan kuin Steven Spielberg nosti Elia Kazanin elokuvan "America, America",
Enpä olisi arvannut Jaakon olleen "melkein" bestselleristi... Olen toki lukenut kaikki hänen kirjansa. Ne olivat ammattitaitoisen sujuvia ja luonnontieteellisesti riittävän sivistyneitä omana aikanaan, vailla myös mitään ylenmääräistä uskonnollisuutta.
Yllättäen erään interrail-matkatoverini esi-sukulainen Heikki Jartti oli myös kirjailija ja kiilasi 16:nneksi suosituimmaksi, juuri ennen Jaakkoa ja vaikkapa Arvid Järnefeltiä... Heikki Jartti kirjoitti aikaan hieman uskalletuiksi oletettuja juttuja nimikkeillä: "Juhannussaunassa" ja "Joulusaunassa".
***
Joensuun yliopiston julkaisu vuodelta 1998, "Matkakirja" (toim. Marja-Leena Hakkarainen ja Tero Koistinen) kertoi, että vuosina 1945-1960 Suomessa ilmestyi 200 matkakirjaa, siis keskimäärin matkakirja jokaista kuukautta kohti. Vain harvat matkustivat vielä tuolloin, mutta useat lukivat.
Joskus mieleeni ovat tulleet matkakirjat keräyskohteena? Niitähän on voinut saada eurosta ellei markastakin alkaen. Mutta keräily on sopivin harrastus 12-vuotiaana aloitettavaksi.
***
Antikvariaattien taloudesta tuli mieleeni, miten laskin nuorena huvikseni, että yksi antikvaari tarvitsisi elääkseen 12 isäni kaltaista suursiakasta. Isäni osti vuodessa 200-300 kirjaa.
Jos uuden kirjan hinta olisi keskimäärin 30 euroa, divarin myyntihinta olisi 2/3 eli 20 euroa ja sen takaisinostohinta 1/3, eli 10 euroa. Tällöin isäni ostot 250 kpl x 20 euroa tekisivät 5000 euroa, mutta hän toki myi saman kirjoja verran takaisin, - 2500 eurolla, jolloin antikvaarille olisi jäänyt toiset 2500 euroa. Isäni mieliantikvariaatti taisi olla Libraria Kasarmikadulla.
***
Luin Asko Alasen elokuva-oppaan takakannesta, että maailmassa tehdään joka vuosi 4000 elokuvaa! Eikö enempää? Suomenkin tuotanto tuntuu kohtuullisen suurelta. Nuohan 4000 ehtisi yksi ihminen nähdäkin kaikki katsomalla 11 filmiä/vrk. eli n. 15-22 tuntia joka vuorokausi. Huh.
***
Luin Yrjö Hirnin tutkielman (painettu 1918) "Jonathan Swift", sarjassa Merkkimiehiä, WSOY. Yrjö Hirn oli erittäin viihdyttävä kulttuurihistorioitsija. Aiheita mm. Autio saari eli robinsonadit, Vanhat postivaunut, Boswell ja tri Johnson.
Hirnillä 1700-luvun Englanti (ja Irlanti) avautuivat viehättävämpinä kuin edes Jane Austenin romaaneissa ja Swift alkoi kiinnostaa ihmisenä enemmän kuin ennen. Muistelin käyntiäni Dublinissa ja kirkkoherra Swiftin omaa St. Patrick's Cathedralia. Matkat ovat hyviä muistoina, jotka ankkuroivat erilaisia asioita paikoilleen.
Muumi-sarjakuvassa kuvattiin onni siten, että Muumi(-pappa) luki verkkokeinussa Agatha Christietä eväät ja juomat mukanaan. Kyllä eräät kirjat, nimenomaan Yrjö Hirnin teokset, ovat mielestäni suuri onni.
***
Kalle Päätalo 'eli' 40 vuotta ja käytti loput 40 vuottaan sen kertomiseen yksityiskohtaisesti...
Jyrki Hämäläisen kertoman mukaan "Urpo Lahtinen aikoi kirjoittaa romaanin. Jos sellaisen voisi kirjoittaa vain yhdessä päivässä, hän olisi ehkä saanut aikaankin."
***
Mielestäni "Karjala" on ehkä yhä takuuvarma myynti-idea Suomessa. Karjala-olut! Karjalan matkaoppaasta tuli kaiketi Markus Lehtipuun Suomalaisten Matkaoppaiden hittituote. Erkki Liikanen voitti kaksi kertaa peräkkäin Syksyn sävelen laulamalla Karjalasta karjalan murteella (Evakkoreki, Jokkantii). Laulaja (Jukka) J. Karjalainen (s.1957) menestyy nimellään ilman laadukasta lauluääntä... Laila Hietamiehen eli Hirvisaaren menestyksen salaisuus on Karjala-aihe! Tuntemattoman sotilaan suosituin hahmo oli karjalainen Antti Rokka...
Eija Eskola: 'Suositellut, valitut ja luetut'. (Tampereen Yliopisto 2004).
Ennen oli kansan kasvattamista ja sivistämistä. Oli aika, jolloin kirjastosta sai lainata vain 2 kirjaa kerrallaan joista toinen sai olla romaani, toisen piti olla tietokirja.
Löysin kirjasta isoisäni veljen, kirjailija Jaakon nimen Laihialta. Kun Helle Kannila tutki v. 1929 eniten kirjastoista lainattuja kirjoja, kärjessä olivat Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta (aloin lukea sitä tästä syystä!), joka oli 10 lainatuimman joukossa 69 kirjastossa 125:stä. Perässä seurasivat Topeliuksen Välskärin kertomukset, Kiven veljekset, Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiili ym., Juhani Ahoa, jne.
Mutta: jopa sijalla 17 oli isosetäni Jaakon (1884-1948) romaani 'Leppirannan Lauri'. Hän kirjoitti 4 romaania tai novellikokoelmaa, joita WSOY kustansi, Hän oli Santeri Alkion naapuri, ystävä ja aatetoveri, nuorisoseuraliikkeen uranuurtajia, Santeri Alkion elämäkerta kertoi myös Jaakosta. yhteisin valokuvinkin.
Jaakko kirjoitti maaseutuproosaa huutolaisuudesta ym. ajan ongelmista: "Ylenkatsotuita", "Kotipellon kynnökseltä", "Nuori kuokkija". Kirjastoneuvos E.J. Ellilä nosti Jaakon kirjat esiin Ellilälle itselleen henkilökohtaisesti läheisinä, vähän samaan tapaan kuin Steven Spielberg nosti Elia Kazanin elokuvan "America, America",
Enpä olisi arvannut Jaakon olleen "melkein" bestselleristi... Olen toki lukenut kaikki hänen kirjansa. Ne olivat ammattitaitoisen sujuvia ja luonnontieteellisesti riittävän sivistyneitä omana aikanaan, vailla myös mitään ylenmääräistä uskonnollisuutta.
Yllättäen erään interrail-matkatoverini esi-sukulainen Heikki Jartti oli myös kirjailija ja kiilasi 16:nneksi suosituimmaksi, juuri ennen Jaakkoa ja vaikkapa Arvid Järnefeltiä... Heikki Jartti kirjoitti aikaan hieman uskalletuiksi oletettuja juttuja nimikkeillä: "Juhannussaunassa" ja "Joulusaunassa".
***
Joensuun yliopiston julkaisu vuodelta 1998, "Matkakirja" (toim. Marja-Leena Hakkarainen ja Tero Koistinen) kertoi, että vuosina 1945-1960 Suomessa ilmestyi 200 matkakirjaa, siis keskimäärin matkakirja jokaista kuukautta kohti. Vain harvat matkustivat vielä tuolloin, mutta useat lukivat.
Joskus mieleeni ovat tulleet matkakirjat keräyskohteena? Niitähän on voinut saada eurosta ellei markastakin alkaen. Mutta keräily on sopivin harrastus 12-vuotiaana aloitettavaksi.
***
Antikvariaattien taloudesta tuli mieleeni, miten laskin nuorena huvikseni, että yksi antikvaari tarvitsisi elääkseen 12 isäni kaltaista suursiakasta. Isäni osti vuodessa 200-300 kirjaa.
Jos uuden kirjan hinta olisi keskimäärin 30 euroa, divarin myyntihinta olisi 2/3 eli 20 euroa ja sen takaisinostohinta 1/3, eli 10 euroa. Tällöin isäni ostot 250 kpl x 20 euroa tekisivät 5000 euroa, mutta hän toki myi saman kirjoja verran takaisin, - 2500 eurolla, jolloin antikvaarille olisi jäänyt toiset 2500 euroa. Isäni mieliantikvariaatti taisi olla Libraria Kasarmikadulla.
***
Luin Asko Alasen elokuva-oppaan takakannesta, että maailmassa tehdään joka vuosi 4000 elokuvaa! Eikö enempää? Suomenkin tuotanto tuntuu kohtuullisen suurelta. Nuohan 4000 ehtisi yksi ihminen nähdäkin kaikki katsomalla 11 filmiä/vrk. eli n. 15-22 tuntia joka vuorokausi. Huh.
***
Luin Yrjö Hirnin tutkielman (painettu 1918) "Jonathan Swift", sarjassa Merkkimiehiä, WSOY. Yrjö Hirn oli erittäin viihdyttävä kulttuurihistorioitsija. Aiheita mm. Autio saari eli robinsonadit, Vanhat postivaunut, Boswell ja tri Johnson.
Hirnillä 1700-luvun Englanti (ja Irlanti) avautuivat viehättävämpinä kuin edes Jane Austenin romaaneissa ja Swift alkoi kiinnostaa ihmisenä enemmän kuin ennen. Muistelin käyntiäni Dublinissa ja kirkkoherra Swiftin omaa St. Patrick's Cathedralia. Matkat ovat hyviä muistoina, jotka ankkuroivat erilaisia asioita paikoilleen.
Muumi-sarjakuvassa kuvattiin onni siten, että Muumi(-pappa) luki verkkokeinussa Agatha Christietä eväät ja juomat mukanaan. Kyllä eräät kirjat, nimenomaan Yrjö Hirnin teokset, ovat mielestäni suuri onni.
***
Kalle Päätalo 'eli' 40 vuotta ja käytti loput 40 vuottaan sen kertomiseen yksityiskohtaisesti...
Jyrki Hämäläisen kertoman mukaan "Urpo Lahtinen aikoi kirjoittaa romaanin. Jos sellaisen voisi kirjoittaa vain yhdessä päivässä, hän olisi ehkä saanut aikaankin."
***
Mielestäni "Karjala" on ehkä yhä takuuvarma myynti-idea Suomessa. Karjala-olut! Karjalan matkaoppaasta tuli kaiketi Markus Lehtipuun Suomalaisten Matkaoppaiden hittituote. Erkki Liikanen voitti kaksi kertaa peräkkäin Syksyn sävelen laulamalla Karjalasta karjalan murteella (Evakkoreki, Jokkantii). Laulaja (Jukka) J. Karjalainen (s.1957) menestyy nimellään ilman laadukasta lauluääntä... Laila Hietamiehen eli Hirvisaaren menestyksen salaisuus on Karjala-aihe! Tuntemattoman sotilaan suosituin hahmo oli karjalainen Antti Rokka...
torstai 5. marraskuuta 2009
27. Maailman matkakirjailijat
Matkakirjailijoita on hyviä, huonoja, tunnettuja, aloittelijoita, seikkailijoita, muistelijoita... Luen kirjoja 90-220 vuodessa ja toisten ahmiessa dekkareita, minä matkoja.
Tunnetuimpia ja menestyneimpiä, suomeksikin käännettyjä matkakirjailijoita ovat:
Paul Theroux (Suuri junamatka, Paikallisjunalla Patagoniaan, The Kingdom by the Sea, Rautakukon kyydissä, Herkuleen pylväät, Tyynenmeren onnelliset saaret, Sunrise with Seamonsters, Dark Star Safari)
V.S. Naipaul: kolmannen maailman kiertäjä, nobelisti.
Bruce Chatwin: Patagonia, Patagonia (lähes ensimmäinen aidsin uhri)
Ryszard Kapuscinski, puolalainen Afrikassa
Bill Bryson, jenkki Euroopassa.
Viimeisimpiä lukemiani ovat:
Harry Ritchie: "The Last Pink Bits." Mies käy viimeisissä Brittien siirtomaavallan jäänteissä, kuten Falklandilla, St. Helenalla, Tristan da Cunhalla, Turks- & Caicos-saarilla, Gibraltarilla.
Pico Iyer: "Falling off the Map. Some Lonely Places of the World". Mies käy Paraguayssa.
Jeffrey Tayler on uusi suosikkini: "Facing the Congo", "A Siberian River Odyssey" ja "The Lost Kingdoms of Africa" olen lukenut. Liekö enempää vielä kirjoittanutkaan.
Suurin osa matkakirjallisuudesta on kääntämätöntä, alkukielistä. Tulkintoja vieraasta kulttuurista oman kieli- ja kulttuuripiirin ihmisille. Englanniksi on valtavasti tuotantoa, vaikkei saksalaisia, ranskalaisia ja tanskalaisia lukisikaan.
Luen välillä ihka tavallisia suomalaisia "Pitkin poikin Viroa" -tyyppisiä matkaoppaitakin, Markus Lehtipuun persoonallisia "suomalaisia matkaoppaita", Mondon matkaoppaita Rooma, Lissabon...
Eräät perus-oppaat ovat mehevämpiä, tunnelmallisempia ja persoonallisempia kuin toiset ja tavoittavat jotakin paikan hengestäkin, eivätkä kyllästytä... tai niistä voi selata parhaat palat.
Luen käsiini osuvat kotimaiset (oma)kustanteetkin tyyppiä
Henri Broms: "Saudisamppanjaa"
Heljä Kervinen: "Olipa kerran Saudi-Arabia" sekä "Autolla Afrikkaan"
Kauko Kivinen: "Saudi-Arabian rahtarit"
Jorma Laakso: "Kuuban yöt ja Havannan autot".
Päivi Laitinen: "Meren keskellä polku" (Malta, Gozo)
Päivi Laitinen: "Myötätuuli mukanasi" (pyörällä Irlannissa)
Päivi Laitinen: "Puujumalan juurella" (pyörällä Uudessa Seelannissa)
Olavi Latikka: "Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle."
Keijo Virtanen: "Tielle tuuleen", "Ajan maisemissa", "Etelän teille".
Ja klassikoita:
Olavi Paavolainen: "Lähtö ja loitsu", "Kolmannen valtakunnan vieraana"
Eero Paloheimo: "Tämä on Afrikka". (Paloheimon kirjat luen kaikki)
Rauno Pankola: "Afrikan safari" (1961)
Göran Schildt: Daphnen purjehduksia (1940-luvun lopulta alkaen)
Valentin: "Tuolla puolen Limpopon" (1952), "Mazamorra" (Etelä-Amerikka)
Charles Darwinin "Beaglen matka" on hieno kuvaus 1830-luvulta...
"Great British Journeys" sisältää Daniel Defoenkin matkakertomuksen.
Bernard-Henri Levy: "American Vertigo" on ranskalaisen tulkinta USA:sta.
On kaupunkikuvauksia kuten "London. The Secrets and the Splendour"...
On junamatkakuvauksia: "Great Railway Journeys of Europe"...
Ja on jalkamatkoja:
Wolfgang Büscher: "Berliini - Moskova. Jalan kohti itää" (kävelyä Valko-Venäjällä).
Werner Herzog: Jäinen matka. Jalan Münchenistä Pariisiin (3 viikkoa 1974).
Timo Tuomi: Jalan halki Ranskan (Calais-Paris-Nice)
Pyhiinvaellus Santiago de Compostelaan onamatöörikirjoittajien suosikki Suomessakin - olen lukenut ainakin neljä. Muilla kielillä lisää.
Englanniksi luin taannoin: Josie Dew: "The Sun in my Eyes" eli "Two-Wheeling East!". Pieni aurinkoinen pellavapää, omakuvansa kuin Lisa Simpson, pyöräilee elämäntaiteilijana yksin ympäri maailman, liekö 7 pocketbookia (400-sivuisia) jo kirjoittanut, tämän Japanista.
Josie Dew on niin söpö, pieni ja vaalea, että japanilaiset tyrkyttävät kilvan ilmaiseksi ruokaa ja yösijoja... mutta hän telttailee mieluiten. Kun vierailin hänen nettisivuillaan, hän oli juuri synnyttänyt vauvan ja pyöräillyt vähän vähemmän. "A Female Bill Bryson!" mainosti takakansi. Mutta Bill Bryson on hauskempi...
Bill Bryson on mielimatkakirjailijoitani. Suomennettuna 2000-luvulla yksi Britannian-kuvaus, mutta luin jo sitä ennen (1994) Euroopan-matkan "Neither here, not there", joitakin Grantan kokoelmasta, sekä "A Walk in the Wood", joka on vitsaileva vaellustarina Appalakkien vuoristoreitiltä Koillis-USA:ssa. Lopulta oli pakko lainata Australia-kuvaus "Down There"... se kävi kädessäni kolmekin kertaa, ja laitoin ensin pois pari kertaa, kun on iso tiiliskivi (kuten Appalakitkin)...
***
Olen lukenut mahdollisimman paljon V.S. Naipaulia (s.1932) ja tämän ex-ystävää Paul Therouxia, molemmat varsin kylmiksi ja kyynisiksi iän myötä kehittyneitä maailmanmatkaajia.
Vidiadhar Surajprasad Naipaul sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon (2001), minkä olin odottanut hänen saavankin. Luin Naipaulia paljon 1980 ja jo vuodesta 1974 alkaen. Hän sai ensin Booker-palkinnon, hänen englantiaan ylistettiin. Erityisesti romaani 'Täysinoppinut hieroja' oli hyvin hauska, eloisa ja lämmin kuvaus elämästä Karibian saarella, Trinidadissa.
Theroux kertoo kirjassaan 'Sir Vidia's Shadow' miten heidän ystävyytensä loppui.
Pidän myös Sir Vidian pikkuveljestä Shiva Naipaulista (1945-1985): "North of South. An African Journey", "An Unfinished Journey". Suomennettu vain romaani "Kuuma maa".
Hesarin jutussa kerrottiin, ettei nobelisti Naipaulia lueta Trinidadissa, jonka intialaiseen vähemmistöön hän syntyi, eikä lapsuudenkodista tai muistomerkeistä piitata.
Mutta minulla oli 1980-luvun taitteessa kirjeystävätär Sylvaine F. Karibian saarella Dominicalla (itsenäistyi 1978), joka kertoi, että Naipaulia luetaan heillä koulussa, mutta hän itse luki mieluummin 'Harlequins'eja (ensimmäiset Harlekiinit julkaistiin suomeksi samoihin aikoihin).
***
Naipaulin mielestä siirtomaavallan jatkuminen olisi ollut parempi vaihtoehto Afrikalle.
Niin, ehkä Afrikan kehitys olisi ollut rauhallisempaa ja yhteydet Eurooppaan läheisemmät? Voimmeko kuvitella, että jossakin jäljellä olevassa Ranskan merentakaisessa departementissa voisi esiintyä nälänhätää ja sisällissotaa ilman että Ranska hoitaisi asian - sehän olisi keskeinen poliittinen kysymys.
Ottamalla etäisyyttä Eurooppaan 1940-50-luvun harvalukuinen afrikkalainen koulutettu luokka otti etäisyyttä kansaansakin. Heille oli tarjolla halvalla poliittista loistoa ja valtaa, presidentin- ja ministerin titteleitä.
Kansan tilanne ei siitä parantunut, että itsenäisyyttä juhlittiin. Vain hetken riemullista optimismia. Afrikassa on tehty valtavasti virheitä. Ne joilla on ollut valtaa ja mahdollisuuksia, ovat tehneet isoimmat virheet.
Entäpä jos Afrikasta olisi muodostettu YK:n suojelualue? Sitä olisi hallinnut maailmanyhteisö kokonaisuudessaan?
Entä jos eurooppalaiset eivät olisi koskaan löytäneet Afrikkaa? Afrikka eläisi omassa rauhassaan, tasapainoisessa luonnontilassa? Väestö olisi sopeutunut elinolosuhteisiin.
Amazonasin kätköissä ja Uudessa Guineassa on viime aikoihin asti ollut eurooppalaisille tuntemattomia heimoja, jotka ovat eläneet elämäänsä hoitaen omat asiansa. Nyt globaali ilmastonmuutoskin, osaksi teollisuusmaiden vuoksi, uhkaa luontoparatiiseja.
Tunkeutuminen ja puuttuminen toisten kulttuureihin on täynnä virheitä. Lähetyssaarnaajat pakottivat polynesialaiset pukeutumaan siveämmin ja nämä vilustuivat ja kuolivat märissä vaatteissa. Kehitysapu on ollut kehityskiusaa.
Rauhan-nobelisti Wangari Maathain kaltaiset naiset voisivat olla Afrikan toivo? Luin hänen elämäkertansa.
Kehitysavun parhaita ideoita ovat olleet mikrolainat, joita on myönnetty naisille, jotka ovat voineet hankkia ompelukoneen ja käynnistää käsityöammatin. Naisilla on miehiä sosiaalisempi taipumus jakaa saamastaan muillekin, lapsilleen, miehilleen, lähiomaisille.
Jotenkin Afrikan(kin) kulttuurissa miehillä on savolainen piällysmiehen mentaliteetti: tavoitteena on valta-asema, titteli, pääsy byrokraatin tai sotilaan tärkeilevään virkaan. Sukulaisuussuhteiden merkitys Afrikassa vaikuttaa asiaan. Ihmisillä on siteensä, jotka painostavat odotettavaan käyttäytymiseen.
"Jos afrikkalainen perustaa kaupan, kaikki pikkuserkut kuulevat ja tulevat pyytämään yhtä jos toista. Serkku antaa suurpiirteisesti lahjaksi serkuille, kunnes hyllyt ovatkin tyhjät. Intialaiset ovat ahneita, eivätkä anna mitään ilmaiseksi, vaan merkitsevät kaiken pieneen tilikirjaansa. Afrikkalaisesta sellainen on pikkumaista!" kuvaili afrikkalainen Therouxille kirjassa "Dark Star Safari", Penguin 2003.
***
Loistava Afrikan kirjallinen kuvaaja oli puolalainen Ryszard Kapuscinski (1932-2007), hieman suomennettukin, mutta olen lukenut enemmän englanniksi ja ruotsiksi. Hän oli sosialistisen Puolan radion pitkäaikainen Afrikan-kirjeenvaihtaja ja ehkäpä samaistuvampi, myötätuntoisempi ja läheisemmin kyläläisten elämässä mukana kuin Naipaulin veljekset tai Afrikassa nuoruudessaan 1960-luvun alussa kehitysjoukoissa opettanut Paul Theroux.
Kapuscinskin tausta auttoi samaistumaan yhteiskunnallisiin ongelmiin, jotka muistuttivat toisiaan: valtiokeskeinen valtajärjestelmä, valehtelusysteemi joka rappeuttaa yhteiskunnan, sen rinnalla yksilöiden sinnittely omillaan. Hallituksen sotilaat tekevät ratsioita eli käyvät kylissä ja ryöstävät mitä haluavat, siten he hankkivat palkkansa. Jos lähettää hätäapua Afrikkaan, se jumittuu tulliin eikä päädy kyliin, ellei makseta lahjuksia tullimiehille, poliiseille, sotilaille, ministereille ja virkamiehille, se on Afrikan tapa.
Euroopassakin on kitkalle vastineensa: jos haluaa auttaa järjestöä, osa rahasta menee keräyskuluihin, pankkikuluihin, puhelinmyyjien palkkoihin, mainoskuluihin, painotuotteiden kustannuksiin, symbolituotteiden kuluihin - avustaminen on bisnestä! Pahimmillaan perille menee 70 %, 30 %, 5 %,...)
Afrikan ihmiset jakautuvat niin moniin heimoihin, että ovat solidaarisia ensisijaisesti sukulaisilleen pikkuserkkuihin asti, sitten heimoilleen, eivätkä niinkään muille kansalaisille. Eri kieliryhmään kuuluva nigeriläinen voi olla toiselle nigeriläiselle yhtä etäinen kuin suomalaisellekin, se on ymmärrettävää. Kaikkihan me 7 miljardia olemme ihmisiä, mutta koemme toiset erilaisiksi.
Meillä Suomessa ja Euroopassa keksittiin 1800-luvulla kansallisuusaate, että "me suomalaisia", "me saksalaisia", sitä ryyditettiin myöhemmin urheilukisoillakin.
Euroopassakin sodat vetivät rajat uusiksi, olimme milloin ruotsalaisia, milloin melkein venäläisiä, ja raja kulki taannoin Loviisan, tuonnoin Viipurin takana.
Saarin alueella oltiin vuoroin saksalaisia, vuoroin ranskalaisia. Unkarilaisista kolmannes jäi 60 vuotta sitten Romanialle ja Slovakialle siirretyille alueille. Afrikassa on samoin mielivaltaisesti vedellyt rajat. Voisiko koko Afrikan maanosan a) jakaa sopivan pieniksi itsehallintokunniksi (läänit) ja samalla b) yhdistää jättivaltioksi?
Olen kiinnostunut maapallosta ja luen matkakirjoja kaikkialta. Niissä on konkreettista, maanpinnan tasolla liikkuvaa tietopohjaa yleistävämpäänkin analyysiin.
Tunnetuimpia ja menestyneimpiä, suomeksikin käännettyjä matkakirjailijoita ovat:
Paul Theroux (Suuri junamatka, Paikallisjunalla Patagoniaan, The Kingdom by the Sea, Rautakukon kyydissä, Herkuleen pylväät, Tyynenmeren onnelliset saaret, Sunrise with Seamonsters, Dark Star Safari)
V.S. Naipaul: kolmannen maailman kiertäjä, nobelisti.
Bruce Chatwin: Patagonia, Patagonia (lähes ensimmäinen aidsin uhri)
Ryszard Kapuscinski, puolalainen Afrikassa
Bill Bryson, jenkki Euroopassa.
Viimeisimpiä lukemiani ovat:
Harry Ritchie: "The Last Pink Bits." Mies käy viimeisissä Brittien siirtomaavallan jäänteissä, kuten Falklandilla, St. Helenalla, Tristan da Cunhalla, Turks- & Caicos-saarilla, Gibraltarilla.
Pico Iyer: "Falling off the Map. Some Lonely Places of the World". Mies käy Paraguayssa.
Jeffrey Tayler on uusi suosikkini: "Facing the Congo", "A Siberian River Odyssey" ja "The Lost Kingdoms of Africa" olen lukenut. Liekö enempää vielä kirjoittanutkaan.
Suurin osa matkakirjallisuudesta on kääntämätöntä, alkukielistä. Tulkintoja vieraasta kulttuurista oman kieli- ja kulttuuripiirin ihmisille. Englanniksi on valtavasti tuotantoa, vaikkei saksalaisia, ranskalaisia ja tanskalaisia lukisikaan.
Luen välillä ihka tavallisia suomalaisia "Pitkin poikin Viroa" -tyyppisiä matkaoppaitakin, Markus Lehtipuun persoonallisia "suomalaisia matkaoppaita", Mondon matkaoppaita Rooma, Lissabon...
Eräät perus-oppaat ovat mehevämpiä, tunnelmallisempia ja persoonallisempia kuin toiset ja tavoittavat jotakin paikan hengestäkin, eivätkä kyllästytä... tai niistä voi selata parhaat palat.
Luen käsiini osuvat kotimaiset (oma)kustanteetkin tyyppiä
Henri Broms: "Saudisamppanjaa"
Heljä Kervinen: "Olipa kerran Saudi-Arabia" sekä "Autolla Afrikkaan"
Kauko Kivinen: "Saudi-Arabian rahtarit"
Jorma Laakso: "Kuuban yöt ja Havannan autot".
Päivi Laitinen: "Meren keskellä polku" (Malta, Gozo)
Päivi Laitinen: "Myötätuuli mukanasi" (pyörällä Irlannissa)
Päivi Laitinen: "Puujumalan juurella" (pyörällä Uudessa Seelannissa)
Olavi Latikka: "Venetsiasta ja Bassanosta Gardajärvelle."
Keijo Virtanen: "Tielle tuuleen", "Ajan maisemissa", "Etelän teille".
Ja klassikoita:
Olavi Paavolainen: "Lähtö ja loitsu", "Kolmannen valtakunnan vieraana"
Eero Paloheimo: "Tämä on Afrikka". (Paloheimon kirjat luen kaikki)
Rauno Pankola: "Afrikan safari" (1961)
Göran Schildt: Daphnen purjehduksia (1940-luvun lopulta alkaen)
Valentin: "Tuolla puolen Limpopon" (1952), "Mazamorra" (Etelä-Amerikka)
Charles Darwinin "Beaglen matka" on hieno kuvaus 1830-luvulta...
"Great British Journeys" sisältää Daniel Defoenkin matkakertomuksen.
Bernard-Henri Levy: "American Vertigo" on ranskalaisen tulkinta USA:sta.
On kaupunkikuvauksia kuten "London. The Secrets and the Splendour"...
On junamatkakuvauksia: "Great Railway Journeys of Europe"...
Ja on jalkamatkoja:
Wolfgang Büscher: "Berliini - Moskova. Jalan kohti itää" (kävelyä Valko-Venäjällä).
Werner Herzog: Jäinen matka. Jalan Münchenistä Pariisiin (3 viikkoa 1974).
Timo Tuomi: Jalan halki Ranskan (Calais-Paris-Nice)
Pyhiinvaellus Santiago de Compostelaan onamatöörikirjoittajien suosikki Suomessakin - olen lukenut ainakin neljä. Muilla kielillä lisää.
Englanniksi luin taannoin: Josie Dew: "The Sun in my Eyes" eli "Two-Wheeling East!". Pieni aurinkoinen pellavapää, omakuvansa kuin Lisa Simpson, pyöräilee elämäntaiteilijana yksin ympäri maailman, liekö 7 pocketbookia (400-sivuisia) jo kirjoittanut, tämän Japanista.
Josie Dew on niin söpö, pieni ja vaalea, että japanilaiset tyrkyttävät kilvan ilmaiseksi ruokaa ja yösijoja... mutta hän telttailee mieluiten. Kun vierailin hänen nettisivuillaan, hän oli juuri synnyttänyt vauvan ja pyöräillyt vähän vähemmän. "A Female Bill Bryson!" mainosti takakansi. Mutta Bill Bryson on hauskempi...
Bill Bryson on mielimatkakirjailijoitani. Suomennettuna 2000-luvulla yksi Britannian-kuvaus, mutta luin jo sitä ennen (1994) Euroopan-matkan "Neither here, not there", joitakin Grantan kokoelmasta, sekä "A Walk in the Wood", joka on vitsaileva vaellustarina Appalakkien vuoristoreitiltä Koillis-USA:ssa. Lopulta oli pakko lainata Australia-kuvaus "Down There"... se kävi kädessäni kolmekin kertaa, ja laitoin ensin pois pari kertaa, kun on iso tiiliskivi (kuten Appalakitkin)...
***
Olen lukenut mahdollisimman paljon V.S. Naipaulia (s.1932) ja tämän ex-ystävää Paul Therouxia, molemmat varsin kylmiksi ja kyynisiksi iän myötä kehittyneitä maailmanmatkaajia.
Vidiadhar Surajprasad Naipaul sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon (2001), minkä olin odottanut hänen saavankin. Luin Naipaulia paljon 1980 ja jo vuodesta 1974 alkaen. Hän sai ensin Booker-palkinnon, hänen englantiaan ylistettiin. Erityisesti romaani 'Täysinoppinut hieroja' oli hyvin hauska, eloisa ja lämmin kuvaus elämästä Karibian saarella, Trinidadissa.
Theroux kertoo kirjassaan 'Sir Vidia's Shadow' miten heidän ystävyytensä loppui.
Pidän myös Sir Vidian pikkuveljestä Shiva Naipaulista (1945-1985): "North of South. An African Journey", "An Unfinished Journey". Suomennettu vain romaani "Kuuma maa".
Hesarin jutussa kerrottiin, ettei nobelisti Naipaulia lueta Trinidadissa, jonka intialaiseen vähemmistöön hän syntyi, eikä lapsuudenkodista tai muistomerkeistä piitata.
Mutta minulla oli 1980-luvun taitteessa kirjeystävätär Sylvaine F. Karibian saarella Dominicalla (itsenäistyi 1978), joka kertoi, että Naipaulia luetaan heillä koulussa, mutta hän itse luki mieluummin 'Harlequins'eja (ensimmäiset Harlekiinit julkaistiin suomeksi samoihin aikoihin).
***
Naipaulin mielestä siirtomaavallan jatkuminen olisi ollut parempi vaihtoehto Afrikalle.
Niin, ehkä Afrikan kehitys olisi ollut rauhallisempaa ja yhteydet Eurooppaan läheisemmät? Voimmeko kuvitella, että jossakin jäljellä olevassa Ranskan merentakaisessa departementissa voisi esiintyä nälänhätää ja sisällissotaa ilman että Ranska hoitaisi asian - sehän olisi keskeinen poliittinen kysymys.
Ottamalla etäisyyttä Eurooppaan 1940-50-luvun harvalukuinen afrikkalainen koulutettu luokka otti etäisyyttä kansaansakin. Heille oli tarjolla halvalla poliittista loistoa ja valtaa, presidentin- ja ministerin titteleitä.
Kansan tilanne ei siitä parantunut, että itsenäisyyttä juhlittiin. Vain hetken riemullista optimismia. Afrikassa on tehty valtavasti virheitä. Ne joilla on ollut valtaa ja mahdollisuuksia, ovat tehneet isoimmat virheet.
Entäpä jos Afrikasta olisi muodostettu YK:n suojelualue? Sitä olisi hallinnut maailmanyhteisö kokonaisuudessaan?
Entä jos eurooppalaiset eivät olisi koskaan löytäneet Afrikkaa? Afrikka eläisi omassa rauhassaan, tasapainoisessa luonnontilassa? Väestö olisi sopeutunut elinolosuhteisiin.
Amazonasin kätköissä ja Uudessa Guineassa on viime aikoihin asti ollut eurooppalaisille tuntemattomia heimoja, jotka ovat eläneet elämäänsä hoitaen omat asiansa. Nyt globaali ilmastonmuutoskin, osaksi teollisuusmaiden vuoksi, uhkaa luontoparatiiseja.
Tunkeutuminen ja puuttuminen toisten kulttuureihin on täynnä virheitä. Lähetyssaarnaajat pakottivat polynesialaiset pukeutumaan siveämmin ja nämä vilustuivat ja kuolivat märissä vaatteissa. Kehitysapu on ollut kehityskiusaa.
Rauhan-nobelisti Wangari Maathain kaltaiset naiset voisivat olla Afrikan toivo? Luin hänen elämäkertansa.
Kehitysavun parhaita ideoita ovat olleet mikrolainat, joita on myönnetty naisille, jotka ovat voineet hankkia ompelukoneen ja käynnistää käsityöammatin. Naisilla on miehiä sosiaalisempi taipumus jakaa saamastaan muillekin, lapsilleen, miehilleen, lähiomaisille.
Jotenkin Afrikan(kin) kulttuurissa miehillä on savolainen piällysmiehen mentaliteetti: tavoitteena on valta-asema, titteli, pääsy byrokraatin tai sotilaan tärkeilevään virkaan. Sukulaisuussuhteiden merkitys Afrikassa vaikuttaa asiaan. Ihmisillä on siteensä, jotka painostavat odotettavaan käyttäytymiseen.
"Jos afrikkalainen perustaa kaupan, kaikki pikkuserkut kuulevat ja tulevat pyytämään yhtä jos toista. Serkku antaa suurpiirteisesti lahjaksi serkuille, kunnes hyllyt ovatkin tyhjät. Intialaiset ovat ahneita, eivätkä anna mitään ilmaiseksi, vaan merkitsevät kaiken pieneen tilikirjaansa. Afrikkalaisesta sellainen on pikkumaista!" kuvaili afrikkalainen Therouxille kirjassa "Dark Star Safari", Penguin 2003.
***
Loistava Afrikan kirjallinen kuvaaja oli puolalainen Ryszard Kapuscinski (1932-2007), hieman suomennettukin, mutta olen lukenut enemmän englanniksi ja ruotsiksi. Hän oli sosialistisen Puolan radion pitkäaikainen Afrikan-kirjeenvaihtaja ja ehkäpä samaistuvampi, myötätuntoisempi ja läheisemmin kyläläisten elämässä mukana kuin Naipaulin veljekset tai Afrikassa nuoruudessaan 1960-luvun alussa kehitysjoukoissa opettanut Paul Theroux.
Kapuscinskin tausta auttoi samaistumaan yhteiskunnallisiin ongelmiin, jotka muistuttivat toisiaan: valtiokeskeinen valtajärjestelmä, valehtelusysteemi joka rappeuttaa yhteiskunnan, sen rinnalla yksilöiden sinnittely omillaan. Hallituksen sotilaat tekevät ratsioita eli käyvät kylissä ja ryöstävät mitä haluavat, siten he hankkivat palkkansa. Jos lähettää hätäapua Afrikkaan, se jumittuu tulliin eikä päädy kyliin, ellei makseta lahjuksia tullimiehille, poliiseille, sotilaille, ministereille ja virkamiehille, se on Afrikan tapa.
Euroopassakin on kitkalle vastineensa: jos haluaa auttaa järjestöä, osa rahasta menee keräyskuluihin, pankkikuluihin, puhelinmyyjien palkkoihin, mainoskuluihin, painotuotteiden kustannuksiin, symbolituotteiden kuluihin - avustaminen on bisnestä! Pahimmillaan perille menee 70 %, 30 %, 5 %,...)
Afrikan ihmiset jakautuvat niin moniin heimoihin, että ovat solidaarisia ensisijaisesti sukulaisilleen pikkuserkkuihin asti, sitten heimoilleen, eivätkä niinkään muille kansalaisille. Eri kieliryhmään kuuluva nigeriläinen voi olla toiselle nigeriläiselle yhtä etäinen kuin suomalaisellekin, se on ymmärrettävää. Kaikkihan me 7 miljardia olemme ihmisiä, mutta koemme toiset erilaisiksi.
Meillä Suomessa ja Euroopassa keksittiin 1800-luvulla kansallisuusaate, että "me suomalaisia", "me saksalaisia", sitä ryyditettiin myöhemmin urheilukisoillakin.
Euroopassakin sodat vetivät rajat uusiksi, olimme milloin ruotsalaisia, milloin melkein venäläisiä, ja raja kulki taannoin Loviisan, tuonnoin Viipurin takana.
Saarin alueella oltiin vuoroin saksalaisia, vuoroin ranskalaisia. Unkarilaisista kolmannes jäi 60 vuotta sitten Romanialle ja Slovakialle siirretyille alueille. Afrikassa on samoin mielivaltaisesti vedellyt rajat. Voisiko koko Afrikan maanosan a) jakaa sopivan pieniksi itsehallintokunniksi (läänit) ja samalla b) yhdistää jättivaltioksi?
Olen kiinnostunut maapallosta ja luen matkakirjoja kaikkialta. Niissä on konkreettista, maanpinnan tasolla liikkuvaa tietopohjaa yleistävämpäänkin analyysiin.
tiistai 3. marraskuuta 2009
26. Jotta muistaisi yhden päivän
Luin kirjan jonka takakansi lupasi hienosti: "Yksi päivä kesäisessä Helsingissä herättää lapsuuden maailman, jota päähenkilö ei haluaisi muistaa".
Minä halusin muistaa oman lapsuuteni kesäisen Etelä-Haagan, ja niinpä luin uteliaana Elina Hirvosen esikoisteoksen (2005) "Että hän muistaisi saman", joulukuussa 2007.
Vaan, plaa-plaa-plaa. No veli oli hullu ja joutui mielisairaalaan, ja kertojan miesystävä oli hänen yliopisto-opettajansa USA:sta jota isänsä Vietnamin sota varjosti. Tyypillinen nuoren ihmisen esikoisromaani, päähenkilö tuiki tavallinen, ympäristössään koki vähän rankkuutta. Plaa-plaa ja plaa.
Hämmästyksekseni luin myöhemmin Helsingin Sanomista uutisen, että Elina Hirvosen esikoisteos "Että hän muistaisi saman" oli käännetty jo 10 tai 20 Euroopan kielelle ja Britannian arvostetuimman laatusanomalehden kriitikko ylisti sitä! TÄH? Kirjailija itse oli matkustanut Sambiaan saakka kirjoittamaan toista romaania.
Mutta olihan Hirvosen kirjassa loistavia runollisia kohtia! Minä löysin tämän, joku muu toisen:
"Minä jaksan tämän päivän.
"On auringon lämmittämän koirankakan ja kostean mullan tuoksu. Kumara nainen 80-luvun toppasaappaissa ja kurahousuihin puettu lapsi, joka kurkottaa kieltään suutaan ympäröiviin jäätelöviiksiin. On pitkä aamupäivä, jolloin ei tarvitse katsoa kelloa.
"On kahvila, josta saa perinteistä kahvia ja paksusti kuorrutettuja mokkaruutuja ja jossa päivällä istuessa tuntuu siltä kuin pääsisi jakamaan salaisuuden. On kolisevat raitiovaunut ja myöhässä kulkevat koululaiset ja harmaapäiset naiset, jotka tukevat toisiaan ylittäessään tien. On kirja jonka sain Ianilta. On Ian, joka rakastaa minua.
"On kirja.
"Maailma, johon saan kulkea. Kolme naista yhtenä päivänä eri aikakausina. Virginia Woolf joka käveli kivet taskuissa veteen."
Noin loistava oli ensimmäinen sivu (158:sta), mielestäni kirjan paras ja houkuttelevin!
Kaipaan kirjoilta sanojen konkreettisempaa ankkurointia fyysiseen maailmaan? Kaipaan vihjeitä, mikä paikka voi olla kyseessä? "Minkä numeron raitiovaunu kulki ohi?" "Mikä katu tai maamerkki näkyy ikkunasta?" Olenko liian proosallinen?
Hyvät vihjeet on parempikin kuin loppuun asti selittäminen. Huomaan myös, että toppasaappaat, kahvilajit, mokkaruudut, kumarat naiset ja harmaapäiset naiset ovat asioita, joita tuskin tulisin rekisteröineeksi, ne olisivat kuin näkymättömissä minulle, turhiako?... Havahdun siis huomaamaan tämän, enkä tietenkään tarkoita että näin Pitäisi olla kuten näyttää (minulle) olevan...
"Kolme naista yhtenä päivänä eri aikakausina. Virginia Woolf..." Kirja on varmastikin Orlando, jota en tosin ole lukenut? Helppo vihje!
Muistan väitteen: "Miehethän eivät lue naiskirjailijoita." (Miehet lukevat Mauri Sariolaa, joka vitsaili, että yhden Hirvosen saa yhdistämällä Hirven ja Hevosen.)
Laskin silloin muistaakseni, että 20 % lukemistani kirjailijoista on naisia. Luen vuodessa 200 kirjaa, 40 naista, jotakuta lähes joka viikko.
Peter von Baghin Tieto-Finlandian voittaneen teoksen arvostelussa todetaan, että naisten osuus siinä kirjassa on 20 % ja se on yleensä naisten valtaama osuus kulttuurin luojina!
Naiset käyttävät suhteellisesti enemmän aikaa eri-ikäisten ihmisten ja eläinten ja ihmissuhteiden hoitamiseen sekä uusien ihmisten synnyttämiseen ja kasvattamiseen. Jos miesten osuus muilla aloilla jäisi pienemmäksi, niin mitä miehet mahtaisivat kaiken aikaansa tehdä? Rassaisivat erilaisia koneita, joisivat olutta ja pelaisivat uhkapelejä? Toivottavasti tekisivät suuremman osuuden ihmisten hoitamisesta. Ja tasaisempaan suuntaan kehitys viekin, vieneekö koskaan 50-50-tilanteeseen.
Naisille oman sukupuolen esikuvat tuntuvat olevan paljon tärkeämpiä kuin miehille. Miesesikuvat ovat miehelle sukupuolettomia. Jos joku nainen hiihtää pohjoisnavalle, löytää uuden alkuaineen tai valitaan presidentiksi, tyttö ajattelee vihdoin: "Minäkin siis voisin hiihtää pohjoisnavalle, minäkin keksiä uuden alkuaineen tai tulla presidentiksi!"
En usko, että poika ajattelee samalla tavoin miehistä, vaan "jotkut hiihtää pohjoisnavalle, tai eräät keksii uuden alkuaineen tai valitaan presidentiksi, mutta en minä." Pojat eivät yleisesti samaista itseään miesesikuviin, vaan enintään johonkin jollakin tietyllä mielialalla. Joku poika vaikkapa ihailee jalkapalloilijaa ja aikoo sellaiseksi. Valitettavasti.
Lukeminen kannattaa aina. Jokainen kirja johdattaa eteenpäin lukijan mietteitä, johonkin suuntaan, toisiin, uusiin ajatuksiin. Toivottavasti.
****
Innostuin lukemaan uudelleen Elina Hirvosta, miettiäkseni vielä miten sen koen.
Siteeraamassani alussa on liiaksi On-olemista ja odottamista. Minusta pitäisi tehdä ja tapahtua enemmän, "raitiovaunun 3T pitää kiskot kirskuen ajaa ikuista kahdeksikkoaan, ohi Katri Valan puiston", vaikkapa... Tai olisiko se liian arkipäiväistä, proosallista. Onhan tuo On-tunne hieno johonkin asti.
Miehet ihannoivat enemmän tekemistä kuin olemista? Mieleeni on jäänyt nuoren tytön kirjoitus lehden nuortenpalstalla, jossa hän haki sellaista tyttökaveria itselleen, jonka kanssa lähtisi kesällä kiertämään aluksi Suomea tai Eurooppaa. Hän kuvasi tarkoin, millainen rinkka pitää olla ja miten haluaa pukeutua? Pääasiana tuntui olevan esittää rinkkamatkustajaa, nauttia sellaisesta roolista, olla ja elää sellaista elämää?
Poika lähestyisi asiaa toisin: päämäärä on joko päästä A:sta B:hen, C:hen jne. TAI jos päämäärättömämpää, niin vaikkapa nähdä X kpl paikkakuntia tai kulkea vähintään Y sataa kilometriä? Ikään kuin Tehdä matkaa eikä Olla matkalla. Välineet ovat sivuseikka, kunhan toimivat. Jos ei rinkka, niin reppu, olkalaukku, merimiessäkki olalla, tai pyörällinen lentolaukku, kunhan ei kerrassaan toimimaton ratkaisu, kuten ison matkalaukun raahaaminen.
Jos mies saa päähänsä hiihtää pohjoisnavalle tai laskeutua sammuneen tulivuoren kraatteriin, niin hän ehkä Wagner-possun tavoin ryhtyy siihen. Moni nainen, oletettavasti, miettii ensin: "Onko se ihan Luvallista, onko kukaan ennen tehnyt sellaista, onko kukaan nainen tehnyt sitä, millaiselta minun pitäisi näyttää, jos tekisin sen?"
Naiset ajattelevat yhteisökeskeisesti siten, että jonkun (joko muun ihmisyhteisön tai vaikka oman itsen) pitää antaa lupa tehdä jotakin. "Mitä äitikin sanoisi, tai ystävät, tai työyhteisö, jos minä tekisin sellaista?" Miehet eivät aina tule ollenkaan ajatelleeksi etukäteen muiden reaktioita?
Elina Hirvonen kirjoittaa runollisesti, mutta ainakin neljäsosa asioista tuntuu olevan negatiivisia kärsimyksiä, jotka on nähtävästi ikuisesti kärsittävä, joita ei voi korjata, joita vastaan ei voi taistella. Esim. pitäisi mennä mielisairaalaan tapaamaan veljeä vaikka ei jaksa enää eikä haluaisi enää, mutta pitää mennä tai kärvistellä ensin itsesyytöksissä ja mennä sen jälkeen kuitenkin.
Miehen näkemys on, että päätetään mennä ja kärsitään nopeasti ja hoidetaan asia välttäen ikävässä tunnelmassa piehtarointia TAI torjutaan koko asia siten, että ei mennä, vaikka pitäisi, ja torjutaan asiaan liittyvät tunteet (ryypätään vaikka pää täyteen, jollei muu auta), paetaan!
Jo "auringon lämmittämän koirankakan tuoksuun" suhtaudun eri tavalla kuin Elina. Se on toki kesään kuuluva aito tuoksu, mutta ei miellyttävä. Sitä vastaan pitäisi jotenkin reagoida, joko "paeta" tai "taistella", esim. "Siirryin nopeasti sivummalle, päästäkseni eroon hajusta" tai "Otin risukepin, jolla sinkosin 90 % pökäleestä pusikkoon, 10 % jäi jäljelle, mutta haisihan vähemmän".
Tajuan, miksi tempauduin helposti afrikkalaisen, eronneen, 3 lapsen yksinhuoltajaäidin, Nobel-palkitun Wangari Muta Maathain matkaan mukaan: hän kirjoittaa verbaalisen toiminnallisesti! Hän kirjoittaa positiivisesti! Hän ei koskaan ryve kärsimyksissään selostaen pitkään miten kauhealta hänestä tuntuu, vaan löytää nopeasti toiminnallisia ratkaisuja. Hän siirtyy pian tunteista toimintaan!
Onko ikitoiminnallinen, käytännöllinen poikatyttö jokin ihanne? Ei välttämättä, mutta annos sellaista ja kenties häivähdys kaunista turhamaisuuttakin? Varusteissa voi olla hyviäkin kompromisseja kauneuden ja käytännöllisyyden välillä?
Runollisuus ja pelkän olemisen kuvaaminen on hieno ja ihastuttava asia, varsinkin niin kauan kuin olotila pysyy kauniina... Katsella pilviä kauniina kesäpäivänä ja kuunnella tuulen huminaa on ihana tunne, kunnes tulee myrsky tai nälkä tai ampiainen. Pitäisikö huonontuneet olosuhteetkin ottaa passiivisesti vastaan, osana olemisen kokonaisuutta?
Jos joku Matti Klinge polttaa sunnuntaisin yhden hyvän sikarin, niin sellainen on varsin kohtuullinen paheellinen nautinto. Kun taas jos joku sytyttää jo 10. savukkeensa lyhyen ajan kuluessa, sellainen ei vaikuta enää nautinnolta vaan noidankehältä.
Kirjan ei tarvitsisi olla läpeensä tervehenkinen, reipas kristillinen urheiluromaani, mutta dekadenssin olisi hyvä pysyä kohtuullisissa rajoissa. Mieleeni tulee Jack Kerouac, aina juomassa tai mitä lie, mutta kirjansa sai jonkinlaisen ryhtinsä siitä, että hän oli kuitenkin aina lähdössä muualle? "Matkalla", "On the Road".
Minä halusin muistaa oman lapsuuteni kesäisen Etelä-Haagan, ja niinpä luin uteliaana Elina Hirvosen esikoisteoksen (2005) "Että hän muistaisi saman", joulukuussa 2007.
Vaan, plaa-plaa-plaa. No veli oli hullu ja joutui mielisairaalaan, ja kertojan miesystävä oli hänen yliopisto-opettajansa USA:sta jota isänsä Vietnamin sota varjosti. Tyypillinen nuoren ihmisen esikoisromaani, päähenkilö tuiki tavallinen, ympäristössään koki vähän rankkuutta. Plaa-plaa ja plaa.
Hämmästyksekseni luin myöhemmin Helsingin Sanomista uutisen, että Elina Hirvosen esikoisteos "Että hän muistaisi saman" oli käännetty jo 10 tai 20 Euroopan kielelle ja Britannian arvostetuimman laatusanomalehden kriitikko ylisti sitä! TÄH? Kirjailija itse oli matkustanut Sambiaan saakka kirjoittamaan toista romaania.
Mutta olihan Hirvosen kirjassa loistavia runollisia kohtia! Minä löysin tämän, joku muu toisen:
"Minä jaksan tämän päivän.
"On auringon lämmittämän koirankakan ja kostean mullan tuoksu. Kumara nainen 80-luvun toppasaappaissa ja kurahousuihin puettu lapsi, joka kurkottaa kieltään suutaan ympäröiviin jäätelöviiksiin. On pitkä aamupäivä, jolloin ei tarvitse katsoa kelloa.
"On kahvila, josta saa perinteistä kahvia ja paksusti kuorrutettuja mokkaruutuja ja jossa päivällä istuessa tuntuu siltä kuin pääsisi jakamaan salaisuuden. On kolisevat raitiovaunut ja myöhässä kulkevat koululaiset ja harmaapäiset naiset, jotka tukevat toisiaan ylittäessään tien. On kirja jonka sain Ianilta. On Ian, joka rakastaa minua.
"On kirja.
"Maailma, johon saan kulkea. Kolme naista yhtenä päivänä eri aikakausina. Virginia Woolf joka käveli kivet taskuissa veteen."
Noin loistava oli ensimmäinen sivu (158:sta), mielestäni kirjan paras ja houkuttelevin!
Kaipaan kirjoilta sanojen konkreettisempaa ankkurointia fyysiseen maailmaan? Kaipaan vihjeitä, mikä paikka voi olla kyseessä? "Minkä numeron raitiovaunu kulki ohi?" "Mikä katu tai maamerkki näkyy ikkunasta?" Olenko liian proosallinen?
Hyvät vihjeet on parempikin kuin loppuun asti selittäminen. Huomaan myös, että toppasaappaat, kahvilajit, mokkaruudut, kumarat naiset ja harmaapäiset naiset ovat asioita, joita tuskin tulisin rekisteröineeksi, ne olisivat kuin näkymättömissä minulle, turhiako?... Havahdun siis huomaamaan tämän, enkä tietenkään tarkoita että näin Pitäisi olla kuten näyttää (minulle) olevan...
"Kolme naista yhtenä päivänä eri aikakausina. Virginia Woolf..." Kirja on varmastikin Orlando, jota en tosin ole lukenut? Helppo vihje!
Muistan väitteen: "Miehethän eivät lue naiskirjailijoita." (Miehet lukevat Mauri Sariolaa, joka vitsaili, että yhden Hirvosen saa yhdistämällä Hirven ja Hevosen.)
Laskin silloin muistaakseni, että 20 % lukemistani kirjailijoista on naisia. Luen vuodessa 200 kirjaa, 40 naista, jotakuta lähes joka viikko.
Peter von Baghin Tieto-Finlandian voittaneen teoksen arvostelussa todetaan, että naisten osuus siinä kirjassa on 20 % ja se on yleensä naisten valtaama osuus kulttuurin luojina!
Naiset käyttävät suhteellisesti enemmän aikaa eri-ikäisten ihmisten ja eläinten ja ihmissuhteiden hoitamiseen sekä uusien ihmisten synnyttämiseen ja kasvattamiseen. Jos miesten osuus muilla aloilla jäisi pienemmäksi, niin mitä miehet mahtaisivat kaiken aikaansa tehdä? Rassaisivat erilaisia koneita, joisivat olutta ja pelaisivat uhkapelejä? Toivottavasti tekisivät suuremman osuuden ihmisten hoitamisesta. Ja tasaisempaan suuntaan kehitys viekin, vieneekö koskaan 50-50-tilanteeseen.
Naisille oman sukupuolen esikuvat tuntuvat olevan paljon tärkeämpiä kuin miehille. Miesesikuvat ovat miehelle sukupuolettomia. Jos joku nainen hiihtää pohjoisnavalle, löytää uuden alkuaineen tai valitaan presidentiksi, tyttö ajattelee vihdoin: "Minäkin siis voisin hiihtää pohjoisnavalle, minäkin keksiä uuden alkuaineen tai tulla presidentiksi!"
En usko, että poika ajattelee samalla tavoin miehistä, vaan "jotkut hiihtää pohjoisnavalle, tai eräät keksii uuden alkuaineen tai valitaan presidentiksi, mutta en minä." Pojat eivät yleisesti samaista itseään miesesikuviin, vaan enintään johonkin jollakin tietyllä mielialalla. Joku poika vaikkapa ihailee jalkapalloilijaa ja aikoo sellaiseksi. Valitettavasti.
Lukeminen kannattaa aina. Jokainen kirja johdattaa eteenpäin lukijan mietteitä, johonkin suuntaan, toisiin, uusiin ajatuksiin. Toivottavasti.
****
Innostuin lukemaan uudelleen Elina Hirvosta, miettiäkseni vielä miten sen koen.
Siteeraamassani alussa on liiaksi On-olemista ja odottamista. Minusta pitäisi tehdä ja tapahtua enemmän, "raitiovaunun 3T pitää kiskot kirskuen ajaa ikuista kahdeksikkoaan, ohi Katri Valan puiston", vaikkapa... Tai olisiko se liian arkipäiväistä, proosallista. Onhan tuo On-tunne hieno johonkin asti.
Miehet ihannoivat enemmän tekemistä kuin olemista? Mieleeni on jäänyt nuoren tytön kirjoitus lehden nuortenpalstalla, jossa hän haki sellaista tyttökaveria itselleen, jonka kanssa lähtisi kesällä kiertämään aluksi Suomea tai Eurooppaa. Hän kuvasi tarkoin, millainen rinkka pitää olla ja miten haluaa pukeutua? Pääasiana tuntui olevan esittää rinkkamatkustajaa, nauttia sellaisesta roolista, olla ja elää sellaista elämää?
Poika lähestyisi asiaa toisin: päämäärä on joko päästä A:sta B:hen, C:hen jne. TAI jos päämäärättömämpää, niin vaikkapa nähdä X kpl paikkakuntia tai kulkea vähintään Y sataa kilometriä? Ikään kuin Tehdä matkaa eikä Olla matkalla. Välineet ovat sivuseikka, kunhan toimivat. Jos ei rinkka, niin reppu, olkalaukku, merimiessäkki olalla, tai pyörällinen lentolaukku, kunhan ei kerrassaan toimimaton ratkaisu, kuten ison matkalaukun raahaaminen.
Jos mies saa päähänsä hiihtää pohjoisnavalle tai laskeutua sammuneen tulivuoren kraatteriin, niin hän ehkä Wagner-possun tavoin ryhtyy siihen. Moni nainen, oletettavasti, miettii ensin: "Onko se ihan Luvallista, onko kukaan ennen tehnyt sellaista, onko kukaan nainen tehnyt sitä, millaiselta minun pitäisi näyttää, jos tekisin sen?"
Naiset ajattelevat yhteisökeskeisesti siten, että jonkun (joko muun ihmisyhteisön tai vaikka oman itsen) pitää antaa lupa tehdä jotakin. "Mitä äitikin sanoisi, tai ystävät, tai työyhteisö, jos minä tekisin sellaista?" Miehet eivät aina tule ollenkaan ajatelleeksi etukäteen muiden reaktioita?
Elina Hirvonen kirjoittaa runollisesti, mutta ainakin neljäsosa asioista tuntuu olevan negatiivisia kärsimyksiä, jotka on nähtävästi ikuisesti kärsittävä, joita ei voi korjata, joita vastaan ei voi taistella. Esim. pitäisi mennä mielisairaalaan tapaamaan veljeä vaikka ei jaksa enää eikä haluaisi enää, mutta pitää mennä tai kärvistellä ensin itsesyytöksissä ja mennä sen jälkeen kuitenkin.
Miehen näkemys on, että päätetään mennä ja kärsitään nopeasti ja hoidetaan asia välttäen ikävässä tunnelmassa piehtarointia TAI torjutaan koko asia siten, että ei mennä, vaikka pitäisi, ja torjutaan asiaan liittyvät tunteet (ryypätään vaikka pää täyteen, jollei muu auta), paetaan!
Jo "auringon lämmittämän koirankakan tuoksuun" suhtaudun eri tavalla kuin Elina. Se on toki kesään kuuluva aito tuoksu, mutta ei miellyttävä. Sitä vastaan pitäisi jotenkin reagoida, joko "paeta" tai "taistella", esim. "Siirryin nopeasti sivummalle, päästäkseni eroon hajusta" tai "Otin risukepin, jolla sinkosin 90 % pökäleestä pusikkoon, 10 % jäi jäljelle, mutta haisihan vähemmän".
Tajuan, miksi tempauduin helposti afrikkalaisen, eronneen, 3 lapsen yksinhuoltajaäidin, Nobel-palkitun Wangari Muta Maathain matkaan mukaan: hän kirjoittaa verbaalisen toiminnallisesti! Hän kirjoittaa positiivisesti! Hän ei koskaan ryve kärsimyksissään selostaen pitkään miten kauhealta hänestä tuntuu, vaan löytää nopeasti toiminnallisia ratkaisuja. Hän siirtyy pian tunteista toimintaan!
Onko ikitoiminnallinen, käytännöllinen poikatyttö jokin ihanne? Ei välttämättä, mutta annos sellaista ja kenties häivähdys kaunista turhamaisuuttakin? Varusteissa voi olla hyviäkin kompromisseja kauneuden ja käytännöllisyyden välillä?
Runollisuus ja pelkän olemisen kuvaaminen on hieno ja ihastuttava asia, varsinkin niin kauan kuin olotila pysyy kauniina... Katsella pilviä kauniina kesäpäivänä ja kuunnella tuulen huminaa on ihana tunne, kunnes tulee myrsky tai nälkä tai ampiainen. Pitäisikö huonontuneet olosuhteetkin ottaa passiivisesti vastaan, osana olemisen kokonaisuutta?
Jos joku Matti Klinge polttaa sunnuntaisin yhden hyvän sikarin, niin sellainen on varsin kohtuullinen paheellinen nautinto. Kun taas jos joku sytyttää jo 10. savukkeensa lyhyen ajan kuluessa, sellainen ei vaikuta enää nautinnolta vaan noidankehältä.
Kirjan ei tarvitsisi olla läpeensä tervehenkinen, reipas kristillinen urheiluromaani, mutta dekadenssin olisi hyvä pysyä kohtuullisissa rajoissa. Mieleeni tulee Jack Kerouac, aina juomassa tai mitä lie, mutta kirjansa sai jonkinlaisen ryhtinsä siitä, että hän oli kuitenkin aina lähdössä muualle? "Matkalla", "On the Road".
maanantai 2. marraskuuta 2009
25. Jepulis, Jeeves!
Hovimestarin pätevyyden omaava herrasmiespalvelija Jeeves on tunnetusti eräs maailman täydellisimmistä ihmisistä, ainakin humoristisessa kirjallisuudessa. Hän tietää kaiken ja on poikkeuksellisen erehtymätön.
Kustannusyhtiö Teos näyttää aloittaneen uuden Jeeves-sarjan julkaisemalla ensimmäisenä yhteissidoksen 'Kiitos, Jeeves!' Wodehousen vuoden 1934 kirjoista 'Thank You, Jeeves!' sekä 'Right-Ho!' (suomeksi 'Jepulis, Jeeves!'). Lisukkeena on lyhyt 'Munakas'-juttukin (Omelette, 1959).
Jeeves-Omnibuksesta joskus tekemieni laskujen mukaan alkuperäisiä Jeeves-kirjoja ilmestyi 14 kpl vuosina 1923-1974. Stephen Fryn ja Hugh Laurien tähdittämä televisiosarja tiivisti kaiketikin kaikki Wodehousen Jeeves-tarinat vain runsaaseen 30 jaksoon. En ole ainakaan viime vuosina onnistunut lukemaan Jeeves-juttua, joka ei olisi palauttanut mieleeni heti myös näytelmää.
Uusi suomennos on aivan nokkelaa sanailua, mutta suomentaja (Kaisa Sivenius) on tehnyt tyylillisen valinnan poistaa kaikki alkuteoksen tuhannet SIR-sanat, jotka mielestäni kuuluvat jokaisen Jeevesin repliikin loppuun kuin muutama v-sana teini-ikäisen virkkeeseen.
Sirrittelystä olisi sekin hyöty, että pitkissä vuorosanailuissa, joissa ei mainita kuka puhuu, lukija pysyy vaivattomasti kärryillä siitä, kumpi on äänessä, Kuhnuri-Klubin jäsen Bertie Wooster vaiko hänen herrasmiespalvelijansa. Tosin Drones-sanakin on nyt jätetty suomentamatta Kuhnuriksi!
Runsaan ruotsinkielisen Jeeves-valikoiman olen huomannut mm. Didrichsenin Taidemuseon perustaja-pariskunnan museoituneessa kotikirjahyllyssä Helsingin Kuusisaaressa. Itsekin omistan ruotsinkielisenä kirjan "Tack Jeeves!", joka olikin niin hauska, että kiirehdin pian lainaamaan Jeeves Omnibus I:n englanniksi.
Kevyttä on kivaa lukea vieraalla kielellä. On tasapainottavaa aiheen helppoudelle ja keveydelle saada sitä vastoin välillä miettiä ja keksiä vastineita oudoille vieraskielisille sanoille.
Britanniassa Jeeves on koottu 5 kokoomateokseksi, joista kussakin 3 alkuteosta ja niissä kussakin parisataa suurehkoa sivua, eli yhteensä n. 3000 sivua. Yksikseni lukiessani olen purskahtanut nauramaan ääneen vähintään sadan sivun välein, pari kertaa kirjaa kohti, vaikka en normaalisti yksikseni naureskele.
TV-näytelmä ei ole pystynyt välittämään kaikkia Bertie Woosterin omasanaiseen kerrontaan upotettuja brittiläisiä understatementtejä:
"Jeevesin täytyi olla äärimmäisen järkyttynyt. Hänen toinen kulmakarvansa kohosi 1/8 tuuman verran." (Yleensä se kohoaa enintään 1/16 tuuman verran eli 1,5 millimetriä).
Entäpä Bertie Woosterin seikkailut? Kun autoileva Wooster suostui pelastamaan liftaavan 13-v. tyttökoululaisen myöhästymis-rangaistuksesta, esittäytymällä koulussa tämän sedäksi, rouva rehtori pyysi herrasmiesvierasta myös lausumaan tyttöoppilaille muutamia hyviä neuvoja elämän varrelle...?
Bertie sai mieleensä vain neuvon, miten eräältä Lontoon sillalta voi hyvin nähdä erään tornin, talojen välistä, vaikkei kukaan siihen uskoisi. "Se on hyvin hyödyllinen tieto! Olen tienannut erinäisiä tarpeellisia kymppejä monilta kavereilta lyömällä sopivasti vetoa Kuhnuri-klubilla..."
"HRMH!... Ehkäpä sittenkin jokin mukava tarina?" opettajatar keskeytti.
"Ööö... joo, Bingo kertoikin eilen klubilla mainion jutun, jossa arkkipiispa siis kohtasi kadulla kuorotytön ja..." HRMH! Aika rientää, ehkäpä keskeytämme tähän!
Yhteiskunnallisesti oivaltava kohta Jeevesissä on, kun vanha Sir Charles aikoi mennä naimisiin erään nuoren tarjoilijattaren kanssa...
"Sitä tautia on taas liikkeellä, että päärit pihkaantuvat proletaareihin!" kauhisteli Bertien täti.
Jeeves korjasi: "Sanoisin että alempaan keskiluokkaan!"
Jeeves epäilemättä huolehti omasta arvostaan. Hän katsoo itse olevansa vankasti keskiluokkaa, "ylempää keskiluokkaa", jollei suorastaan "alempaa yläluokkaa"? "Gentleman to a gentleman", kuten hän ammattinsa mielellään oudoille esittelee.
TV-sarjasta välittyi varsin hyvin esiin motiivi, miksi Jeeves "viihtyy" palvelijan työssään: se on 1920-luvun luokkayhteiskunnassa hänen paras ja ainoa keinonsa elää siivellä toiveittensa mukaista ylellistä elämää (hyvä ruoka, hyvät juomat, laadukas asuinmiljöö, matkat Rivieralle).
Kirjoissakin Jeeves on perso matkoille ja suosittelee mielellään Bertielle pakotieksi kiipelistä parin kuukauden lomailua Monte Carlossa... "Olen jo pakannut matkalaukut valmiiksi ja varannut laivaliput, Sir!"
Kirjastossa käteeni osui myös vanha Wodehouse-valikoima "Pip-pip, Sir". Eriskummallinen nimi osoittautui lopulta Jeevesin sievistelyksi - Kippis-sanalle...
Paljonkohan Jeevesin maailmaa ja Bertie Woosteria kavereineen on mahdettu tutkia Britannian yliopistoissa tai harrastajapiireissä, on minulta selvittämättä...
"Kotini on linnani" on englantilainen sanonta. Miten mahtipontinen ja suurellinen!
Hyacinth Bukée (Pokka pitää -sarjassa) on osa sitä samaa jatkumoa: ihminen joka yrittää esittää enempää kuin on. Ihminen joka yrittää esittää - instituutiota!
Kun aatelinen näyttelee Britanniassa pientä versiota kuninkaallisuudesta, tavallinen "commoner" matkii omasta puolestaan aatelista, kuten Hyacinth Bucket-Bukée.
Suomessa pääsin ehkä lähimmäksi Jeeves-maailmaa lapsena, kun näin "kesäloman" siten, että vanhemmat istuivat presidentti Svinhufvudin suvun kotitalon Luumäen Kotkaniemen täysihoitolan pihakeinussa lukemassa ja odottelemassa, kunnes pian jälleen koittaisi jokin päivän 5 ateriasta, päiväkahvista tai välipalasta... "Boring!!" valittaisi Bart Simpson. Minä en vielä lapsena osannut sitä sanoa.
Yhtä laiskaa kuhnustelua oli 1960-luvun puolivälin seuramatkailu ensi kertaa vieraassa Välimeren maassa kielitaitoisempien oppaiden ja taksien ja hotellin palvelusväen varassa, kun ei osattu ja ymmärretty elää maassa maan tavalla... Samanlaista kuin miten Bertie Wooster oli riippuvainen hovimestari Jeevesistä.
Vaan kunpa yhä osattaisiinkin kirjoittaa yhtä kevyesti kuin Wodehouse... Kukahan voisi sijoittaa vastaavan huolettoman hyväntuulisuuden suomalaiseen kaupunkiin?
Kustannusyhtiö Teos näyttää aloittaneen uuden Jeeves-sarjan julkaisemalla ensimmäisenä yhteissidoksen 'Kiitos, Jeeves!' Wodehousen vuoden 1934 kirjoista 'Thank You, Jeeves!' sekä 'Right-Ho!' (suomeksi 'Jepulis, Jeeves!'). Lisukkeena on lyhyt 'Munakas'-juttukin (Omelette, 1959).
Jeeves-Omnibuksesta joskus tekemieni laskujen mukaan alkuperäisiä Jeeves-kirjoja ilmestyi 14 kpl vuosina 1923-1974. Stephen Fryn ja Hugh Laurien tähdittämä televisiosarja tiivisti kaiketikin kaikki Wodehousen Jeeves-tarinat vain runsaaseen 30 jaksoon. En ole ainakaan viime vuosina onnistunut lukemaan Jeeves-juttua, joka ei olisi palauttanut mieleeni heti myös näytelmää.
Uusi suomennos on aivan nokkelaa sanailua, mutta suomentaja (Kaisa Sivenius) on tehnyt tyylillisen valinnan poistaa kaikki alkuteoksen tuhannet SIR-sanat, jotka mielestäni kuuluvat jokaisen Jeevesin repliikin loppuun kuin muutama v-sana teini-ikäisen virkkeeseen.
Sirrittelystä olisi sekin hyöty, että pitkissä vuorosanailuissa, joissa ei mainita kuka puhuu, lukija pysyy vaivattomasti kärryillä siitä, kumpi on äänessä, Kuhnuri-Klubin jäsen Bertie Wooster vaiko hänen herrasmiespalvelijansa. Tosin Drones-sanakin on nyt jätetty suomentamatta Kuhnuriksi!
Runsaan ruotsinkielisen Jeeves-valikoiman olen huomannut mm. Didrichsenin Taidemuseon perustaja-pariskunnan museoituneessa kotikirjahyllyssä Helsingin Kuusisaaressa. Itsekin omistan ruotsinkielisenä kirjan "Tack Jeeves!", joka olikin niin hauska, että kiirehdin pian lainaamaan Jeeves Omnibus I:n englanniksi.
Kevyttä on kivaa lukea vieraalla kielellä. On tasapainottavaa aiheen helppoudelle ja keveydelle saada sitä vastoin välillä miettiä ja keksiä vastineita oudoille vieraskielisille sanoille.
Britanniassa Jeeves on koottu 5 kokoomateokseksi, joista kussakin 3 alkuteosta ja niissä kussakin parisataa suurehkoa sivua, eli yhteensä n. 3000 sivua. Yksikseni lukiessani olen purskahtanut nauramaan ääneen vähintään sadan sivun välein, pari kertaa kirjaa kohti, vaikka en normaalisti yksikseni naureskele.
TV-näytelmä ei ole pystynyt välittämään kaikkia Bertie Woosterin omasanaiseen kerrontaan upotettuja brittiläisiä understatementtejä:
"Jeevesin täytyi olla äärimmäisen järkyttynyt. Hänen toinen kulmakarvansa kohosi 1/8 tuuman verran." (Yleensä se kohoaa enintään 1/16 tuuman verran eli 1,5 millimetriä).
Entäpä Bertie Woosterin seikkailut? Kun autoileva Wooster suostui pelastamaan liftaavan 13-v. tyttökoululaisen myöhästymis-rangaistuksesta, esittäytymällä koulussa tämän sedäksi, rouva rehtori pyysi herrasmiesvierasta myös lausumaan tyttöoppilaille muutamia hyviä neuvoja elämän varrelle...?
Bertie sai mieleensä vain neuvon, miten eräältä Lontoon sillalta voi hyvin nähdä erään tornin, talojen välistä, vaikkei kukaan siihen uskoisi. "Se on hyvin hyödyllinen tieto! Olen tienannut erinäisiä tarpeellisia kymppejä monilta kavereilta lyömällä sopivasti vetoa Kuhnuri-klubilla..."
"HRMH!... Ehkäpä sittenkin jokin mukava tarina?" opettajatar keskeytti.
"Ööö... joo, Bingo kertoikin eilen klubilla mainion jutun, jossa arkkipiispa siis kohtasi kadulla kuorotytön ja..." HRMH! Aika rientää, ehkäpä keskeytämme tähän!
Yhteiskunnallisesti oivaltava kohta Jeevesissä on, kun vanha Sir Charles aikoi mennä naimisiin erään nuoren tarjoilijattaren kanssa...
"Sitä tautia on taas liikkeellä, että päärit pihkaantuvat proletaareihin!" kauhisteli Bertien täti.
Jeeves korjasi: "Sanoisin että alempaan keskiluokkaan!"
Jeeves epäilemättä huolehti omasta arvostaan. Hän katsoo itse olevansa vankasti keskiluokkaa, "ylempää keskiluokkaa", jollei suorastaan "alempaa yläluokkaa"? "Gentleman to a gentleman", kuten hän ammattinsa mielellään oudoille esittelee.
TV-sarjasta välittyi varsin hyvin esiin motiivi, miksi Jeeves "viihtyy" palvelijan työssään: se on 1920-luvun luokkayhteiskunnassa hänen paras ja ainoa keinonsa elää siivellä toiveittensa mukaista ylellistä elämää (hyvä ruoka, hyvät juomat, laadukas asuinmiljöö, matkat Rivieralle).
Kirjoissakin Jeeves on perso matkoille ja suosittelee mielellään Bertielle pakotieksi kiipelistä parin kuukauden lomailua Monte Carlossa... "Olen jo pakannut matkalaukut valmiiksi ja varannut laivaliput, Sir!"
Kirjastossa käteeni osui myös vanha Wodehouse-valikoima "Pip-pip, Sir". Eriskummallinen nimi osoittautui lopulta Jeevesin sievistelyksi - Kippis-sanalle...
Paljonkohan Jeevesin maailmaa ja Bertie Woosteria kavereineen on mahdettu tutkia Britannian yliopistoissa tai harrastajapiireissä, on minulta selvittämättä...
"Kotini on linnani" on englantilainen sanonta. Miten mahtipontinen ja suurellinen!
Hyacinth Bukée (Pokka pitää -sarjassa) on osa sitä samaa jatkumoa: ihminen joka yrittää esittää enempää kuin on. Ihminen joka yrittää esittää - instituutiota!
Kun aatelinen näyttelee Britanniassa pientä versiota kuninkaallisuudesta, tavallinen "commoner" matkii omasta puolestaan aatelista, kuten Hyacinth Bucket-Bukée.
Suomessa pääsin ehkä lähimmäksi Jeeves-maailmaa lapsena, kun näin "kesäloman" siten, että vanhemmat istuivat presidentti Svinhufvudin suvun kotitalon Luumäen Kotkaniemen täysihoitolan pihakeinussa lukemassa ja odottelemassa, kunnes pian jälleen koittaisi jokin päivän 5 ateriasta, päiväkahvista tai välipalasta... "Boring!!" valittaisi Bart Simpson. Minä en vielä lapsena osannut sitä sanoa.
Yhtä laiskaa kuhnustelua oli 1960-luvun puolivälin seuramatkailu ensi kertaa vieraassa Välimeren maassa kielitaitoisempien oppaiden ja taksien ja hotellin palvelusväen varassa, kun ei osattu ja ymmärretty elää maassa maan tavalla... Samanlaista kuin miten Bertie Wooster oli riippuvainen hovimestari Jeevesistä.
Vaan kunpa yhä osattaisiinkin kirjoittaa yhtä kevyesti kuin Wodehouse... Kukahan voisi sijoittaa vastaavan huolettoman hyväntuulisuuden suomalaiseen kaupunkiin?
24. Yli 500 katsottavaa kaupunkia
Bounty Booksin painava opus '501 Must-Visit Cities' esittelee 9 kirjoittajan voimin maailman keskeisimmät katsomisen arvoiset kaupungit kuvalla ja sivulla, vain muutaman ilman kuvaa, kuten Vaasan, joka saa edustaa Suomea Helsingin, Oulun ja Turun rinnalla. Euroopan osuus on lähes puolet sivuista, Afrikan 47 sivua.
Cathy Lownen ja kumppanien teksteistä välittyy vaikutelma, että paikanpäällä on käyty eläytymässä. Arvokas ulkoasu saa valitettavasti etusijan siltä, että lukemista helpotettaisiin hyvällä jaksotuksella ja vaikkapa avainsanojen havainnollisella korostamisella. Käytännölliset nähtävyysluettelotkin on taitettu kuin symmetrisiksi runoiksi!
Englantia pystyy kirjoittamaan suppeallakin sanavarastolla, mutta snobi Oxbridgen graduaatti voi hallita suvereenisti myriadin idiomeja, ja sellaisten käyttöön on tällä kertaa tullut kiusaus.
Suurin osa värikuvista on kauniita, houkuttelevia ja hyvin havainnollistavia yleiskuvia.
Listauskirjoissa lukijalle on tärkeintä laatia oma listansa tai verrata luetteloita.
***
Knoppikysymys Espanjan Sevillasta: Mitkä seuraavista 5 oopperasta sijoittuvat Sevillaan?
1. Sevillan parturi? 2. Carmen? 3. Fidelio? 4. Don Giovanni? 5. Figaron häät? Vastaus: Kaikki viisi!
Säveltäjät 1. Rossini, 2. Bizet 3. Beethoven 4- 5. Mozart
***
Huomaan itse käyneeni joka kymmenennessä kirjan kaupungeista eli yli 50:ssä. Yllättävin kaupunkimme on Cornwallin pääkaupunki Truro. Muita yhteisiä ovat Amsterdam, Ateena, Barcelona, Bern, Biarritz, Bordeaux, Bremen, Cambridge, Canterbury, Cardiff, Chester, Coimbra, Dublin, Edinburgh, Firenze, Geneve, Glasgow, Göteborg, Hampuri, Jerusalem, Köln, Kööpenhamina, Lissabon, Lontoo, Luxemburg, Lyypekki, Monte Carlo, München, Namur, Newcastle, Nizza, Oslo, Palma de Mallorca, Pariisi, Pietari, Pisa, Porto, Riika, Rhodos, Rooma, San Marino, Stirling, Tallinna, Tukholma, Venetsia , Wien ja Zürich.
Seuraavanlaisin ilmaisuin ja asiatiedoin '501 Must-Visit Cities' luonnehtii 41 tuhannen asukkaan Stirlingiä (oma käännökseni):
"Edinburghin elegantin majesteettisuuden ja Glasgowin monumentaalisen viktoriaanisen erityisleiman jälkeen onkin Skotlannin pienin 'City' aivan erilainen. Stirling on keräytynyt keskiaikaisen kylän ympärille, erään läntisen Euroopan laajimman ja tärkeimmän linnan maisemaa hallitsevan hahmon alle.
Entisaikainen Skotlannin pääkaupunki sijaitsee strategisesti Forthjoen varrella ja on saanut osuvan lempinimen "Ylämaiden portti". Stirling on näytellyt pysyvää osaa lähes kaikissa Skotlannissa raivonneissa konflikteissa. Viimeinen taisto käytiin kaupungin alueella 1648, Skotlannin sisällissodan aikaan. Sitten seurasi vielä kuningas Jaakon kannattajien kapinointi.
Stirlingin linna sijaitsee Castle Hillin vulkaanisen kallionkielekkeen huipulla, kolmelta suunnalta jyrkän kallioseinämän ympäröimänä, mikä tekee hyökkäykset linnaan vaikeiksi. Useimmat rakennuksista ovat 1400- ja 1500-luvuilta, vaikka vanhempiakin osia on. Jaakko IV:n aloittama ja Jaakko V:n täydentämä palatsikortteli on hienoa kivityötä. Hiljattain restauroidussa Jaakko IV:n Great Hallissa on kaksi suurenmoista ulokeikkunaa eli erkkeriä (Oriel). Skotlannin kuningatar Maria kruunattiin Stirlingin linnassa vuonna 1543.
Linnan lähellä on Holy Roodin kirkko, monumentaalisten hautojen ympäröimänä, eräs Skotlannin hienoimmista keskiaikaisista kunnankirkoista (parish churches), joka armollisesti vältti reformaation aikana huipentuneen Skotlannin kirkkojen joukkotuhon. Skotlannin kuningattaren Marian alaikäinen poika kruunattiin siellä Jaakko VI:ksi vuonna 1567.
Vanhakaupunki linnan alapuolella, jota paikalliset kutsuvat nimellä 'Top o' the Town', puhkuu luonnetta. Huomionarvoisiin rakennuksiin kuuluu Argyll's Lodgings, ihmeellinen esimerkki 17. vuosisadan kaupunkitalosta ja 19. vuosisadan (1800-luvun) Vanhan Kaupungin Vankila, joka korvasi pahamaineisen Tolbooth Gaolin, joka on säilynyt sekin. The Smith Art Gallery on paikallishistorian näyteikkuna.
Älä vain sivuuta näitä:
- Mars Walkin ihmeellinen kivifasadi, Earl of Mar'in n. 1570 tilaama renessanssikaupunkitalo
- retki Inchmahomen saarelle ja pikkuluostariin, joka oli kerran Skottien kuningattaren Marian lepopaikka
- National Wallce Monument, joka valmistui legendaarisen Braveheartin kunniaksi vuonna 1869 Abbey Craigille, hieman kaupungin pohjoispuolelle
- Cambuskenneth Abbey, 12. vuosisadan raunio joen varrella hiukan kaupungin ulkopuolella
- Bannockburn Heritage Centre, joka tietää kaiken vuoden 1314 kuuluisasta taistelusta, jossa Robert the Bruce tuhosi omaa joukkoaan suuremman englantilaisten armeijan
Tämä tulisi myös tietää: Englannin Edward I käytti Warwolfia, suurinta milloinkaan valmistettua katapulttia, murtaakseen Stirlingin linnan muurin 1200-luvulla."
***
Lisään rinnalle omat kokemukseni Stirlingistä. Olen yöpynyt em. Argyllin talossa.
Stirlingiin oli 50 minuutin junamatka Edinburghista. Viehättävä, katettu rautatieasema. Seinällä haalistunut yleiskartta, josta näki päätiet kyliin, muttei katuja. Merkittyinä olivat juna-asema STA, linna CAS, kirkot risteillä sekä - retkeilymaja YHA. Yritin painaa mieleeni Hostellin sijainnin suhteessa maamerkkeihin ja kahden kirkon välisellä linjalla.
Pikkukaupungin tunnelma oli hiljainen, ei ihmisiä, ei autoja, elokuun lauantaina klo 15. Asemaa sivusi kauppakatu, jonka varrella oli Thistlen ostoskeskus, kuin jokin Helsingin Malmintori ja se olikin asiakkaista ruuhkainen.
Asema oli laaksossa, jota toinen katu myötäili, toisen noustessa viistosti rinnettä kohti Linnaa. Kahden pääkadun lisäksi oli kujia. Suunnistimme Sadun (20) kanssa rakentamattomalle heinäniittyiselle kukkulalle, joka oli kuin Enid Blytonin Viisikko-kirjoista. Jossain täytyi olla kaniineja tai ainakin koloja.
Kipusimme ikivanhalta näyttävää, sammaleisilla kiviaidoilla eristettyä kapeaa ja mutkaista kävelytietä ylös lähelle historiaa henkivää, komeaa linnaa. Linnan aukiolla oli vain B&B (No Vacancies!) ja hotelli, varmasti liian kallis. Lähdimme pettyneinä tai eksyneinä talsimaan keskiaikaisten talojen reunustamana polveilevaa katua alas kohti asemaa, kunnes jo 50 metrin päässä näimme kuin näimmekin YHA-tunnuksen vasemmalla, vankan muurin portissa.
Nelikulmaista sisäpihaa ympäröi kadun puolelta muuri ja muualta talon kolme siipeä, joita yhdisti kaksi pyöreää tornia. Tämä Castle Wynd, Argyll Lodging, oli vuonna 1630 ensimmäiselle Stirlingin jaarlille rakennettu mansion, asuntolinna, jonka omisti myöhemmin ensimmäinen Argyllin markiisi. Talo oli toiminut myös armeijan sairaalana.
Retkeilymaja oli saapuessamme kello 17:50 täyteen buukattu, mutta klo 18 raukesivat lunastamattomat varaukset ja saimme yösijat. Jonottajia oli jo 5 poikaa ja yksi tyttö, minkä lisäksi yksi tyttö juoksi hengästyneenä sisään vahvistamaan asemalta tulossa olevan kolmen hengen porukan varauksen.
Linnassa oli melkoisesti mutkikkaita käytäviä. Oikean siiven toimistosta kävelimme ensin torniin, nousimme portaita kaksi kerrosta ja kuljimme keskiosan valtavan Common Room -hallin poikki toisen tornin portaikkoon. Siellä minä nousin puoli kerrosta ylöspäin huoneeseen 4, käytävälle, jonka varrella oli 5 makuusalia, kussakin 6 vuodetta, käytävän päässä wc. Otin yläpetin.
Satu puolestaan laskeutui alempaan kerrokseen, jossa oli vastaavasti naisten makuusalien käytävä. Ei ollut perhehuoneita. Matkan ensimmäinen yö erillään. Välikerroksessa olivat suihkut, sukupuolille nekin erikseen, mutta kävimme silti yhteissuihkussa vähän ennen klo 22:ta.
Lauantai-illan kävelyllä klo 18:30 - 21 kiersimme ulkokautta Stirlingin linnaa pitkin idyllisiä polkuja, joiden varrella oli testamentattuja penkkejä skotlantilaiseen tapaan, esim.
"Rouva Agatha McCarthy (1889-1980) katseli tältä paikalta auringonlaskuja vuosina 1947-1978 ja hän on testamentilla lahjoittanut penkin ihmisten iloksi" (pieni kaiverrettu kyltti).
Istuimme penkille, polun yläpuolelle, linnan seinämien ja jyrkänteen alapuolelle, syömään. Koiria juoksi vastaan. Alhaalla niityillä, joita tiet halkoivat, näkyi pieninä pisteinä lampaita. Oli hieman viileää. Toiseen suuntaan näkyi rakennettuja vyöhykkeitä ja myös joki, jonka ylitti vanha silta.
Kuljimme tallattuja polkuja, näimme kaniinin koloja ja papanoita, muistelimme Viisikkoa. Näimme mahtavia näköaloja ja hurjan hautausmaan, jonka laattarivien välissä oli jyrkkä ruohorinne, ylhäällä lisää muistokiviä, jylhin "R.I.P." -tekstein. Stirlingin yläkaupungin vanhat, tummat, mustat korttelit olivat upeita, alakaupunki modernimpana tavanomaisempi.
Aamulla sunnuntaina veimme reput säilöön rautatieasemalle, jonne oli suorinta tietä kilometri alamäkeen. Sitten kiipesimme takaisin linnalle, joka oli niin komea, ettei sitä voinut mitenkään sivuuttaa. Se oli peräisin osin jo 1100-luvulta ja ollut Skotlannin kuninkaiden virka-asunto Jaakko VI:nteen saakka, josta tuli Yhdistyneen Kuningaskunnan Jaakko I.
Linnan pääsymaksu oli 1,5 puntaa ja postikortit maksoivat 10 p. Maksoimme Skotlannin omilla seteleillä, joita oli kertynyt vaihtorahoina.
Linnassa esitettiin pienoisnäytelmiä mm. John Knoxin ja Jaakko V:n elämästä. Katsoimme Jaakon monologin (20 minuuttia, 4 tuoliriviä, melko täyttä), joka alkoi muhkean näyttelijän kumealla karjaisulla: "The King is Dead!", jota seurasi mahtipontinen muistelma elämästä kuninkaana.
Linnan pitkien muurien harjalla sai kävellä. Sisätilat olivat museo-osastoina, joiden aiheita riitti toiseen maailmansotaan asti. Linnan rakentamista oli kuvattu vahanukkeasetelmilla, jotka ihastuttivat japanilaisturisteja.
Vietimme sateista päivää linnassa kolmisen tuntia, söimme sekä eväitä että kahvilassa, kunnes lähdimme asemalle, oltuamme Stirlingissä vuorokauden ympäri, päivän kolmesta kolmeen. Poikkesimme kuitenkin ensin vielä vanhan skotlantilaisen vankilan pihalla, jota restauroitiin. Jatkoimme junalla Glasgowiin.
Cathy Lownen ja kumppanien teksteistä välittyy vaikutelma, että paikanpäällä on käyty eläytymässä. Arvokas ulkoasu saa valitettavasti etusijan siltä, että lukemista helpotettaisiin hyvällä jaksotuksella ja vaikkapa avainsanojen havainnollisella korostamisella. Käytännölliset nähtävyysluettelotkin on taitettu kuin symmetrisiksi runoiksi!
Englantia pystyy kirjoittamaan suppeallakin sanavarastolla, mutta snobi Oxbridgen graduaatti voi hallita suvereenisti myriadin idiomeja, ja sellaisten käyttöön on tällä kertaa tullut kiusaus.
Suurin osa värikuvista on kauniita, houkuttelevia ja hyvin havainnollistavia yleiskuvia.
Listauskirjoissa lukijalle on tärkeintä laatia oma listansa tai verrata luetteloita.
***
Knoppikysymys Espanjan Sevillasta: Mitkä seuraavista 5 oopperasta sijoittuvat Sevillaan?
1. Sevillan parturi? 2. Carmen? 3. Fidelio? 4. Don Giovanni? 5. Figaron häät? Vastaus: Kaikki viisi!
Säveltäjät 1. Rossini, 2. Bizet 3. Beethoven 4- 5. Mozart
***
Huomaan itse käyneeni joka kymmenennessä kirjan kaupungeista eli yli 50:ssä. Yllättävin kaupunkimme on Cornwallin pääkaupunki Truro. Muita yhteisiä ovat Amsterdam, Ateena, Barcelona, Bern, Biarritz, Bordeaux, Bremen, Cambridge, Canterbury, Cardiff, Chester, Coimbra, Dublin, Edinburgh, Firenze, Geneve, Glasgow, Göteborg, Hampuri, Jerusalem, Köln, Kööpenhamina, Lissabon, Lontoo, Luxemburg, Lyypekki, Monte Carlo, München, Namur, Newcastle, Nizza, Oslo, Palma de Mallorca, Pariisi, Pietari, Pisa, Porto, Riika, Rhodos, Rooma, San Marino, Stirling, Tallinna, Tukholma, Venetsia , Wien ja Zürich.
Seuraavanlaisin ilmaisuin ja asiatiedoin '501 Must-Visit Cities' luonnehtii 41 tuhannen asukkaan Stirlingiä (oma käännökseni):
"Edinburghin elegantin majesteettisuuden ja Glasgowin monumentaalisen viktoriaanisen erityisleiman jälkeen onkin Skotlannin pienin 'City' aivan erilainen. Stirling on keräytynyt keskiaikaisen kylän ympärille, erään läntisen Euroopan laajimman ja tärkeimmän linnan maisemaa hallitsevan hahmon alle.
Entisaikainen Skotlannin pääkaupunki sijaitsee strategisesti Forthjoen varrella ja on saanut osuvan lempinimen "Ylämaiden portti". Stirling on näytellyt pysyvää osaa lähes kaikissa Skotlannissa raivonneissa konflikteissa. Viimeinen taisto käytiin kaupungin alueella 1648, Skotlannin sisällissodan aikaan. Sitten seurasi vielä kuningas Jaakon kannattajien kapinointi.
Stirlingin linna sijaitsee Castle Hillin vulkaanisen kallionkielekkeen huipulla, kolmelta suunnalta jyrkän kallioseinämän ympäröimänä, mikä tekee hyökkäykset linnaan vaikeiksi. Useimmat rakennuksista ovat 1400- ja 1500-luvuilta, vaikka vanhempiakin osia on. Jaakko IV:n aloittama ja Jaakko V:n täydentämä palatsikortteli on hienoa kivityötä. Hiljattain restauroidussa Jaakko IV:n Great Hallissa on kaksi suurenmoista ulokeikkunaa eli erkkeriä (Oriel). Skotlannin kuningatar Maria kruunattiin Stirlingin linnassa vuonna 1543.
Linnan lähellä on Holy Roodin kirkko, monumentaalisten hautojen ympäröimänä, eräs Skotlannin hienoimmista keskiaikaisista kunnankirkoista (parish churches), joka armollisesti vältti reformaation aikana huipentuneen Skotlannin kirkkojen joukkotuhon. Skotlannin kuningattaren Marian alaikäinen poika kruunattiin siellä Jaakko VI:ksi vuonna 1567.
Vanhakaupunki linnan alapuolella, jota paikalliset kutsuvat nimellä 'Top o' the Town', puhkuu luonnetta. Huomionarvoisiin rakennuksiin kuuluu Argyll's Lodgings, ihmeellinen esimerkki 17. vuosisadan kaupunkitalosta ja 19. vuosisadan (1800-luvun) Vanhan Kaupungin Vankila, joka korvasi pahamaineisen Tolbooth Gaolin, joka on säilynyt sekin. The Smith Art Gallery on paikallishistorian näyteikkuna.
Älä vain sivuuta näitä:
- Mars Walkin ihmeellinen kivifasadi, Earl of Mar'in n. 1570 tilaama renessanssikaupunkitalo
- retki Inchmahomen saarelle ja pikkuluostariin, joka oli kerran Skottien kuningattaren Marian lepopaikka
- National Wallce Monument, joka valmistui legendaarisen Braveheartin kunniaksi vuonna 1869 Abbey Craigille, hieman kaupungin pohjoispuolelle
- Cambuskenneth Abbey, 12. vuosisadan raunio joen varrella hiukan kaupungin ulkopuolella
- Bannockburn Heritage Centre, joka tietää kaiken vuoden 1314 kuuluisasta taistelusta, jossa Robert the Bruce tuhosi omaa joukkoaan suuremman englantilaisten armeijan
Tämä tulisi myös tietää: Englannin Edward I käytti Warwolfia, suurinta milloinkaan valmistettua katapulttia, murtaakseen Stirlingin linnan muurin 1200-luvulla."
***
Lisään rinnalle omat kokemukseni Stirlingistä. Olen yöpynyt em. Argyllin talossa.
Stirlingiin oli 50 minuutin junamatka Edinburghista. Viehättävä, katettu rautatieasema. Seinällä haalistunut yleiskartta, josta näki päätiet kyliin, muttei katuja. Merkittyinä olivat juna-asema STA, linna CAS, kirkot risteillä sekä - retkeilymaja YHA. Yritin painaa mieleeni Hostellin sijainnin suhteessa maamerkkeihin ja kahden kirkon välisellä linjalla.
Pikkukaupungin tunnelma oli hiljainen, ei ihmisiä, ei autoja, elokuun lauantaina klo 15. Asemaa sivusi kauppakatu, jonka varrella oli Thistlen ostoskeskus, kuin jokin Helsingin Malmintori ja se olikin asiakkaista ruuhkainen.
Asema oli laaksossa, jota toinen katu myötäili, toisen noustessa viistosti rinnettä kohti Linnaa. Kahden pääkadun lisäksi oli kujia. Suunnistimme Sadun (20) kanssa rakentamattomalle heinäniittyiselle kukkulalle, joka oli kuin Enid Blytonin Viisikko-kirjoista. Jossain täytyi olla kaniineja tai ainakin koloja.
Kipusimme ikivanhalta näyttävää, sammaleisilla kiviaidoilla eristettyä kapeaa ja mutkaista kävelytietä ylös lähelle historiaa henkivää, komeaa linnaa. Linnan aukiolla oli vain B&B (No Vacancies!) ja hotelli, varmasti liian kallis. Lähdimme pettyneinä tai eksyneinä talsimaan keskiaikaisten talojen reunustamana polveilevaa katua alas kohti asemaa, kunnes jo 50 metrin päässä näimme kuin näimmekin YHA-tunnuksen vasemmalla, vankan muurin portissa.
Nelikulmaista sisäpihaa ympäröi kadun puolelta muuri ja muualta talon kolme siipeä, joita yhdisti kaksi pyöreää tornia. Tämä Castle Wynd, Argyll Lodging, oli vuonna 1630 ensimmäiselle Stirlingin jaarlille rakennettu mansion, asuntolinna, jonka omisti myöhemmin ensimmäinen Argyllin markiisi. Talo oli toiminut myös armeijan sairaalana.
Retkeilymaja oli saapuessamme kello 17:50 täyteen buukattu, mutta klo 18 raukesivat lunastamattomat varaukset ja saimme yösijat. Jonottajia oli jo 5 poikaa ja yksi tyttö, minkä lisäksi yksi tyttö juoksi hengästyneenä sisään vahvistamaan asemalta tulossa olevan kolmen hengen porukan varauksen.
Linnassa oli melkoisesti mutkikkaita käytäviä. Oikean siiven toimistosta kävelimme ensin torniin, nousimme portaita kaksi kerrosta ja kuljimme keskiosan valtavan Common Room -hallin poikki toisen tornin portaikkoon. Siellä minä nousin puoli kerrosta ylöspäin huoneeseen 4, käytävälle, jonka varrella oli 5 makuusalia, kussakin 6 vuodetta, käytävän päässä wc. Otin yläpetin.
Satu puolestaan laskeutui alempaan kerrokseen, jossa oli vastaavasti naisten makuusalien käytävä. Ei ollut perhehuoneita. Matkan ensimmäinen yö erillään. Välikerroksessa olivat suihkut, sukupuolille nekin erikseen, mutta kävimme silti yhteissuihkussa vähän ennen klo 22:ta.
Lauantai-illan kävelyllä klo 18:30 - 21 kiersimme ulkokautta Stirlingin linnaa pitkin idyllisiä polkuja, joiden varrella oli testamentattuja penkkejä skotlantilaiseen tapaan, esim.
"Rouva Agatha McCarthy (1889-1980) katseli tältä paikalta auringonlaskuja vuosina 1947-1978 ja hän on testamentilla lahjoittanut penkin ihmisten iloksi" (pieni kaiverrettu kyltti).
Istuimme penkille, polun yläpuolelle, linnan seinämien ja jyrkänteen alapuolelle, syömään. Koiria juoksi vastaan. Alhaalla niityillä, joita tiet halkoivat, näkyi pieninä pisteinä lampaita. Oli hieman viileää. Toiseen suuntaan näkyi rakennettuja vyöhykkeitä ja myös joki, jonka ylitti vanha silta.
Kuljimme tallattuja polkuja, näimme kaniinin koloja ja papanoita, muistelimme Viisikkoa. Näimme mahtavia näköaloja ja hurjan hautausmaan, jonka laattarivien välissä oli jyrkkä ruohorinne, ylhäällä lisää muistokiviä, jylhin "R.I.P." -tekstein. Stirlingin yläkaupungin vanhat, tummat, mustat korttelit olivat upeita, alakaupunki modernimpana tavanomaisempi.
Aamulla sunnuntaina veimme reput säilöön rautatieasemalle, jonne oli suorinta tietä kilometri alamäkeen. Sitten kiipesimme takaisin linnalle, joka oli niin komea, ettei sitä voinut mitenkään sivuuttaa. Se oli peräisin osin jo 1100-luvulta ja ollut Skotlannin kuninkaiden virka-asunto Jaakko VI:nteen saakka, josta tuli Yhdistyneen Kuningaskunnan Jaakko I.
Linnan pääsymaksu oli 1,5 puntaa ja postikortit maksoivat 10 p. Maksoimme Skotlannin omilla seteleillä, joita oli kertynyt vaihtorahoina.
Linnassa esitettiin pienoisnäytelmiä mm. John Knoxin ja Jaakko V:n elämästä. Katsoimme Jaakon monologin (20 minuuttia, 4 tuoliriviä, melko täyttä), joka alkoi muhkean näyttelijän kumealla karjaisulla: "The King is Dead!", jota seurasi mahtipontinen muistelma elämästä kuninkaana.
Linnan pitkien muurien harjalla sai kävellä. Sisätilat olivat museo-osastoina, joiden aiheita riitti toiseen maailmansotaan asti. Linnan rakentamista oli kuvattu vahanukkeasetelmilla, jotka ihastuttivat japanilaisturisteja.
Vietimme sateista päivää linnassa kolmisen tuntia, söimme sekä eväitä että kahvilassa, kunnes lähdimme asemalle, oltuamme Stirlingissä vuorokauden ympäri, päivän kolmesta kolmeen. Poikkesimme kuitenkin ensin vielä vanhan skotlantilaisen vankilan pihalla, jota restauroitiin. Jatkoimme junalla Glasgowiin.
maanantai 5. lokakuuta 2009
23. Vaskisoturi - Dosentti Bysantti
Avasin kerran antikvariaatissa Hitlerin kirjan "Taisteluni" aukeamalta, jossa Adolf sätti juutalaisia. Hyppäsin heti eteenpäin satojen sivujen päähän, mutta yhä samanlainen kuohuva kiihotus ja vaahtoava vouhotus jatkui. En halunnut lukea minuuttiakaan, enkä toiste palannut teokseen.
Muisto heräsi mieleeni lukiessani suomalaista 382-sivuista "Vaskisoturi" -kirjaa (2008), joka lupasi kertoa "Viron patsaskiistan taustan ja sisällön". Niinkin tunnekuohuista, kiihottavaa, tosiasioita kuvitelmiin, luulotteluihin ja uskotteluihin yhdistävää ja jopa päälaelleen kääntävää tyyli tuntui joskus olevan.
Tämän ns. vaalikirjan tekijä oli kuitenkin saksalaista korpraalia oppineempi yliopiston Dosentti ja suomalaisen Sosialistisen Työväenpuolueen (eikä sen edesmenneen saksalaisen kaiman) tukija ja ääniharava vuoden 2009 eurovaaleissa. Hän sai muutamia satoja ääniä, joista 91 Helsingistä.
Hajottaessaan kommunismia nostalgioivien ihmisten äänet neljään kinastelevaan kuppikuntaan Dosentti pudotti täpärästi Vasemmistoliiton ulos Europarlamentista ja varmisti tällä tavalla viimeisen paikan Ruotsalaiselle Kansanpuolueelle. Dosentilla on ruotsinkielinen etu- ja sukunimi, aivan kuten Jörn Donnerilla, joka on edustanut niin eri vasemmistopuolueita kuin Ruotsalaista Kansanpuoluettakin. Ehkäpä Dosentti alkaa kopioida Donneria?
Vaskisoturin lähdeluettelo oli 20-sivuinen, käsittäen 25 arkistoa (mm. Ronald Reagan Presidential Library Archives) ja 112 sanoma- tai aikakauslehteä Aamulehdestä ja Avusta Yorkshire Postiin ja islantilaiseen Morgunbladidiin. Kirjallisuusluettelossa oli noin 350 teosta, kuten Frederick Forsythin jännitysromaani Odessan miehet ja viimeisenä 'Terijoen hallituksen' Armas Äikiän sanoittamia Iskelmiä. Elokuvia mainittiin lähdeluettelossa 26, mm. Fritz Hipplerin "Der Ewige Jude" (1940) ja Sergei Eisensteinin "Iivana Julma" (1944).
Vaskisoturin teksti alkoi vartioston valalla, jota on luettu Vaskipatsaan juurella. Mustavalkoinen valokuva todisti tapahtumaa: univormupukuisia lapsia seisomassa asennossa eli kuusi nolon näköistä tyttöä kunniavartiossa.
VANNON! VANNON! VANNON!
VANNON! VANNON! VANNON!
VANNON! VANNON! VANNON!
Dosentti jaksoi toistaa, yhdeksän kertaa isoin kirjaimin, joko haltioituneena tunnelmasta tai dokumenttina. "Vannon uskollisuutta punalipulle" "Komsomol-kirja sydämelläni." "Jos rikon valani, olkoon osani ankara rangaistus ja tovereitteni halveksunta. VANNON!"
Karrikoivan henkilöluettelon jälkeen seurasi mellakoissa kuolleen nuorukaisen "testamentti", jonka sanoissa "veri kiehuu raivosta", "emme koskaan anna anteeksi emmekä unohda", "huhtikuu merkitsee minulle kostoa", "Ylösnousemukseni päivä on lähellä", "Kostakaa", "Ikuinen kunnia!" "Ikuinen kirous!"
Ensimmäisen 37-sivuisen luvun otsikko oli "Intifada". Teksti hyppelehti vuosiluvusta toiseen: 2007, 1944, 1945, 1947, 1994, 2007, 1946, 2007, 2005, 1946, 2007, 1942, 1987, 2007, 1984, 2005, 1947, 2005 jne. Dosentin päähänpälkähdysten välillä tarvittiin muutamaan kertaan ISOT aakkoset huutamaan vain yhtä sanaa "FASISTIT!", paitsi joskus kahtakin sanaa "FASISTIT! FASISTIT!"
Toinen luku "Judenfrei" oli 108-sivuinen ja kolmas luku "Marttyyrit" 82-sivuinen. Tapahtumapaikka alkoi vuosien ohella hyppiä Viron ja Suomen välillä. Tekijän oli ehkä vaikeaa purkaa keräämänsä valtava tietosilppu ja ratkaisuksi tuli kirjoittaa kiihkeää tajunnanvirtaa. Vai tarttuisiko führereitä, göbbelsejä, puoluepamppuja ja politrukkeja lukemalla heidän tyylinsä?
Dosentti ei esimerkiksi malttanut olla selvittämättä sivulla 132, että hintti-sana on tullut Suomeen saksalaisten aseveljeyden aikaan "von Hinten", että alan taiteilija Tom of Finland olikin rintamaupseeri Touko Laaksonen ja että marsalkka ei mahdollisten taipumustensa vuoksi (?) tajunnut perustaa sotilaille bordelleja. Niinkin etäälle eksyttiin otsikon aiheesta, tallinnalaisesta patsaansiirrosta.
Kappaleen "Kyydityksen sietämätön keveys" johdannoksi (s. 195) kerrotaan, että "Johannes Hintin mielestä ainoa ongelma olikin se, ettei virolaisia sittenkään kyyditty tarpeeksi."
Dosentin mielestä ja tohtori Hintin logiikalla puolet Viron juutalaisista säästyi natsiterrorilta siksi, että heidät oli kyyditty karjavaunuihin sullottuina Siperiaan. Toinen puoli murhattiin siksi, että kaikkia "natsirikollisia" (=virolaisia) ei sittenkään saatu karkotettua maasta. Kyyditys Siperiaan ei ollut sama asia kuin teloitus - sillä henkiinkin jääneitä oli paljon! Jotkut pääsivät vuosien jälkeen vielä palaamaan kotiin.
(Entäpä jos puolet nuorisosta vangittaisiin, jotta nuorisorikollisuus puolittuisi? Tai kaikki vangittaisiin, jolloin se loppuisi kokonaan? Nuorisosta osa kestäisi hengissä vankila-ajan pakkotöineen ja eloon jääneet vapautuisivat aikuisina?)
"Virolaiselle tuskin voisi edes suoda suurempaa onnea kuin paikoitellen jopa laulujuhlaksi ratkennut Siperian-karkotus", ylisti Dosentti. (Kannattaisiko suositella tätä onnea niille Virossa asuville venäläisille, jotka eivät halua sopeutua entisen siirtomaaherruutensa loppumiseen?)
Sivulla 208 lainataan viisaasti Simon Wiesenthalia: "Murhan puolustukseksi ei kelpaa koskaan toinen murha. Rikoksia ei voi saattaa keskenään tasapainoon niin kuin vaakakuppeja tai tilejä kirjanpidossa."
Vastoin neuvoa Dosentin kirja puolustelee kommunistien kaikkia hirveitä rikoksia toisten eli natsien rikoksilla. Eikä koskaan toisinpäin! (Kommunistien on laskettu murhanneen 100-120 miljoonaa ihmistä, natsien 25 miljoonaa. Ei luvuilla voi puolustella kumpaakaan.)
Kirjan viimeisellä kolmanneksella päästään patsasrettelöiden päiviin, luvussa Pogromi. Dosentti tunnustaa saavansa ylimääräistä adrenaliinia vereensä ajattelemalla Tallinnan kapinaa. "Äkkiä minut valtaa palava halu mennä takaisin Tönismäelle katsomaan, josko kapina olisi jo roihahtanut".
"Sorrettu venäläisvähemmistö, joka Tallinnassa on jo enemmistö, nousee puolustamaan oikeuksiaan", innostuu Dosentti. Paradokseja riittää - vähemmistö, joka on enemmistö.
Uuskielessä "sota on rauhaa" ja kadulla riehuva vaskisti on kadulla riehuva antivaskisti. ("Oli aivan mahdotonta sanoa kumpi oli kumpi", lopetti Orwell kirjansa "Eläinten vallankumous").
Vironvenäläisten Yövartio-järjestön johtaja vaatii: "Kaikki on jätettävä paikoilleen, mitään ei saa muuttaa." (Voi pyhä pysähtyneisyyden aika!)
Venäläisten Nasien riehuessa Dosentti ilkkuu, että "Viron kaltaisen lilliputin keinot olivat suursotaa silmällä pitäen vähissä" ja Viroon pääsee viisumittakin - panssarivaunulla! (s. 254).
"Putin korotti Venäjän jälleen suurvallaksi ja alkoi sanella ohjeitaan muulle maailmalle", kehuu Dosentti. (Sanella ohjeitaan? Dictate as dictator? Onko Dosentti löytänyt Diktaattorinsa?)
Dosentti lainaa uskollisesti sana sanalta 56 tiuhaa riviä Putinin voitonpäivän puhetta alkaen pitkistä alkutervehdyksistä: "Toverit sotilaat ja matruusit, kersantit ja vääpelit! Toverit upseerit, kenraalit ja amiraalit!" viimeisiin loppuhenkosiin asti: "Kunnia voittajakansalle! Onnittelen teitä! Onnittelen suuren Voiton päivänä! Hurraa!"
"Virossa häviäjäkansa on kiusannut voittajakansaa jo melkein 15 vuotta lähinnä vähättelemällä näiden voittoa", valittaa Dosentti sivulla 279.
Putinin syntymäpäivänä 7.10.2006 murhatun tutkivan journalistin Anna Politkovskajan muistaminen eli "Anna Politkovskajan ruumiilla hekumointi" tuomitaan kirjassa, joka alkoi kiihotuksella kadulla ryöstelleen huligaaniporukan keskuudesta onnettomasti kuolemaan sattuneen nuorukaisen ruumiin äärellä.
Kymmenellä sivulla sovinistinen Dosentti haastattelee Viron parlamentin varapuhemiestä ja tytöttelee tämän 39 kertaa pelkäksi "Kristiinaksi". Kolme (3) sivua on aiemmin ulkoministerinä toimineen Ojulandin kirkkaita ajatuksia ja seitsemän (7) sivua on hra tohtorin tutkimusta naisen ulkonäöstä!
"Turhautunut rouva tutkii lakkaamatta vaaleanpunaisiksi lakattuja kynsiään ja vaikuttaa niihin erittäin tyytymättömältä." "Rouva nousee ja kopsuttelee edestakaisin". "Rouva on pukeutunut tiukkaan pikimustaan jakkupukuun, jossa on korkea kaulus ja hopeanväriset raidat", "jalassaan kymmenen sentin terävät, nilkkaremmeillä varustellut korkokengät", jne. (seitsemän (7) sivun mitalla). "Vaikka puhumme vakavista asioista, rouva katsoo minuun pirteästi".
"Yhtäkkiä säpsähdän ja mieleeni tulee nimi: EVA BRAUN. Minua vastapäätä istuva sinisilmäinen hahmo ei ole Kristiina Ojuland, vaan Eva Braun", alkaa haastattelija hourailla kesken kaiken!
"Hän on jäänyt ikiajoiksi pikkutytöksi, jota venäläiset ilkeät pojat haukkuivat koulumatkalla. Ehkä venäläinen poika, joka haukkui häntä ja löi, olikin hänen suurin rakkautensa? Niin sen täytyy olla!" tekee hra tohtori diagnoosin.
Luvussa "Naamiaiset" Dosentti kuvaa vetävän journalistisesti omaa osallistumistaan natsijuhliin Tartossa ja sitten hän tapaa Moskovassa venäläisen historian professorin, joka on tuohtunut siitä, ettei Venäjää kunnioiteta tarpeeksi.
Viimeisessä luvussa Dosentti haastattelee salaperäisen kansainvälisen "Säätiön" nimetöntä johtajaa. Säätiö kuulemma "taistelee korruptoituneiden mediaoligarkkien hallitsemia valheiden imperiumeja vastaan".
"Väärä tieto identifioidaan ja analysoidaan. Sitten otetaan suora yhteys henkilöihin, jotka tuottavat väärää tietoa tai toimivat sitä tuottavien alaisuudessa."
Dosentti kysyy "mitä mieltä Säätiö on Viron polttavimmasta ongelmasta, toisen maailmansodan lopputuloksesta ja voitonpäivästä?" muttei kysy Säätiön suhtautumisesta Anna Politkovskajaan ja muihin tinkimättömiin toimittajiin, joita on kuollut marttyyreina ammattinsa vuoksi.
"Säätiön johtaja nyökkää mielipiteilleni hyväksyvästi", riemuitsee Dosentti, muttei paljasta, myöntääkö Säätiö rahoitusta hänen taistelulleen? Hänen kirjoillaan on venäläinen kustantaja.
Dosentin kirjan viimeiset sanat ovat: "tuhoamme fasismin".
Mieleeni tuli lukiessa tunne riidan kylvämisestä, jos ei sentään innostuksesta jonkin väriseen vaskismiin, voittamiseen, pienten kansojen sortamiseen, anarkistiseen tuhoamiseen tai terveen järjen korvaamiseen tykö tulevien suurten johtajien houreilla?
Voisiko tällainen kiivaileva dosentti olla monien vastakkaisten tahojen rahoittama kaksois- tai kolmoisagentti? Yksinkertaisempi osapuoli uskoo näkyvän, pärskyvän pintavaahdon ja ovelampi osapuoli oivaltaa piilovaikutuksen hiljaiseen enemmistöön olevan juuri päinvastaisen? Vai olisiko hän uusi Jonathan Swift, "Vaatimattomine ehdotuksineen"?
Mieleeni putkahtaa sadan vuoden takaa seikkailijan ja puolueagitaattorin Algoth Tietäväisen eli Untolan kuva? Nimimerkki Maiju Lassilana tämä kertoi miten ihmisestä voi tulla "Liikaviisas". Irmari Rantamalana hän suolsi laajaa, sekasortoista ja hämärää "Harhamaa". Lopulta hän kirjoitti sanomalehteensä räikeitä kiihotusartikkeleita, jotka tuovat mieleen Ruandan hutujen ja tutsien sekä hajonneen Jugoslavian kansojen Haagissa tuomitut riidanlietsojat.
Kenties Vaskisoturi-kirjan kaltaiset tunteenpurkaukset syntyvät bysanttilaisista vaikutteista, jotka elävät vieläkin Venäjällä, mutta kummastuttavat lännessä. Läntinen valistunut järjestelmällinen tiedeajattelu torjuu Bysantin epätieteellistä tunteenomaisuutta, hämäryyttä, mystiikkaa, taikauskoa, jähmettynyttä ortodoksista uskonnollisuutta, sekavuutta ja mutkikkuutta. Länsi halveksii Bysantin ankaria hovimenoja, halpamaista hallitsijain ja esimiesten imartelua ja tällaisten diktaattorien edessä matelemista.
Lännessäkin on kyllä jo omasta takaa rationaalisen tieteen kiusana liuta sekopäisiä häiriköitä, uskonnollisia fundamentalisteja, kreationisteja, ilmastonmuutoksen ja luonnon tuhoutumisen vähättelijöitä, eturyhmien rahoittamia lobbareita, tupakkatehtaiden lahjomia lääkäreitä, juutalaisten kärsimän kansanmurhan piiloon lakaisijoita ja muunlaisia historian väärentäjiä.
***
Ihmisoikeuspuolustaja Anna Politkovskajan selvittämättömän murhan 3. vuosipäivä koittaa. Amnesty, PEN, Rauhanpuolustajat, Suomalais-venäläinen kansalaisfoorumi ja Kiila järjestävät mielenilmauksen Venäjän suurlähetystön edessä keskiviikkona 7. lokakuuta 2009 klo 18:30.
Muisto heräsi mieleeni lukiessani suomalaista 382-sivuista "Vaskisoturi" -kirjaa (2008), joka lupasi kertoa "Viron patsaskiistan taustan ja sisällön". Niinkin tunnekuohuista, kiihottavaa, tosiasioita kuvitelmiin, luulotteluihin ja uskotteluihin yhdistävää ja jopa päälaelleen kääntävää tyyli tuntui joskus olevan.
Tämän ns. vaalikirjan tekijä oli kuitenkin saksalaista korpraalia oppineempi yliopiston Dosentti ja suomalaisen Sosialistisen Työväenpuolueen (eikä sen edesmenneen saksalaisen kaiman) tukija ja ääniharava vuoden 2009 eurovaaleissa. Hän sai muutamia satoja ääniä, joista 91 Helsingistä.
Hajottaessaan kommunismia nostalgioivien ihmisten äänet neljään kinastelevaan kuppikuntaan Dosentti pudotti täpärästi Vasemmistoliiton ulos Europarlamentista ja varmisti tällä tavalla viimeisen paikan Ruotsalaiselle Kansanpuolueelle. Dosentilla on ruotsinkielinen etu- ja sukunimi, aivan kuten Jörn Donnerilla, joka on edustanut niin eri vasemmistopuolueita kuin Ruotsalaista Kansanpuoluettakin. Ehkäpä Dosentti alkaa kopioida Donneria?
Vaskisoturin lähdeluettelo oli 20-sivuinen, käsittäen 25 arkistoa (mm. Ronald Reagan Presidential Library Archives) ja 112 sanoma- tai aikakauslehteä Aamulehdestä ja Avusta Yorkshire Postiin ja islantilaiseen Morgunbladidiin. Kirjallisuusluettelossa oli noin 350 teosta, kuten Frederick Forsythin jännitysromaani Odessan miehet ja viimeisenä 'Terijoen hallituksen' Armas Äikiän sanoittamia Iskelmiä. Elokuvia mainittiin lähdeluettelossa 26, mm. Fritz Hipplerin "Der Ewige Jude" (1940) ja Sergei Eisensteinin "Iivana Julma" (1944).
Vaskisoturin teksti alkoi vartioston valalla, jota on luettu Vaskipatsaan juurella. Mustavalkoinen valokuva todisti tapahtumaa: univormupukuisia lapsia seisomassa asennossa eli kuusi nolon näköistä tyttöä kunniavartiossa.
VANNON! VANNON! VANNON!
VANNON! VANNON! VANNON!
VANNON! VANNON! VANNON!
Dosentti jaksoi toistaa, yhdeksän kertaa isoin kirjaimin, joko haltioituneena tunnelmasta tai dokumenttina. "Vannon uskollisuutta punalipulle" "Komsomol-kirja sydämelläni." "Jos rikon valani, olkoon osani ankara rangaistus ja tovereitteni halveksunta. VANNON!"
Karrikoivan henkilöluettelon jälkeen seurasi mellakoissa kuolleen nuorukaisen "testamentti", jonka sanoissa "veri kiehuu raivosta", "emme koskaan anna anteeksi emmekä unohda", "huhtikuu merkitsee minulle kostoa", "Ylösnousemukseni päivä on lähellä", "Kostakaa", "Ikuinen kunnia!" "Ikuinen kirous!"
Ensimmäisen 37-sivuisen luvun otsikko oli "Intifada". Teksti hyppelehti vuosiluvusta toiseen: 2007, 1944, 1945, 1947, 1994, 2007, 1946, 2007, 2005, 1946, 2007, 1942, 1987, 2007, 1984, 2005, 1947, 2005 jne. Dosentin päähänpälkähdysten välillä tarvittiin muutamaan kertaan ISOT aakkoset huutamaan vain yhtä sanaa "FASISTIT!", paitsi joskus kahtakin sanaa "FASISTIT! FASISTIT!"
Toinen luku "Judenfrei" oli 108-sivuinen ja kolmas luku "Marttyyrit" 82-sivuinen. Tapahtumapaikka alkoi vuosien ohella hyppiä Viron ja Suomen välillä. Tekijän oli ehkä vaikeaa purkaa keräämänsä valtava tietosilppu ja ratkaisuksi tuli kirjoittaa kiihkeää tajunnanvirtaa. Vai tarttuisiko führereitä, göbbelsejä, puoluepamppuja ja politrukkeja lukemalla heidän tyylinsä?
Dosentti ei esimerkiksi malttanut olla selvittämättä sivulla 132, että hintti-sana on tullut Suomeen saksalaisten aseveljeyden aikaan "von Hinten", että alan taiteilija Tom of Finland olikin rintamaupseeri Touko Laaksonen ja että marsalkka ei mahdollisten taipumustensa vuoksi (?) tajunnut perustaa sotilaille bordelleja. Niinkin etäälle eksyttiin otsikon aiheesta, tallinnalaisesta patsaansiirrosta.
Kappaleen "Kyydityksen sietämätön keveys" johdannoksi (s. 195) kerrotaan, että "Johannes Hintin mielestä ainoa ongelma olikin se, ettei virolaisia sittenkään kyyditty tarpeeksi."
Dosentin mielestä ja tohtori Hintin logiikalla puolet Viron juutalaisista säästyi natsiterrorilta siksi, että heidät oli kyyditty karjavaunuihin sullottuina Siperiaan. Toinen puoli murhattiin siksi, että kaikkia "natsirikollisia" (=virolaisia) ei sittenkään saatu karkotettua maasta. Kyyditys Siperiaan ei ollut sama asia kuin teloitus - sillä henkiinkin jääneitä oli paljon! Jotkut pääsivät vuosien jälkeen vielä palaamaan kotiin.
(Entäpä jos puolet nuorisosta vangittaisiin, jotta nuorisorikollisuus puolittuisi? Tai kaikki vangittaisiin, jolloin se loppuisi kokonaan? Nuorisosta osa kestäisi hengissä vankila-ajan pakkotöineen ja eloon jääneet vapautuisivat aikuisina?)
"Virolaiselle tuskin voisi edes suoda suurempaa onnea kuin paikoitellen jopa laulujuhlaksi ratkennut Siperian-karkotus", ylisti Dosentti. (Kannattaisiko suositella tätä onnea niille Virossa asuville venäläisille, jotka eivät halua sopeutua entisen siirtomaaherruutensa loppumiseen?)
Sivulla 208 lainataan viisaasti Simon Wiesenthalia: "Murhan puolustukseksi ei kelpaa koskaan toinen murha. Rikoksia ei voi saattaa keskenään tasapainoon niin kuin vaakakuppeja tai tilejä kirjanpidossa."
Vastoin neuvoa Dosentin kirja puolustelee kommunistien kaikkia hirveitä rikoksia toisten eli natsien rikoksilla. Eikä koskaan toisinpäin! (Kommunistien on laskettu murhanneen 100-120 miljoonaa ihmistä, natsien 25 miljoonaa. Ei luvuilla voi puolustella kumpaakaan.)
Kirjan viimeisellä kolmanneksella päästään patsasrettelöiden päiviin, luvussa Pogromi. Dosentti tunnustaa saavansa ylimääräistä adrenaliinia vereensä ajattelemalla Tallinnan kapinaa. "Äkkiä minut valtaa palava halu mennä takaisin Tönismäelle katsomaan, josko kapina olisi jo roihahtanut".
"Sorrettu venäläisvähemmistö, joka Tallinnassa on jo enemmistö, nousee puolustamaan oikeuksiaan", innostuu Dosentti. Paradokseja riittää - vähemmistö, joka on enemmistö.
Uuskielessä "sota on rauhaa" ja kadulla riehuva vaskisti on kadulla riehuva antivaskisti. ("Oli aivan mahdotonta sanoa kumpi oli kumpi", lopetti Orwell kirjansa "Eläinten vallankumous").
Vironvenäläisten Yövartio-järjestön johtaja vaatii: "Kaikki on jätettävä paikoilleen, mitään ei saa muuttaa." (Voi pyhä pysähtyneisyyden aika!)
Venäläisten Nasien riehuessa Dosentti ilkkuu, että "Viron kaltaisen lilliputin keinot olivat suursotaa silmällä pitäen vähissä" ja Viroon pääsee viisumittakin - panssarivaunulla! (s. 254).
"Putin korotti Venäjän jälleen suurvallaksi ja alkoi sanella ohjeitaan muulle maailmalle", kehuu Dosentti. (Sanella ohjeitaan? Dictate as dictator? Onko Dosentti löytänyt Diktaattorinsa?)
Dosentti lainaa uskollisesti sana sanalta 56 tiuhaa riviä Putinin voitonpäivän puhetta alkaen pitkistä alkutervehdyksistä: "Toverit sotilaat ja matruusit, kersantit ja vääpelit! Toverit upseerit, kenraalit ja amiraalit!" viimeisiin loppuhenkosiin asti: "Kunnia voittajakansalle! Onnittelen teitä! Onnittelen suuren Voiton päivänä! Hurraa!"
"Virossa häviäjäkansa on kiusannut voittajakansaa jo melkein 15 vuotta lähinnä vähättelemällä näiden voittoa", valittaa Dosentti sivulla 279.
Putinin syntymäpäivänä 7.10.2006 murhatun tutkivan journalistin Anna Politkovskajan muistaminen eli "Anna Politkovskajan ruumiilla hekumointi" tuomitaan kirjassa, joka alkoi kiihotuksella kadulla ryöstelleen huligaaniporukan keskuudesta onnettomasti kuolemaan sattuneen nuorukaisen ruumiin äärellä.
Kymmenellä sivulla sovinistinen Dosentti haastattelee Viron parlamentin varapuhemiestä ja tytöttelee tämän 39 kertaa pelkäksi "Kristiinaksi". Kolme (3) sivua on aiemmin ulkoministerinä toimineen Ojulandin kirkkaita ajatuksia ja seitsemän (7) sivua on hra tohtorin tutkimusta naisen ulkonäöstä!
"Turhautunut rouva tutkii lakkaamatta vaaleanpunaisiksi lakattuja kynsiään ja vaikuttaa niihin erittäin tyytymättömältä." "Rouva nousee ja kopsuttelee edestakaisin". "Rouva on pukeutunut tiukkaan pikimustaan jakkupukuun, jossa on korkea kaulus ja hopeanväriset raidat", "jalassaan kymmenen sentin terävät, nilkkaremmeillä varustellut korkokengät", jne. (seitsemän (7) sivun mitalla). "Vaikka puhumme vakavista asioista, rouva katsoo minuun pirteästi".
"Yhtäkkiä säpsähdän ja mieleeni tulee nimi: EVA BRAUN. Minua vastapäätä istuva sinisilmäinen hahmo ei ole Kristiina Ojuland, vaan Eva Braun", alkaa haastattelija hourailla kesken kaiken!
"Hän on jäänyt ikiajoiksi pikkutytöksi, jota venäläiset ilkeät pojat haukkuivat koulumatkalla. Ehkä venäläinen poika, joka haukkui häntä ja löi, olikin hänen suurin rakkautensa? Niin sen täytyy olla!" tekee hra tohtori diagnoosin.
Luvussa "Naamiaiset" Dosentti kuvaa vetävän journalistisesti omaa osallistumistaan natsijuhliin Tartossa ja sitten hän tapaa Moskovassa venäläisen historian professorin, joka on tuohtunut siitä, ettei Venäjää kunnioiteta tarpeeksi.
Viimeisessä luvussa Dosentti haastattelee salaperäisen kansainvälisen "Säätiön" nimetöntä johtajaa. Säätiö kuulemma "taistelee korruptoituneiden mediaoligarkkien hallitsemia valheiden imperiumeja vastaan".
"Väärä tieto identifioidaan ja analysoidaan. Sitten otetaan suora yhteys henkilöihin, jotka tuottavat väärää tietoa tai toimivat sitä tuottavien alaisuudessa."
Dosentti kysyy "mitä mieltä Säätiö on Viron polttavimmasta ongelmasta, toisen maailmansodan lopputuloksesta ja voitonpäivästä?" muttei kysy Säätiön suhtautumisesta Anna Politkovskajaan ja muihin tinkimättömiin toimittajiin, joita on kuollut marttyyreina ammattinsa vuoksi.
"Säätiön johtaja nyökkää mielipiteilleni hyväksyvästi", riemuitsee Dosentti, muttei paljasta, myöntääkö Säätiö rahoitusta hänen taistelulleen? Hänen kirjoillaan on venäläinen kustantaja.
Dosentin kirjan viimeiset sanat ovat: "tuhoamme fasismin".
Mieleeni tuli lukiessa tunne riidan kylvämisestä, jos ei sentään innostuksesta jonkin väriseen vaskismiin, voittamiseen, pienten kansojen sortamiseen, anarkistiseen tuhoamiseen tai terveen järjen korvaamiseen tykö tulevien suurten johtajien houreilla?
Voisiko tällainen kiivaileva dosentti olla monien vastakkaisten tahojen rahoittama kaksois- tai kolmoisagentti? Yksinkertaisempi osapuoli uskoo näkyvän, pärskyvän pintavaahdon ja ovelampi osapuoli oivaltaa piilovaikutuksen hiljaiseen enemmistöön olevan juuri päinvastaisen? Vai olisiko hän uusi Jonathan Swift, "Vaatimattomine ehdotuksineen"?
Mieleeni putkahtaa sadan vuoden takaa seikkailijan ja puolueagitaattorin Algoth Tietäväisen eli Untolan kuva? Nimimerkki Maiju Lassilana tämä kertoi miten ihmisestä voi tulla "Liikaviisas". Irmari Rantamalana hän suolsi laajaa, sekasortoista ja hämärää "Harhamaa". Lopulta hän kirjoitti sanomalehteensä räikeitä kiihotusartikkeleita, jotka tuovat mieleen Ruandan hutujen ja tutsien sekä hajonneen Jugoslavian kansojen Haagissa tuomitut riidanlietsojat.
Kenties Vaskisoturi-kirjan kaltaiset tunteenpurkaukset syntyvät bysanttilaisista vaikutteista, jotka elävät vieläkin Venäjällä, mutta kummastuttavat lännessä. Läntinen valistunut järjestelmällinen tiedeajattelu torjuu Bysantin epätieteellistä tunteenomaisuutta, hämäryyttä, mystiikkaa, taikauskoa, jähmettynyttä ortodoksista uskonnollisuutta, sekavuutta ja mutkikkuutta. Länsi halveksii Bysantin ankaria hovimenoja, halpamaista hallitsijain ja esimiesten imartelua ja tällaisten diktaattorien edessä matelemista.
Lännessäkin on kyllä jo omasta takaa rationaalisen tieteen kiusana liuta sekopäisiä häiriköitä, uskonnollisia fundamentalisteja, kreationisteja, ilmastonmuutoksen ja luonnon tuhoutumisen vähättelijöitä, eturyhmien rahoittamia lobbareita, tupakkatehtaiden lahjomia lääkäreitä, juutalaisten kärsimän kansanmurhan piiloon lakaisijoita ja muunlaisia historian väärentäjiä.
***
Ihmisoikeuspuolustaja Anna Politkovskajan selvittämättömän murhan 3. vuosipäivä koittaa. Amnesty, PEN, Rauhanpuolustajat, Suomalais-venäläinen kansalaisfoorumi ja Kiila järjestävät mielenilmauksen Venäjän suurlähetystön edessä keskiviikkona 7. lokakuuta 2009 klo 18:30.
torstai 1. lokakuuta 2009
22. Populaatio pitäisi pienentää miljardiin
Jos ihmispopulaatio supistuisi miljardiin, maailma riittäisi paremmin!
Tietokirjakriitikko Johan Lahdenperä on viime vuosina lukenut perusteellisesti ainakin 55 kirjaa, joista hän on kirjoittanut esseitä Helsingin Sanomiin, Aamulehteen ja Kalevaan, sillä nyt hän on koonnut tutkimastaan vaikuttavan yhteenvedon otsikolla "Maailman juoni. Tekojen tarkoittamattomat seuraukset" (Multikustannus 2009), 251 sivua.
Kirjan 54 lähdeteoksen listalta näkyy puuttuvan "55." Pekka Malisen 'Kehitysapu täysremonttiin' (1989), ehkäpä iän vuoksi, koska muut teokset on julkaistu vuosien 1991-2009 välillä. Kari Enqvist pistää esiin lähdeluettelosta neljällä teoksella, Timo Airaksinen, Jared Diamond, Baltasar Gracian, Janne Kivivuori, Eero Paloheimo, Ilkka Pyysiäinen ja Esko Valtaoja kahdella. Lopuista erottuvat Rene Gordon, James Graham, Jaakko Hämeen-Anttila, Tom Kankkonen, Henry Laasanen, Tor Nörretranders, Tapio Tamminen, Esa Vilenius, Alan Weisman ja E.O. Wilson teoksineen.
***
Lahdenperän kirjan pääteema on liikakansoitus, väestöräjähdys. Professori Edward O. Wilsonin sanoin: "Väestönkasvu on maapallon hirviö."
(Aihe on 5555 luetun kirjan bloggarille mitä läheisin! Kirjoitin lukiolaisena ensimmäisen mielipidekirjoitukseni heinäkuussa 1975 Suomen Kuvalehden numeroon 29/1975, jossa se julkaistiin neliöksi taitettuna laatikkona otsikolla
"Väestönkasvu seis!" Olin herännyt ekologiseen ajatteluun ja vastustin Väestöliiton siihen aikaan Suomeen propagoimaa väestönkasvua.)
Ihmismäärä kasvaa tätänykyä 80 miljoonalla joka vuosi. Lapsuuteni tietokirjoista opin Kenian väkiluvuksi 6 miljoonaa, myöhemmin 9 miljoonaa, sitten 18 miljoonaa, viimeksi lukiessani 36 miljoonaa... ja tänään enemmän. Hirmuista, eksponentiaalista kasvua!
"Ehkä maailmaa ei tuhotakaan vihalla ja aseilla vaan rakkaudella eli sukupuolivietillä - siis lisääntymällä liikaa..." siteerattiin Johan Lahdenperän sanoja Terho Ovaskan aforistisessa pilapiirroksessa, Helsingin Sanomat 3.3.2005.
***
Lahdenperän kanssa voin olla monista kiteytyksistä jokseenkin samaa mieltä. Kirjan ajatusten pohjalta saattaisi koota melkoisen aforismikokoelman tai vaikkapa "pienen punaisen kirjan":
Suomessa on liikaa väkeä suhteessa subarktisten bioresurssien kantokykyyn. Maahanmuuttokritiikki ei koske rotua tai kulttuuria vaan ihmismäärää. Suomi on täynnä, koska maailma on täynnä.
Maapallon ihmismäärän vähentäminen hallitusti (syntyvyyden säännöstelyllä) yhteen miljardiin olisi kaikkien etu. Tuhansien ei tarvitsisi kuolla päivittäin kurjuuteen eikä lisää taloja tai teitä tarvittaisi. Ilma ja meri puhdistuisivat.
Monikulttuurisuus on intellektuellien uusi punaviinisatu. Se muistuttaa oppia solidaarisesta neuvostoihmisestä, josta tulikin hirviö.
Islamistit eivät ole hyväksyneet monikulttuurisuutta, he eivät tule Eurooppaan sulautumaan vaan sulauttamaan. Islam tarkoittaa alistumista - sinun pitää alistua. (Stephen Toulminin Kosmopolis-kirjan kritiikistä).
Kun psykoguru perustaa liikkeen "Ihminen tavattavissa", se merkinnee myyntikampanjaa "kauppias tavattavissa". Psykoretoriikalla myydään tyhjiä sanoja: "Pitää olla usko aitoon minuuteen" "Ole aidosti läsnä" "Saat mitä menetät". Rahaa vastaan neuvotaan pysähtymään, hengittelemään, halaamaan (äiti Ammaa) ja hymyilemään.
(Bloggarin mielestä ilmaiset paradoksit voivat silti toisinaan olla herättäviä tai virkistäviä virikkeitä kunkin lukijan luovalle ajattelulle?)
Kevennys: Paras keino vaurastua rikastumisoppailla on kirjoittaa itse sellainen. Salanimi Veli Ty julkaisi kuulemma vuonna 1998 satiirin "Jumala on meklarini - liikemiesmunkki paljastaa hengellis-taloudellisen kasvun 7 ja puoli salaisuutta". Kuten: "Jos Jumala soittaa, ota puhelu vastaan."
"Todellisuuden väärentämisessä toiveajatteluksi uskonnot ovat suurimpia syyllisiä liikakansoitukseen, köyhyyteen ja nälkään maailmassa."
"Uskonto on muumioitunut valta- ja ammattirakenne, joka perustui muinoin todellisuuden arvailuun, sittemmin sepittelyyn. Raamattu, Talmud, Koraani ovat vanhoja luonnontieteen oppikirjoja ja suositumpia kuin Darwinin Lajien synty."
"Uskonto eli luulonto toimii signaalina omasta joukosta, jossa yksilö saa isomman edun ja suojan kuin yksin." Uskonto kokoaa joukkovoimaa ja lupaa henkivakuutuksen, toisen elämän.
"Luonnontiede ja teknologia vaativat vaivalloista opiskelua ja tutkimustyötä, mikä on länsimaisen sivistyksen ydin - - mutta uskonnollinen mutakulttuuri sikiää itsestään liikakansoituksen mukana."
"Pyysiäisen mukaan luulo- eli uskomusyhteisöön halutaan kuulua siksi, että muutkin haluavat, siis joukkoedun takia. Toiminta rituaaleissa muiden kanssa saa vakuuttumaan, että uskonnot viittaavat johonkin todelliseen. Täytyyhän kirkon takana olla jotakin, kun se on niin isokin. Jos usko heikkenee rakennetaan vielä isompi kirkko tai moskeija."
Islam elää opillista keskiaikaa (satoja vuosia ajasta jäljessä). Siltä puuttuu toistaiseksi uskonpuhdistus, tieteen synty, valistus, vapaa keskustelu ja demokratia.
Tiettävästi enkeli Gabriel luki Muhammedille ääneen Koraanin, jonka prototyyppiä säilytetään Taivaassa kuin metrinmittaa Pariisissa. Koska Koraani on luomaton, siitä seuraa paradoksi, että ennen maailmankaikkeuden luomista (alkuräjähdystä) oli vain kaksi oliota: Allah ja Koraani, ympärillään pelkkä olemattomuus - jos sitäkään. Koraanissa kuitenkin Mooses puhui jo Allahille, vaikkei Moosesta vielä ollut olemassakaan. Tällainen on jo "Kosmokomiikkaa"!
Islam ja katolinen kirkko ovat karkeassa valtakilpailussaan aina vastustaneet yrityksiä hillitä väestönkasvua Afrikassa.
YK:n ruoka-avun lentorahtaus pahentaa väestötilannetta ja saastuttaa ilmakehää. Afrikkaan yli puoli vuosisataa pumpattu kehitysapu on populaation ulkopuolelta annettu ylimääräinen resurssi, joka menee biologian lain mukaan aina lisääntymiseen.
Tuhon kaava on Rene Gordonin mukaan kaikkialla sama. Ensin hakataan ja poltetaan puut, maa raivataan pelloksi ja viljellään ravinteista tyhjäksi. Sitten tuodaan karja nyhtämään kaikki vihreä pois. Tuhon viimeistelevät vuohet, joita on yhä enemmän. Luonto ei vuohista selviä. Tuuli ja sade huuhtovat kalutun maan pois.
Lännen avustuksilla on saatu aikaan yhä enemmän köyhiä vuohilaumoineen pölypilvien keskelle. Kirkon ulkomaanapu on kampanjoinut Suomessa vuohien lahjoittamiseksi Afrikkaan. Kirkko lähettää näin ekologisia tappajia Afrikkaan.
Afrikan tulevaisuus on Stenocara, kovakuoriainen, joka elää aavikolla keskellä ei mitään.
Paloheimo näki, että afrikkalainen traditio ja kulttuuri on elämistä kädestä suuhun. Kunnollista väestöpolitiikkaa ei ole, talous nytkähtelee avun varassa. Apu syödään ja lisäännytään.
YK:n mukaan väestönkasvu pysähtyy alle 10 miljardiin, mutta syytä ei kerrota. Onko syynä romahdus, kun ruoka ei riitä nykyisillekään? Mikä muu se voisi olla?
"Kun 12 000 ihmistä kerääntyy seuraamaan pallon potkimista tai heiluttamaan etusormeaan ilmassa rokkibändin tahdissa, se todistaa, ettei heillä ole järkevää tekemistä maailmassa, eikä siis rationaalista syytä olla olemassa. Syyt ovat muita, kuten seurauksetkin."
Merkittävä, valistava, ajatuksia haastava, paikoin uusinta suomettuneisuuden lehdistösensuuria paljastava kirja päättyy lohduttavasti Mika Waltarin antamaan neuvoon nuorelle toimittajalle:
"Minulla on ollut yksi lause, joka on tehnyt elämäni helpommaksi kestää. Se kuuluu näin: Älä pelkää, lapseni, ei elämä ole sen arvoinen."
Tietokirjakriitikko Johan Lahdenperä on viime vuosina lukenut perusteellisesti ainakin 55 kirjaa, joista hän on kirjoittanut esseitä Helsingin Sanomiin, Aamulehteen ja Kalevaan, sillä nyt hän on koonnut tutkimastaan vaikuttavan yhteenvedon otsikolla "Maailman juoni. Tekojen tarkoittamattomat seuraukset" (Multikustannus 2009), 251 sivua.
Kirjan 54 lähdeteoksen listalta näkyy puuttuvan "55." Pekka Malisen 'Kehitysapu täysremonttiin' (1989), ehkäpä iän vuoksi, koska muut teokset on julkaistu vuosien 1991-2009 välillä. Kari Enqvist pistää esiin lähdeluettelosta neljällä teoksella, Timo Airaksinen, Jared Diamond, Baltasar Gracian, Janne Kivivuori, Eero Paloheimo, Ilkka Pyysiäinen ja Esko Valtaoja kahdella. Lopuista erottuvat Rene Gordon, James Graham, Jaakko Hämeen-Anttila, Tom Kankkonen, Henry Laasanen, Tor Nörretranders, Tapio Tamminen, Esa Vilenius, Alan Weisman ja E.O. Wilson teoksineen.
***
Lahdenperän kirjan pääteema on liikakansoitus, väestöräjähdys. Professori Edward O. Wilsonin sanoin: "Väestönkasvu on maapallon hirviö."
(Aihe on 5555 luetun kirjan bloggarille mitä läheisin! Kirjoitin lukiolaisena ensimmäisen mielipidekirjoitukseni heinäkuussa 1975 Suomen Kuvalehden numeroon 29/1975, jossa se julkaistiin neliöksi taitettuna laatikkona otsikolla
"Väestönkasvu seis!" Olin herännyt ekologiseen ajatteluun ja vastustin Väestöliiton siihen aikaan Suomeen propagoimaa väestönkasvua.)
Ihmismäärä kasvaa tätänykyä 80 miljoonalla joka vuosi. Lapsuuteni tietokirjoista opin Kenian väkiluvuksi 6 miljoonaa, myöhemmin 9 miljoonaa, sitten 18 miljoonaa, viimeksi lukiessani 36 miljoonaa... ja tänään enemmän. Hirmuista, eksponentiaalista kasvua!
"Ehkä maailmaa ei tuhotakaan vihalla ja aseilla vaan rakkaudella eli sukupuolivietillä - siis lisääntymällä liikaa..." siteerattiin Johan Lahdenperän sanoja Terho Ovaskan aforistisessa pilapiirroksessa, Helsingin Sanomat 3.3.2005.
***
Lahdenperän kanssa voin olla monista kiteytyksistä jokseenkin samaa mieltä. Kirjan ajatusten pohjalta saattaisi koota melkoisen aforismikokoelman tai vaikkapa "pienen punaisen kirjan":
Suomessa on liikaa väkeä suhteessa subarktisten bioresurssien kantokykyyn. Maahanmuuttokritiikki ei koske rotua tai kulttuuria vaan ihmismäärää. Suomi on täynnä, koska maailma on täynnä.
Maapallon ihmismäärän vähentäminen hallitusti (syntyvyyden säännöstelyllä) yhteen miljardiin olisi kaikkien etu. Tuhansien ei tarvitsisi kuolla päivittäin kurjuuteen eikä lisää taloja tai teitä tarvittaisi. Ilma ja meri puhdistuisivat.
Monikulttuurisuus on intellektuellien uusi punaviinisatu. Se muistuttaa oppia solidaarisesta neuvostoihmisestä, josta tulikin hirviö.
Islamistit eivät ole hyväksyneet monikulttuurisuutta, he eivät tule Eurooppaan sulautumaan vaan sulauttamaan. Islam tarkoittaa alistumista - sinun pitää alistua. (Stephen Toulminin Kosmopolis-kirjan kritiikistä).
Kun psykoguru perustaa liikkeen "Ihminen tavattavissa", se merkinnee myyntikampanjaa "kauppias tavattavissa". Psykoretoriikalla myydään tyhjiä sanoja: "Pitää olla usko aitoon minuuteen" "Ole aidosti läsnä" "Saat mitä menetät". Rahaa vastaan neuvotaan pysähtymään, hengittelemään, halaamaan (äiti Ammaa) ja hymyilemään.
(Bloggarin mielestä ilmaiset paradoksit voivat silti toisinaan olla herättäviä tai virkistäviä virikkeitä kunkin lukijan luovalle ajattelulle?)
Kevennys: Paras keino vaurastua rikastumisoppailla on kirjoittaa itse sellainen. Salanimi Veli Ty julkaisi kuulemma vuonna 1998 satiirin "Jumala on meklarini - liikemiesmunkki paljastaa hengellis-taloudellisen kasvun 7 ja puoli salaisuutta". Kuten: "Jos Jumala soittaa, ota puhelu vastaan."
"Todellisuuden väärentämisessä toiveajatteluksi uskonnot ovat suurimpia syyllisiä liikakansoitukseen, köyhyyteen ja nälkään maailmassa."
"Uskonto on muumioitunut valta- ja ammattirakenne, joka perustui muinoin todellisuuden arvailuun, sittemmin sepittelyyn. Raamattu, Talmud, Koraani ovat vanhoja luonnontieteen oppikirjoja ja suositumpia kuin Darwinin Lajien synty."
"Uskonto eli luulonto toimii signaalina omasta joukosta, jossa yksilö saa isomman edun ja suojan kuin yksin." Uskonto kokoaa joukkovoimaa ja lupaa henkivakuutuksen, toisen elämän.
"Luonnontiede ja teknologia vaativat vaivalloista opiskelua ja tutkimustyötä, mikä on länsimaisen sivistyksen ydin - - mutta uskonnollinen mutakulttuuri sikiää itsestään liikakansoituksen mukana."
"Pyysiäisen mukaan luulo- eli uskomusyhteisöön halutaan kuulua siksi, että muutkin haluavat, siis joukkoedun takia. Toiminta rituaaleissa muiden kanssa saa vakuuttumaan, että uskonnot viittaavat johonkin todelliseen. Täytyyhän kirkon takana olla jotakin, kun se on niin isokin. Jos usko heikkenee rakennetaan vielä isompi kirkko tai moskeija."
Islam elää opillista keskiaikaa (satoja vuosia ajasta jäljessä). Siltä puuttuu toistaiseksi uskonpuhdistus, tieteen synty, valistus, vapaa keskustelu ja demokratia.
Tiettävästi enkeli Gabriel luki Muhammedille ääneen Koraanin, jonka prototyyppiä säilytetään Taivaassa kuin metrinmittaa Pariisissa. Koska Koraani on luomaton, siitä seuraa paradoksi, että ennen maailmankaikkeuden luomista (alkuräjähdystä) oli vain kaksi oliota: Allah ja Koraani, ympärillään pelkkä olemattomuus - jos sitäkään. Koraanissa kuitenkin Mooses puhui jo Allahille, vaikkei Moosesta vielä ollut olemassakaan. Tällainen on jo "Kosmokomiikkaa"!
Islam ja katolinen kirkko ovat karkeassa valtakilpailussaan aina vastustaneet yrityksiä hillitä väestönkasvua Afrikassa.
YK:n ruoka-avun lentorahtaus pahentaa väestötilannetta ja saastuttaa ilmakehää. Afrikkaan yli puoli vuosisataa pumpattu kehitysapu on populaation ulkopuolelta annettu ylimääräinen resurssi, joka menee biologian lain mukaan aina lisääntymiseen.
Tuhon kaava on Rene Gordonin mukaan kaikkialla sama. Ensin hakataan ja poltetaan puut, maa raivataan pelloksi ja viljellään ravinteista tyhjäksi. Sitten tuodaan karja nyhtämään kaikki vihreä pois. Tuhon viimeistelevät vuohet, joita on yhä enemmän. Luonto ei vuohista selviä. Tuuli ja sade huuhtovat kalutun maan pois.
Lännen avustuksilla on saatu aikaan yhä enemmän köyhiä vuohilaumoineen pölypilvien keskelle. Kirkon ulkomaanapu on kampanjoinut Suomessa vuohien lahjoittamiseksi Afrikkaan. Kirkko lähettää näin ekologisia tappajia Afrikkaan.
Afrikan tulevaisuus on Stenocara, kovakuoriainen, joka elää aavikolla keskellä ei mitään.
Paloheimo näki, että afrikkalainen traditio ja kulttuuri on elämistä kädestä suuhun. Kunnollista väestöpolitiikkaa ei ole, talous nytkähtelee avun varassa. Apu syödään ja lisäännytään.
YK:n mukaan väestönkasvu pysähtyy alle 10 miljardiin, mutta syytä ei kerrota. Onko syynä romahdus, kun ruoka ei riitä nykyisillekään? Mikä muu se voisi olla?
"Kun 12 000 ihmistä kerääntyy seuraamaan pallon potkimista tai heiluttamaan etusormeaan ilmassa rokkibändin tahdissa, se todistaa, ettei heillä ole järkevää tekemistä maailmassa, eikä siis rationaalista syytä olla olemassa. Syyt ovat muita, kuten seurauksetkin."
Merkittävä, valistava, ajatuksia haastava, paikoin uusinta suomettuneisuuden lehdistösensuuria paljastava kirja päättyy lohduttavasti Mika Waltarin antamaan neuvoon nuorelle toimittajalle:
"Minulla on ollut yksi lause, joka on tehnyt elämäni helpommaksi kestää. Se kuuluu näin: Älä pelkää, lapseni, ei elämä ole sen arvoinen."
21. Yön kuumuudessa eli Musta yö (dekkari)
Yön kuumuudessa eli Musta yö (dekkari)
Muistelen kohtalaiseksi televisiosarjaa "Yön kuumuudessa", jossa Carroll O'Connor (aiempi "Archie Bunker") esitti etelävaltion rotuennakkoluuloisen pikkukaupungin sheriffiä Bill Gillespieta. Tämä sai työtoverikseen etevän mustaihoisen rikostutkijan Virgil Tibbsin. Sarjaa tehtiin Yhdysvalloissa 150 jaksoa kahdeksan vuoden kuluessa 1988-1995.
Pidin enemmän alkuperäisestä, 5 Oscarilla (7 ehdokkuudesta) palkitusta elokuvasta "In the Heat of the Night" (1967), joka on esitetty televisiossa useammin kuin kerran. Filmin tähdet olivat Sidney Poitier (Tibbs), Rod Steiger (Gillespie) sekä Warren B. Oates (Sam Wood).
Vihdoin löytyi luettavakseni alkuperäinen John Ballin kirja "In the Heat of the Night" (1965), käännöksenä "Musta yö" (1967). Leif Forsblom suomensi sen Gummeruksen Salama-sarjan numeroksi 155. Kirjailija John Dudley Ball (1911-1988) oli voittanut vuoden 1966 Edgar-palkinnon "parhaasta esikoisdekkarista".
Odotuksissani oli pelkkä tutun elokuvajuonen pikakelaus lukien, mutta jännitysromaani tempaisikin intensiivisesti mukaansa. En muistanutkaan tapahtumia, saati loppuratkaisua, niin kuin luulin. Ja tietysti filmin käsikirjoitus oli muunneltu.
Kirjan ensisijainen päähenkilö on yövuorossa partioiva nuori poliisimies Sam Wood. Tämä löytää tapetun ruumiin, nappaa todennäköisimmän epäillyn, eli muualta tulleen värillisen miehen muutoin tyhjältä linja-autoasemalta, joutuu myöhemmin itse väärin syytetyksi, kokee romanssin uhrin tyttären kanssa ja ehtii kehittyä ihmisenä, enemmänkin kuin poliisipäällikkö Bill Gillespie. Wood alkaa omaksua esikuvakseen Tibbsin eikä enää Gillespieta. - Musta etsivä Virgil Tibbs puolestaan on suvereenin täydellinen alusta loppuun asti, aivan kuten Hercule Poirot tai Sherlock Holmes aikoinaan.
"Carolinan" osavaltion 10'000 asukkaan "Wellsin kaupunkiin" virittyy jännitteitä. Räjähtääkö valkoisen köyhälistön rotuennakkoluulo väkivallaksi? Sam Woodin rutinoituun yöpartiointiin yksityiskohtineen, erilaisine katuineen ja kortteleineen, tietyn valaistun verhottoman ikkunan tirkistelyyn ja välipalataukoon yökuppilassa, eläytyy helposti. Jokseenkin epäpätevä poliisipäällikkö - muistellaanpa Archie Bunkeriakin - on puun ja kuoren välissä poliitikkojen ja kansan syvien rivien paineessa.
Odotetunlaisen trilleritunnelman täydentää perinteisen arvoitusdekkarin oiva kaava. Kyllä: johtolankoja on tarjolla vihjeeksi, matkan varrella sattuu yllätyskäänteitä, ja kun Virgil Tibbs ratkaisee jutun valmiiksi, ei syyllinen löydy miostään tuntemattomuudesta, vaan lukijalle tutusta joukosta. perustellusti ja yllättävästi.
Palapelin osaset, kuten aivan erillisiksi koetut rikosilmoitukset, naksahtavatkin paikoilleen loogiseksi kokonaisuudeksi. Ratkaisu on lukijaa tyydyttävä, jollei kai milloinkaan ehdottoman täydellinen. Tiukat 186 sivua ahmii mielellään keskeytyksettä. Laitetaanpa John Ballin "Musta yö" hyvien dekkarien listalle!
Muistelen kohtalaiseksi televisiosarjaa "Yön kuumuudessa", jossa Carroll O'Connor (aiempi "Archie Bunker") esitti etelävaltion rotuennakkoluuloisen pikkukaupungin sheriffiä Bill Gillespieta. Tämä sai työtoverikseen etevän mustaihoisen rikostutkijan Virgil Tibbsin. Sarjaa tehtiin Yhdysvalloissa 150 jaksoa kahdeksan vuoden kuluessa 1988-1995.
Pidin enemmän alkuperäisestä, 5 Oscarilla (7 ehdokkuudesta) palkitusta elokuvasta "In the Heat of the Night" (1967), joka on esitetty televisiossa useammin kuin kerran. Filmin tähdet olivat Sidney Poitier (Tibbs), Rod Steiger (Gillespie) sekä Warren B. Oates (Sam Wood).
Vihdoin löytyi luettavakseni alkuperäinen John Ballin kirja "In the Heat of the Night" (1965), käännöksenä "Musta yö" (1967). Leif Forsblom suomensi sen Gummeruksen Salama-sarjan numeroksi 155. Kirjailija John Dudley Ball (1911-1988) oli voittanut vuoden 1966 Edgar-palkinnon "parhaasta esikoisdekkarista".
Odotuksissani oli pelkkä tutun elokuvajuonen pikakelaus lukien, mutta jännitysromaani tempaisikin intensiivisesti mukaansa. En muistanutkaan tapahtumia, saati loppuratkaisua, niin kuin luulin. Ja tietysti filmin käsikirjoitus oli muunneltu.
Kirjan ensisijainen päähenkilö on yövuorossa partioiva nuori poliisimies Sam Wood. Tämä löytää tapetun ruumiin, nappaa todennäköisimmän epäillyn, eli muualta tulleen värillisen miehen muutoin tyhjältä linja-autoasemalta, joutuu myöhemmin itse väärin syytetyksi, kokee romanssin uhrin tyttären kanssa ja ehtii kehittyä ihmisenä, enemmänkin kuin poliisipäällikkö Bill Gillespie. Wood alkaa omaksua esikuvakseen Tibbsin eikä enää Gillespieta. - Musta etsivä Virgil Tibbs puolestaan on suvereenin täydellinen alusta loppuun asti, aivan kuten Hercule Poirot tai Sherlock Holmes aikoinaan.
"Carolinan" osavaltion 10'000 asukkaan "Wellsin kaupunkiin" virittyy jännitteitä. Räjähtääkö valkoisen köyhälistön rotuennakkoluulo väkivallaksi? Sam Woodin rutinoituun yöpartiointiin yksityiskohtineen, erilaisine katuineen ja kortteleineen, tietyn valaistun verhottoman ikkunan tirkistelyyn ja välipalataukoon yökuppilassa, eläytyy helposti. Jokseenkin epäpätevä poliisipäällikkö - muistellaanpa Archie Bunkeriakin - on puun ja kuoren välissä poliitikkojen ja kansan syvien rivien paineessa.
Odotetunlaisen trilleritunnelman täydentää perinteisen arvoitusdekkarin oiva kaava. Kyllä: johtolankoja on tarjolla vihjeeksi, matkan varrella sattuu yllätyskäänteitä, ja kun Virgil Tibbs ratkaisee jutun valmiiksi, ei syyllinen löydy miostään tuntemattomuudesta, vaan lukijalle tutusta joukosta. perustellusti ja yllättävästi.
Palapelin osaset, kuten aivan erillisiksi koetut rikosilmoitukset, naksahtavatkin paikoilleen loogiseksi kokonaisuudeksi. Ratkaisu on lukijaa tyydyttävä, jollei kai milloinkaan ehdottoman täydellinen. Tiukat 186 sivua ahmii mielellään keskeytyksettä. Laitetaanpa John Ballin "Musta yö" hyvien dekkarien listalle!
20. Parhaat dekkaristit, Berkeley, Stout ym.
Parhaat dekkaristit, Berkeley, Stout ym.
Luin poikkeuksellisen hyvän dekkarin: Rex Stout: "Murhaajan tyyliin" (Plot It Yourself) vuodelta 1959. Päähenkilöinä etsivät Nero Wolfe (ajattelu) ja Archie Goodwin (jalkatyö).
Tekisipä mieleni alkaa listata hyviä "Kuka-sen-teki?" -dekkareita (whodunit?) eri ihmisten kanssa, jotta välttyisi lukemasta huonoja? Sijoitan aluksi listalleni kakkoseksi tämän:
2) Stout, Rex (1959): "Murhaajan tyyliin" (Plot It Yourself), Sapo-sarja 383, WSOY 1995.
Toivon dekkarilta ovelaa, hämäävää juonta. Kenties tuntematon rikollinen on oivaltanut kekseliään petoksen, lähtökohtaisesti hyötyäkseen taloudellisesti? (Kosto on teennäisempi perustelu.) Ehkäpä juoni edellyttää murhaa (perinnöt yms.) taikka suunnitelman paljastumisen vaara ajaa tappamaan, tai onnistunut hämäys edellyttää surmia. Silkat mielipuoliset sarjamurhaajat eivät kiinnosta!
"Plot it Yourself" -kirjan hyvä lähtökohta on seuraavanlainen:
Eräs kirjailija on vihdoinkin julkaissut teoksen, josta tulee suurmenestys (vrt. Kjell Westö tai Kari Hotakainen). Hänen kustantajansa saa yllättävän kiristyskirjeen. Kirjeessä eräs paljon tuntemattomampi kirjailija väittää luoneensa kyseisen käsikirjoituksen ja lähettäneensä sen aiemmin samalle kustantajalle. Hän väittää, että menestysteos on plagiaatti, että menestyskirjan juoni on varastettu hänen julkaisemattomasta käsikirjoituksestaan!
Ja todellakin, kustantamon uumenista löytyy kiristäjän käsikirjoitus, jonka juoni on samanlainen kuin menestyskirjan, ellei vähän yksinkertaisempi, kalpeampi referaatti siitä. Kustantaja ei voi kuin suostua maksamaan kohtuullisen suuren korvauksen kiristäjälle tämän idean "lainaamisesta" välttääkseen suuren skandaalin. - Mieleen tulee tositapaus "Sariola-Sarkola" (yhden kirjaimen lipsahdus), jossa tunnetun ja edustavan rouva Sariolan lukuisat kirjat olikin kirjoittanut toimittaja Ritva Sarkola.
Kustantajien ja kirjailijoiden viisihenkinen yhteistyökomitea kääntyy Nero Wolfen puoleen, kun tilanne on kestämätön. Parin vuoden sisällä on jo neljästi neljä eri 'kirjailijaa' kiristänyt - neljään kirjaan ja neljään kustantajaan liittyen - täsmälleen samalla tavalla.
Äskettäin on tehty viides yritys, jossa uutta on, että ensimmäistä kertaa sama, vähän tunnettu kirjailija syyttää uudelleen, että nyt on hänen jo toinenkin käsikirjoituksensa varastettu! Hän vaatii taas korvausta. Tilanne kiristyy entisestään, kun yksi ja toinen muista kirjailijoista sattuu yllättäen kuolemaan, juuri ennen kuin etsivä Archie Goodwin ehtii heitä kuulustelemaan.
Loppuratkaisu on miellyttävä, ehdottoman looginen, "ainoa mahdollinen". Langanpäät yhtyvät. Tietenkin syyllinen pyöri alusta alkaen tarinan näyttämöllä, muttei lainkaan epäilyttävänä, jollei lukija oivalla erästä johtolankaa, joka on jälkikäteen ilmiselvä, muttei ollut, ennen kuin sen on 'jälkiviisaasti' tajunnut...
Siinäpä mielestäni hyvä dekkarikaava: joku on keksinyt ovelan taloudellisen juonen ja murhiin hän ajautui vasta, koska Nero Wolfesta tuli hänelle liian vaarallinen uhka.
Olen lukenut viisi muutakin Nero Wolfen tapauksista, joita Rex Stout (1886-1975) kirjoitti 1930-luvulta alkaen yhteensä 46, mutten ole toistaiseksi törmännyt yhtä hyvään ideaan.
Kun aloitan suosituslistan hyvistä arvoitus-dekkareista, ensimmäiseksi sijoittuu:
1) Berkeley, Anthony (1929): Myrkytetyn suklaarasian arvoitus (The Poisoned Chocolates Case), Sapo-sarja 329, WSOY 1989, 276 sivua, suomentanut Eva Siikarla. Kirjailija Anthony Berkeley Cox (1893-1971) käytti toistakin kirjailijanimeä Francis Iles.
Suklaarasian kirjassa harrastajadekkaristien kerho kokoontuu yrittääkseen ratkaista erään selvittämättömän rikoksen. Jokaisella kuudesta osallistujasta on oma teoriansa, jonka toiset riipivät kappaleiksi, kunnes viimein porukan heikoimmaksi lenkiksi oletettu, kadulta joukon jatkoksi kutsuttu "muuan joutilas herrasmies" esittää mykistävän ratkaisun...
Berkeleyn kirja on jo erittäin tunnustettu klassikko. Viimeksi näin sen suositeltuna kirjassa: '501 Books You Should Read Before You Die' ja se esiintyy muissakin listauksissa, kuten "50 maailman parasta dekkaria".
Jatkoa listaan en välittömästi ulkomuistista keksi. Arthur Conan Doyle, Agatha Christie, Dorothy Sayers, kaiketi Ellery Queenkin kuuluvat listalle, mutta mitkä teokset heiltä?
Olisiko Agatha Christien kekseliäin teos "10 pientä neekeripoikaa - Eikä yksikään pelastunut"? Siitä tulee myös mieleeni mainio kotimainen variaatio. Tauno Yliruusin "Rikosetsivien vapaapäivä" (1963), jota jännitin lapsuudessani nautittavana radiokuunnelmana, ja luin uudelleen aikuisena.
Christien "Evil Under the Sun" eli "Varjossa auringon alla" teki myös vaikutuksen, kun luin sen ruotsiksi nimellä "Mord på ljusa dagen".
Christien "Kortit pöydällä" -kirjan asetelma on kiehtova: Erikoinen syyrialainen herrasmies kutsuu kotiinsa kahdeksan vierasta, jotka asettuvat kahteen eri huoneeseen pelaamaan bridgeä eri pöydissä. Toisen pöydän ääressä istuu etsiviä kuten Hercule Poirot, mutta toiset vieraat ovat epäilyttäviä henkilöitä, joiden jokaisen taustalta löytyy outo kuolemantapaus. Äkkiä kutsujen isäntä löydetään nojatuolistaan takan ääreltä kuolleena! Syyllinen voi olla vain joku kahdeksasta vieraasta?
Dekkareita voi lukea myös paikallisvärin vuoksi - kuten matkakirjoja.
Lueskelen kaikki eteeni osuvat Mauri Sariolat, joissa hän tekee oman aikansa turistimatkan vaikkapa Istanbuliin, Petroskoihin, Puolaan tai Madeiralle ja kehittelee kehikkoon dekkarin...
Mauri Sariolan (1924-1985) maneerit ja piintyneet persoonalliset mielipiteet ovat tahattoman hauskoja, ainakin jälkikäteen luettuina, muistoina hänen elinajoistaan, Repo-radion ja partaradikalismin kaudesta kekkoslovakialaisessa autonomiassa.
Rex Stoutin erikoisin kirja on "Mustan vuoren varjossa" (The Black Mountain, 1954), jossa newyorkilainen Nero Wolfe seikkailee ja kiipeilee synnyinmaassaan Montenegrossa 1950-luvulla, serbien tappaessa sekä toisiaan että albaaneja kuin harrastuksekseen. Tarina voisi tuntua uskomattomalta, ellei 1990-luvun Bosnian sisällissodan todellisuus olisi paljastanut kaiken todeksi! Uskomaton oli kansanryhmien jännite ja sisällissota Jugoslavian sisällä. Stout tunsi tai ennusti sen pinnan alta.
Poimitaanpa vielä jokin kiintoisa yhdistelmä miljöötä ja asetelmaa:
Stangerup, Helle (1967): Punahilkan hautakirjoitus (Gravskrift for Rödhätte) Sapo-sarja 89, WSOY 2.p 2003, suom. A-L. Laine, 151 sivua.
Kirja kertoo murhasta Convair Metropolitan -lentokoneessa 1960-luvun turistimatkalla Tanskasta Madeiralle. Madeira-kuvausta toivoisin olevan enemmän. Murhaaja voi olla vain kapteeni tai perämies tai jompikumpi lentoemännistä. Uhri on kolmas lentoemäntä, jota muilla oli syytä joko vihata tai pelätä.
Kuvattu lentokonemiljöö on erittäin kiinnostava, koska olen 1970-luvulla lentänyt muutaman kerran myös Convair Metropolitanilla, joita Finnairilla oli siihen aikaan laivasto. Yksi niistä on yhä Vantaan Ilmailumuseossa, missä koneen sisällä voi vierailla, vaikkapa levähtääkseen tunnelmoiden jollakin sen puolesta sadasta istuimesta.
Luin poikkeuksellisen hyvän dekkarin: Rex Stout: "Murhaajan tyyliin" (Plot It Yourself) vuodelta 1959. Päähenkilöinä etsivät Nero Wolfe (ajattelu) ja Archie Goodwin (jalkatyö).
Tekisipä mieleni alkaa listata hyviä "Kuka-sen-teki?" -dekkareita (whodunit?) eri ihmisten kanssa, jotta välttyisi lukemasta huonoja? Sijoitan aluksi listalleni kakkoseksi tämän:
2) Stout, Rex (1959): "Murhaajan tyyliin" (Plot It Yourself), Sapo-sarja 383, WSOY 1995.
Toivon dekkarilta ovelaa, hämäävää juonta. Kenties tuntematon rikollinen on oivaltanut kekseliään petoksen, lähtökohtaisesti hyötyäkseen taloudellisesti? (Kosto on teennäisempi perustelu.) Ehkäpä juoni edellyttää murhaa (perinnöt yms.) taikka suunnitelman paljastumisen vaara ajaa tappamaan, tai onnistunut hämäys edellyttää surmia. Silkat mielipuoliset sarjamurhaajat eivät kiinnosta!
"Plot it Yourself" -kirjan hyvä lähtökohta on seuraavanlainen:
Eräs kirjailija on vihdoinkin julkaissut teoksen, josta tulee suurmenestys (vrt. Kjell Westö tai Kari Hotakainen). Hänen kustantajansa saa yllättävän kiristyskirjeen. Kirjeessä eräs paljon tuntemattomampi kirjailija väittää luoneensa kyseisen käsikirjoituksen ja lähettäneensä sen aiemmin samalle kustantajalle. Hän väittää, että menestysteos on plagiaatti, että menestyskirjan juoni on varastettu hänen julkaisemattomasta käsikirjoituksestaan!
Ja todellakin, kustantamon uumenista löytyy kiristäjän käsikirjoitus, jonka juoni on samanlainen kuin menestyskirjan, ellei vähän yksinkertaisempi, kalpeampi referaatti siitä. Kustantaja ei voi kuin suostua maksamaan kohtuullisen suuren korvauksen kiristäjälle tämän idean "lainaamisesta" välttääkseen suuren skandaalin. - Mieleen tulee tositapaus "Sariola-Sarkola" (yhden kirjaimen lipsahdus), jossa tunnetun ja edustavan rouva Sariolan lukuisat kirjat olikin kirjoittanut toimittaja Ritva Sarkola.
Kustantajien ja kirjailijoiden viisihenkinen yhteistyökomitea kääntyy Nero Wolfen puoleen, kun tilanne on kestämätön. Parin vuoden sisällä on jo neljästi neljä eri 'kirjailijaa' kiristänyt - neljään kirjaan ja neljään kustantajaan liittyen - täsmälleen samalla tavalla.
Äskettäin on tehty viides yritys, jossa uutta on, että ensimmäistä kertaa sama, vähän tunnettu kirjailija syyttää uudelleen, että nyt on hänen jo toinenkin käsikirjoituksensa varastettu! Hän vaatii taas korvausta. Tilanne kiristyy entisestään, kun yksi ja toinen muista kirjailijoista sattuu yllättäen kuolemaan, juuri ennen kuin etsivä Archie Goodwin ehtii heitä kuulustelemaan.
Loppuratkaisu on miellyttävä, ehdottoman looginen, "ainoa mahdollinen". Langanpäät yhtyvät. Tietenkin syyllinen pyöri alusta alkaen tarinan näyttämöllä, muttei lainkaan epäilyttävänä, jollei lukija oivalla erästä johtolankaa, joka on jälkikäteen ilmiselvä, muttei ollut, ennen kuin sen on 'jälkiviisaasti' tajunnut...
Siinäpä mielestäni hyvä dekkarikaava: joku on keksinyt ovelan taloudellisen juonen ja murhiin hän ajautui vasta, koska Nero Wolfesta tuli hänelle liian vaarallinen uhka.
Olen lukenut viisi muutakin Nero Wolfen tapauksista, joita Rex Stout (1886-1975) kirjoitti 1930-luvulta alkaen yhteensä 46, mutten ole toistaiseksi törmännyt yhtä hyvään ideaan.
Kun aloitan suosituslistan hyvistä arvoitus-dekkareista, ensimmäiseksi sijoittuu:
1) Berkeley, Anthony (1929): Myrkytetyn suklaarasian arvoitus (The Poisoned Chocolates Case), Sapo-sarja 329, WSOY 1989, 276 sivua, suomentanut Eva Siikarla. Kirjailija Anthony Berkeley Cox (1893-1971) käytti toistakin kirjailijanimeä Francis Iles.
Suklaarasian kirjassa harrastajadekkaristien kerho kokoontuu yrittääkseen ratkaista erään selvittämättömän rikoksen. Jokaisella kuudesta osallistujasta on oma teoriansa, jonka toiset riipivät kappaleiksi, kunnes viimein porukan heikoimmaksi lenkiksi oletettu, kadulta joukon jatkoksi kutsuttu "muuan joutilas herrasmies" esittää mykistävän ratkaisun...
Berkeleyn kirja on jo erittäin tunnustettu klassikko. Viimeksi näin sen suositeltuna kirjassa: '501 Books You Should Read Before You Die' ja se esiintyy muissakin listauksissa, kuten "50 maailman parasta dekkaria".
Jatkoa listaan en välittömästi ulkomuistista keksi. Arthur Conan Doyle, Agatha Christie, Dorothy Sayers, kaiketi Ellery Queenkin kuuluvat listalle, mutta mitkä teokset heiltä?
Olisiko Agatha Christien kekseliäin teos "10 pientä neekeripoikaa - Eikä yksikään pelastunut"? Siitä tulee myös mieleeni mainio kotimainen variaatio. Tauno Yliruusin "Rikosetsivien vapaapäivä" (1963), jota jännitin lapsuudessani nautittavana radiokuunnelmana, ja luin uudelleen aikuisena.
Christien "Evil Under the Sun" eli "Varjossa auringon alla" teki myös vaikutuksen, kun luin sen ruotsiksi nimellä "Mord på ljusa dagen".
Christien "Kortit pöydällä" -kirjan asetelma on kiehtova: Erikoinen syyrialainen herrasmies kutsuu kotiinsa kahdeksan vierasta, jotka asettuvat kahteen eri huoneeseen pelaamaan bridgeä eri pöydissä. Toisen pöydän ääressä istuu etsiviä kuten Hercule Poirot, mutta toiset vieraat ovat epäilyttäviä henkilöitä, joiden jokaisen taustalta löytyy outo kuolemantapaus. Äkkiä kutsujen isäntä löydetään nojatuolistaan takan ääreltä kuolleena! Syyllinen voi olla vain joku kahdeksasta vieraasta?
Dekkareita voi lukea myös paikallisvärin vuoksi - kuten matkakirjoja.
Lueskelen kaikki eteeni osuvat Mauri Sariolat, joissa hän tekee oman aikansa turistimatkan vaikkapa Istanbuliin, Petroskoihin, Puolaan tai Madeiralle ja kehittelee kehikkoon dekkarin...
Mauri Sariolan (1924-1985) maneerit ja piintyneet persoonalliset mielipiteet ovat tahattoman hauskoja, ainakin jälkikäteen luettuina, muistoina hänen elinajoistaan, Repo-radion ja partaradikalismin kaudesta kekkoslovakialaisessa autonomiassa.
Rex Stoutin erikoisin kirja on "Mustan vuoren varjossa" (The Black Mountain, 1954), jossa newyorkilainen Nero Wolfe seikkailee ja kiipeilee synnyinmaassaan Montenegrossa 1950-luvulla, serbien tappaessa sekä toisiaan että albaaneja kuin harrastuksekseen. Tarina voisi tuntua uskomattomalta, ellei 1990-luvun Bosnian sisällissodan todellisuus olisi paljastanut kaiken todeksi! Uskomaton oli kansanryhmien jännite ja sisällissota Jugoslavian sisällä. Stout tunsi tai ennusti sen pinnan alta.
Poimitaanpa vielä jokin kiintoisa yhdistelmä miljöötä ja asetelmaa:
Stangerup, Helle (1967): Punahilkan hautakirjoitus (Gravskrift for Rödhätte) Sapo-sarja 89, WSOY 2.p 2003, suom. A-L. Laine, 151 sivua.
Kirja kertoo murhasta Convair Metropolitan -lentokoneessa 1960-luvun turistimatkalla Tanskasta Madeiralle. Madeira-kuvausta toivoisin olevan enemmän. Murhaaja voi olla vain kapteeni tai perämies tai jompikumpi lentoemännistä. Uhri on kolmas lentoemäntä, jota muilla oli syytä joko vihata tai pelätä.
Kuvattu lentokonemiljöö on erittäin kiinnostava, koska olen 1970-luvulla lentänyt muutaman kerran myös Convair Metropolitanilla, joita Finnairilla oli siihen aikaan laivasto. Yksi niistä on yhä Vantaan Ilmailumuseossa, missä koneen sisällä voi vierailla, vaikkapa levähtääkseen tunnelmoiden jollakin sen puolesta sadasta istuimesta.
perjantai 25. syyskuuta 2009
19. Venäläisyyden kiteytyksiä
VENÄLÄISYYDEN KITEYTYKSIÄ
Luin ulkomaankirjeenvaihtaja Anna-Lena Laurénin "Tuokiokuvia Venäjältä" eli "Hulluja nuo venäläiset" (Teos & Söderströms 2009). Vertailin teosta aiemmin luettuun Outi Parikan "Äiti-Venäjän Aapiseen".
Venäjähän on (kuten Parikkaa aiemmin pyrin kiteyttämään)
1) autoritäärinen (olet joko tsaari tai orja?),
2) kollektiivinen ("porukalla" toimitaan)
3) vuoroin äärimmäisen kova, vuoroin pehmeä.
4) ankarat säännöt asettava, mutta noudattamatta jättävä.
5) tempoileva (lyhyet kampanjat)
Laurénin kirjasta tulkitsen omin sanoin seuraavia huomioita:
Venäjä on suurten vastakohtien maa (- kuten köyhien ja rikkaiden).
Venäjällä on kaksi todellisuutta (- ollaan joko maaorjia tai isäntiä?)
Säännöt ovat pikkutarkkoja (- maaorjan on toteltava?), mutta
sääntöjä rikotaan röyhkeästi (- isännälle ei aseteta mitään rajoja?)
Voitonpäivänä jokainen venäläinen juhlii (- on ison maan isäntä?)
Sotilasmahdista ja historiasta voi köyhinkin kansalainen ylpeillä.
Sovinismi kohdistuu - paitsi ulkomaihin - myös naissukupuoleen.
Venäjällä hallitsijat asettavat kansalle poliittiset puolueet,
eivätkä puolueet synny alhaalta kansanliikkeistä.
Kolmannes työntekijöistä on valtion ja kuntien viroissa!
(- Byrokratian ies, pikkuisäntiä, joita maaorjien pitää lahjoa?)
Venäläisen arkeen kuuluu juosta - jotta ehtisi ennen ruuhkaa ja jonotusta?
Aasialaiset tarkastataan pikkutarkasti (- eivät ole isäntiä vaan maaorjia?)
Kun venäläisellä on rahaa, hän alkaa näytellä tuhlailevaa mahti-isäntää?
Venäläinen haluaa matkustaa ryhmämatkoilla, kollektiivisesti.
Venäläinen haluaa jatkaa kotikutsuja yli yönkin, ettei tarvitsisi erota ystävistä.
(Lähdeteosten ruokkimana vääntelin taas rautalangasta tulkintaani.)
Luin ulkomaankirjeenvaihtaja Anna-Lena Laurénin "Tuokiokuvia Venäjältä" eli "Hulluja nuo venäläiset" (Teos & Söderströms 2009). Vertailin teosta aiemmin luettuun Outi Parikan "Äiti-Venäjän Aapiseen".
Venäjähän on (kuten Parikkaa aiemmin pyrin kiteyttämään)
1) autoritäärinen (olet joko tsaari tai orja?),
2) kollektiivinen ("porukalla" toimitaan)
3) vuoroin äärimmäisen kova, vuoroin pehmeä.
4) ankarat säännöt asettava, mutta noudattamatta jättävä.
5) tempoileva (lyhyet kampanjat)
Laurénin kirjasta tulkitsen omin sanoin seuraavia huomioita:
Venäjä on suurten vastakohtien maa (- kuten köyhien ja rikkaiden).
Venäjällä on kaksi todellisuutta (- ollaan joko maaorjia tai isäntiä?)
Säännöt ovat pikkutarkkoja (- maaorjan on toteltava?), mutta
sääntöjä rikotaan röyhkeästi (- isännälle ei aseteta mitään rajoja?)
Voitonpäivänä jokainen venäläinen juhlii (- on ison maan isäntä?)
Sotilasmahdista ja historiasta voi köyhinkin kansalainen ylpeillä.
Sovinismi kohdistuu - paitsi ulkomaihin - myös naissukupuoleen.
Venäjällä hallitsijat asettavat kansalle poliittiset puolueet,
eivätkä puolueet synny alhaalta kansanliikkeistä.
Kolmannes työntekijöistä on valtion ja kuntien viroissa!
(- Byrokratian ies, pikkuisäntiä, joita maaorjien pitää lahjoa?)
Venäläisen arkeen kuuluu juosta - jotta ehtisi ennen ruuhkaa ja jonotusta?
Aasialaiset tarkastataan pikkutarkasti (- eivät ole isäntiä vaan maaorjia?)
Kun venäläisellä on rahaa, hän alkaa näytellä tuhlailevaa mahti-isäntää?
Venäläinen haluaa matkustaa ryhmämatkoilla, kollektiivisesti.
Venäläinen haluaa jatkaa kotikutsuja yli yönkin, ettei tarvitsisi erota ystävistä.
(Lähdeteosten ruokkimana vääntelin taas rautalangasta tulkintaani.)
maanantai 7. syyskuuta 2009
18. Tukholman 'Malmit' asukkaidenkin silmin
TUKHOLMAN 'MALMIT' ASUKKAIDENKIN SILMIN
Heidi Liekolan 'Päivä Tukholmassa. Reittejä 6 kaupunginosaan` (Avain 2007) oli raikasta luettavaa vielä kaupungissa kymmeniä kertoja pistäytyneelle ja siitä jo monia kirjoja lukeneelle.
Liekola paloittelee Tukholman keskustan nasevasti neljän ilmansuunnan mukaisiin neljään 'malmiin', joiden pohjoispuolelta poimitaan joukkoon läheisesti liittyvä Vasastan. Ja malmien keskellä on, tottakai, ensimmäisenä Gamla Stanin saari, Staden mellan broarna, kujineen ja kuninkaanlinnoineen.
Myötäpäivään pohjoisesta kiertäen on Norrmalm 1960-luvulla purettu ja kylmän tehokkaaksi uudelleen rakennettu liikekeskus, Östermalm vanha hienostokaupunginosa, Södermalm entinen työläiskaupunginosa ja Västermalm eli Kungsholmen muita hieman persoonattomampi, aiemmin etäiseltä tuntunut, mutta yhä enemmän keskustaan kytkeytyvä saari.
Jokaista kuutta kulmakuntaa kuvaamaan Liekola on löytänyt aidon asukkaan, haastateltavan, jonka kotona hän käy kylässä ja jonka arjen reiteille päiväkoteihin, kauppohin tai työpaikoille hän lähtee mukaan. Matkaoppaissa usein kiviseksi geologiaksi jähmettyvää katurakennetta elävöittää biologinen arkielämän dynamiikka.
Liekolan mallia olisi hauskaa soveltaa muihinkin kaupunkeihin, Suomessa ja ulkomailla, kuvaten siis, miltä mahtaisi tuntua elää muutamalla kaupungin eri nurkalla. Elämyksellisyyden rönsyilyä olisi käytännöllistä suitsia tiukasti, kuten Liekola on tehnyt, valiten vain muutaman oleellisen alueen ja poimien yhden osuvan kotikohteen kultakin.
Käytännön vihjeiksi Liekola listaa jokaiselta alueelta persoonallisia ostos-, ruokailu- ja majoituspaikkoja - retkeilymajoista laivahotelleihin. Muutamaa bussilinjaa (kuten 4 ja 66) suositellaan.
Södermalmin kävelyreittiehdotuksia ovat Monteliusvägen (Mariaberget) tai Årstavikenin rantapolku välillä Tantolunden - Eriksdal (lounaassa). Ilmaista kesäteatteria mainostetaan - Vita Bergenin puistossa Sofian kirkon kaakkoispuolella - ja huimia näköaloja käveltäessä Västerbron siltaa (Södermalm - Kungsholmen).
***
Olen edellisillä vuosikymmenillä lukenut Markus Lehtipuun, Ulla-Kristina Pasasen sekä Eva von Zweigbergkin Tukholma-oppaat, kuten Tukholma-palasia muistakin matkakirjoista, Heikki Brotheruksen suurteoksesta 'Euroopan kasvot' (1961) vakiokaavallisiin matkaopassarjoihin asti.
Tukholma ei jää vanhaankaupunkiin ja muutamaan tavarataloon, vaan joka käynnille olen valinnut uuden kävelyreitin, uuden kaupunginosan, uuden raitiotie- tai junalinjan, uuden museon monien kymmenien listasta, toisinaan uuden majoituspaikankin.
Kokemani Alvikin - Nockebyn pittoreskin vanhanaikainen - kapea - raitiovaunu on jo kauan sitten standardisoitu leveäksi, toisaalta uusiakin linjoja on avattu. Raideliikenteestä pitävän on yhä hauskaa ajella vaikkapa Lidingön saarella tai Slussenilta Saltsjöbadeniin tai Teknilliseltä Korkeakoululta pohjoiseen.
Metrolla olen voinut tutustua Tukholman ääriin ja mallilähiöihin eri vuosikymmeniltä, ennen muita Pohjois-Haagan mieleeni tuoneeseen Vällingbyhyn. Siirtolaisten täyttämä Rinkeby on vielä kokematta...
Lähikaupungeista ainakin Vaxholmin puolustuslinna ja pikkukaupunkimiljöö on ollut nähtävä. Södertälje on hieman Tukholman nukkumalähiön suuntaan kehittynyt, aiemmin aidommin itsenäinen teollisuuskaupunki, jossa on mm. ulkoilmamuseo Torekällberget.
Tukholman puistoista mieleeni putkahtaa vaikuttavimpana Hagan puisto (Vasastadenin pohjoispuolella, Brunsvikenin rannalla) monine eksoottisine kuninkaallisine paviljonkeineen ja linnoineenkin. Eri kauppahallit sekä kaupungin pääkirjasto Observatorielundenissa ja sivukirjastotkin ovat mukavia poikkeamiskohteita. Tukholma ei ainakaan takavuosina kiirehtinyt ollenkaan poistamaan edes vuosikymmeniä vanhoja kirjoja hyllyistä, jolloin ajallistakin valikoimaa riitti hämmästyttävästi.
Heidi Liekolan 'Päivä Tukholmassa. Reittejä 6 kaupunginosaan` (Avain 2007) oli raikasta luettavaa vielä kaupungissa kymmeniä kertoja pistäytyneelle ja siitä jo monia kirjoja lukeneelle.
Liekola paloittelee Tukholman keskustan nasevasti neljän ilmansuunnan mukaisiin neljään 'malmiin', joiden pohjoispuolelta poimitaan joukkoon läheisesti liittyvä Vasastan. Ja malmien keskellä on, tottakai, ensimmäisenä Gamla Stanin saari, Staden mellan broarna, kujineen ja kuninkaanlinnoineen.
Myötäpäivään pohjoisesta kiertäen on Norrmalm 1960-luvulla purettu ja kylmän tehokkaaksi uudelleen rakennettu liikekeskus, Östermalm vanha hienostokaupunginosa, Södermalm entinen työläiskaupunginosa ja Västermalm eli Kungsholmen muita hieman persoonattomampi, aiemmin etäiseltä tuntunut, mutta yhä enemmän keskustaan kytkeytyvä saari.
Jokaista kuutta kulmakuntaa kuvaamaan Liekola on löytänyt aidon asukkaan, haastateltavan, jonka kotona hän käy kylässä ja jonka arjen reiteille päiväkoteihin, kauppohin tai työpaikoille hän lähtee mukaan. Matkaoppaissa usein kiviseksi geologiaksi jähmettyvää katurakennetta elävöittää biologinen arkielämän dynamiikka.
Liekolan mallia olisi hauskaa soveltaa muihinkin kaupunkeihin, Suomessa ja ulkomailla, kuvaten siis, miltä mahtaisi tuntua elää muutamalla kaupungin eri nurkalla. Elämyksellisyyden rönsyilyä olisi käytännöllistä suitsia tiukasti, kuten Liekola on tehnyt, valiten vain muutaman oleellisen alueen ja poimien yhden osuvan kotikohteen kultakin.
Käytännön vihjeiksi Liekola listaa jokaiselta alueelta persoonallisia ostos-, ruokailu- ja majoituspaikkoja - retkeilymajoista laivahotelleihin. Muutamaa bussilinjaa (kuten 4 ja 66) suositellaan.
Södermalmin kävelyreittiehdotuksia ovat Monteliusvägen (Mariaberget) tai Årstavikenin rantapolku välillä Tantolunden - Eriksdal (lounaassa). Ilmaista kesäteatteria mainostetaan - Vita Bergenin puistossa Sofian kirkon kaakkoispuolella - ja huimia näköaloja käveltäessä Västerbron siltaa (Södermalm - Kungsholmen).
***
Olen edellisillä vuosikymmenillä lukenut Markus Lehtipuun, Ulla-Kristina Pasasen sekä Eva von Zweigbergkin Tukholma-oppaat, kuten Tukholma-palasia muistakin matkakirjoista, Heikki Brotheruksen suurteoksesta 'Euroopan kasvot' (1961) vakiokaavallisiin matkaopassarjoihin asti.
Tukholma ei jää vanhaankaupunkiin ja muutamaan tavarataloon, vaan joka käynnille olen valinnut uuden kävelyreitin, uuden kaupunginosan, uuden raitiotie- tai junalinjan, uuden museon monien kymmenien listasta, toisinaan uuden majoituspaikankin.
Kokemani Alvikin - Nockebyn pittoreskin vanhanaikainen - kapea - raitiovaunu on jo kauan sitten standardisoitu leveäksi, toisaalta uusiakin linjoja on avattu. Raideliikenteestä pitävän on yhä hauskaa ajella vaikkapa Lidingön saarella tai Slussenilta Saltsjöbadeniin tai Teknilliseltä Korkeakoululta pohjoiseen.
Metrolla olen voinut tutustua Tukholman ääriin ja mallilähiöihin eri vuosikymmeniltä, ennen muita Pohjois-Haagan mieleeni tuoneeseen Vällingbyhyn. Siirtolaisten täyttämä Rinkeby on vielä kokematta...
Lähikaupungeista ainakin Vaxholmin puolustuslinna ja pikkukaupunkimiljöö on ollut nähtävä. Södertälje on hieman Tukholman nukkumalähiön suuntaan kehittynyt, aiemmin aidommin itsenäinen teollisuuskaupunki, jossa on mm. ulkoilmamuseo Torekällberget.
Tukholman puistoista mieleeni putkahtaa vaikuttavimpana Hagan puisto (Vasastadenin pohjoispuolella, Brunsvikenin rannalla) monine eksoottisine kuninkaallisine paviljonkeineen ja linnoineenkin. Eri kauppahallit sekä kaupungin pääkirjasto Observatorielundenissa ja sivukirjastotkin ovat mukavia poikkeamiskohteita. Tukholma ei ainakaan takavuosina kiirehtinyt ollenkaan poistamaan edes vuosikymmeniä vanhoja kirjoja hyllyistä, jolloin ajallistakin valikoimaa riitti hämmästyttävästi.
maanantai 6. heinäkuuta 2009
17. Viimeinen ruhtinas - Edvard Gylling
GYLLINGGRADIN VALTIAS
Olen lukenut Sofi Oksasen Puhdistuksen ja Jari Tervon Troikan, mutta kuin pakkopullana, innostumatta. Ehkä en miellä heitä tarpeeksi päteviksi todistajiksi itseään vanhemmista ajoista tai heidän tyylinsä eivät pure. Toisen hahmot ovat mummoja ja toisen liiaksi Tervon näköisiä veijareita. Vaikkei heidän aiheissaan ole vikaa.
(Huvittaa, miten lapsena uskoin Walter Scottin kaltaisten vanhojen kirjailijoiden kertovan omin silmin näkemäänsä totuutta, vaikka he kuvittelivat historiaa satoja vuosia ennen omaa syntymäänsä.)
Anna-Lisa Sahlströmin (s.1942 Vaasassa, Vasabladetin toimittaja 1962-1984) "Kertomus Edvard Gyllingistä" (1881 - 1935...38?) eli "Viimeinen ruhtinas" (Den sista fursten, Teos 2009) kuitenkin tempaa mukaansa. Puolenvälin jälkeen en malttanut jättää sitä käsistäni ennen kuin ahmin loppuun asti.
Selailin kirjaa uteliaisuudesta, kun sen ohut kertomatyyli ihmetytti: voisiko tällainen ratkaisu toimia - asiat etenevät kirjassa melkein kuin ranskalaisilla viivoilla listattuina? (Ja kyllä se toimii!)
Sahlström osaa journalistina kirjoittaa hyvin lyhyitä kappaleita. Välillä tuntuu kuin selkokielelle käännetyltä. Monissa kappaleissa on vain puolikas rivi. Tai yksi rivi. Tai kaksi. Tai kolme.
***
LAINAUS s. 18:
Edvard Gylling liittyy jäsenenä numero kolme opiskelijoiden sosiaalidemokraattiseen yhdistykseen. - -
Toistaiseksi Kuusinen ei julistaudu sen paremmin sosiaalidemokraatiksi kuin sosialistiksikaan. Hänellä on muuta ajateltavaa.
Niin on toki Edvard Gyllingilläkin.
Tytön nimi on Fanny Achren ja hän on Ikaalisten piirilääkärin tytär. Hän käy koulua Turussa mutta on lomilla yleensä kotona. Toistaiseksi kaikki on niin uutta että mitään tuskin tohtii aavistellakaan.
Fanny on kuusitoistavuotias.
Vuoden 1901 toukokuussa opiskelija Edvard Gylling rientää kotiin Ikaalisiin. On sovittu että Fanny käy alkukesästä rippikoulun Uudessakaarlepyyssä, jossa hän on syntynyt vuonna 1885. Matkustaako hän Turusta suoraan sinne? Edvard ei tiedä, mutta on arvellut että tyttö käy tapaamassa vanhempiaan matkalla pohjoiseen, joten he voivat ehkä kohdata. - -
Hän matkustaa Ikaalisten kautta.
Kevät koittaa suurena ja valoisana.
Edvard Gylling uurastaa kandidaatintutkintonsa parissa - ja rakkautensa. - -
(Suomentanut: Liisa Ryömä).
***
Äärimmäisen ohutta, jopa naiivin tuntuista selkokieltä? Yksinkertaisia kliseitä. Mutta tekstipä ei sitten jumiudu paikalleen raskaisiin, kuluneesti maalaileviin kuvitelmayrityksiin. Asiat etenevät vauhdilla! Kuin lista ranskalaisilla viivoilla!
Todellisen aineistonsa kirja löytää pian yhä uusista lyhyistä otteista Edvard Gyllingin kirjeistä, jotka vuorottelevat kirjailijan omien lisäysten kanssa, joissa viitataan mm. lyhyesti päivän tai hetken sanomalehtiuutisiin maailmantapahtumista. Pysytään visusti ajassa.
Kirjan lukuisiin sivuhenkilöihin kuuluvat vaikkapa papinpoika Yrjö Sirola, ent. Siren (1876 - 1936) sekä Kokemäen kirkkoherran poika, Kullervo Akilles Manner (1880 - 1936), Suomen diktaattori 1918. Manner ehdotti itse punaisille diktaattorin asettamista ja sai viran. Miksi kuolinvuosi 1936 oli niin yleinen, sen Kuusinen ja Stalin tietävät.
Elämäkerrassa on 302 sivua. Miten kokonaisuus jaksottuu vaikkapa neljään osaan?
Sivuilla 75-77 syntyvät vauvat Hertta Elina Kuusinen, Maija Gylling sekä Vappu Wuolijoki (Hellan tytär, Erkki Tuomiojan äiti). Edvard Gylling saa tohtorinväitöskirjansa valmiiksi 1909. Hänet nimitetään Helsingin Yliopiston tilastotieteen dosentiksi. Hänet valitaan 3-jäseniseen kansliakomiteaan, joka laatii luetteloa säätyvaltiopäivien asiakirjoista. P.E. Svinhufvud ilmoittaa komitean jäseniksi Gyllingin, E.G. Palmenin sekä K.J. Ståhlbergin. Tuttuja nimiä! (Kirjassa kuvataan myöhemmin Ståhlbergin muilutus Kulosaaresta Pohjois-Karjalaan.)
Sivulla 139 Edvard Gylling, Oskari Tokoi ja Sulo Wuolijoki istuvat jo Pietarin Smolnassa pöydän ääreen vastapäätä Leniniä, Stalinia ja Trotskia. Nämä kuusi miestä solmivat 1.3.1918 sopimuksen Suomen vallankaappaajien ja Venäjän neuvostotasavallan välille.
Sivulla 148 eletään yhä sisällissodan maaliskuuta 1918 ja tapahtuu Pietarsaaren verilöyly, jossa ruotsalainen vapaaehtoinen, kreivi Adolf Hamilton ampuu kuusi punaista työväenyhdistyksen jäsentä, sekä kihlakunnantuomari Johannes Jääskeläisen, joka yritti estää mielivaltaisen, laittoman ja luvattoman teloituksen. Jääskeläinen oli Gyllingin ja Kuusisen luokkatoveri Jyväskylän lyseosta. Ruotsalaiskreivi haluaa näpäyttää vähän "ryssänupseeri, gospodin Mannerheimin" sotaoikeusmääräyksiä...
Sivulla 167 Gylling on Viipurissa punaisten "yleisesikuntapäällikkö", viimeinen punaisten johtaja, joka ei ole paennut, 24.4.1918. Sitten Gylling siirtyy maanpakoon - Tukholmaan! Suomi ei pyydä Gyllingin luovuttamista, vaikka tämä oli ryöstänyt Helsingissä Suomen Pankin, sillä Ruotsi tuskin suostuisi. (Tokoi muutti Yhdysvaltoihin, jossa toimi Suomen avustamiseksi toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen.)
Sivulla 212 Gylling lähtee (17.2.1920) Tukholmasta Moskovaan ja töihin Petroskoihin. Lenin on kirjoittanut päiväkirjaansakin, että Gylling kelpaisi johtajaksi mille valtiolle hyvänsä, miksei siis johtajaksi Itä-Karjalalle? Gyllingistä tulee Itä-Karjalan tsaari, kansanihmiset lankeavat polvilleen kun hän vierailee syrjäkylissä. Väestöstä on lukutaitoisia 30 %. Teitä ei ole kuin Suomen suuntaan.
Neuvosto-Venäjän yhteiskuntajärjestelmä muistuttaa muinaista Egyptiä, kuollut faarao (Lenin) palsamoidaan ja asetetaan mausoleumiin, hänelle suunnitellaan sata metriä korkeaa patsasta 400 metriä korkean pilvenpiirtäjän huipulle Kremlin viereen, alta räjäytetään 1800-luvun alussa rakennettu kirkko, mutta rakennustyö keskeytyy monttuun. Petrogradin nimi muutetaan Leningradiksi ja Petroskoin uudeksi nimeksi suunnitellaan - Gyllinggradia!
Fanny Gylling kirjoittaa vuodesta toiseen ahkerasti sukulaisilleen Suomeen. Hän pyytelee vanhempiaan käymään, "Tuotte vain sokeria mukananne, niin viihtyisitte kyllä! Vaikka ettehän te koskaan uskalla tulla tänne...!" Kaikki Suomen suuntaan kulkeneet kirjeet ovat säilyneet, Venäjälle lähetetyistä ei yksikään.
31.10.1935 Fanny kirjoittaa viimeisen kirjeen Suomeen. "Kaikki voimme hyvin. Maija käy toista vuotta kasvatustieteellistä korkeakoulua, Lena tekee rakennussuunnittelutyötään... Martti on jo iso poika (lapsenlapsi). Niin, 50 vuotta on tullut täyteen. Aika on kulunut niin nopeasti, ettei huomaakaan, miten vanhaksi on jo tullut. Vaikkei itseään tunne vanhaksi keskellä kiihkeästi sykkivää, kiinnostavaa elämää..."
Tukholman Dagens Nyheter kirjoittaa 7.11.1935: "Kauko-Karjalan diktaattori on ajettu maanpakoon. Neuvosto-Karjalan kansankomissaarien neuvosto on erottanut tri Gyllingin, jota on kehotettu poistumaan Itä-Karjalasta. - - Itä-Karjalan kielipolitiikassa on tapahtunut käänne. Kaikkien virkamiesten on tästä lähtien hallittava venäjä täydellisesti. Suomeksi ilmestyneet lehdet on muutettava kaksikielisiksi. Huomattava määrä suomalaisia tullaan karkottamaan. Heidät korvataan venäläisillä." (Gyllingin tilalle nimitetään joku Pavel Bushujev.) (s.278).
Itä-Karjalan 20'000 suomalaisesta hävitetään 15'000 eli 3/4! (s.289).
DN 7.11.1935 kirjoittaa edelleen tohtori Gyllingistä. että tämän elämäntarina on ollut "eriskummallinen ja seikkailuntäyteinen". "Jos hän vain olisi älynnyt asettua johonkin muuhun pohjoismaiseen pääkaupunkiin, hän tässä vaiheessa varmaan istuisi jollakin ministerinpaikalla leppeästi hallitsevana kunnian miehenä.
"Gylling oli puhtoinen ja lapsellinen vastakohta kitkerän myrkylliselle Otto Wille Kuusiselle, joka nyt on keskeisessä valta-asemassa Moskovassa ja matkustaa kesäkuukausina huvilalleen Stalinin seurassa. Aseveli Gyllingin on näköjään käynyt vähemmän suotuisasti, mutta hontelona dosenttihahmona häntä tuskin oli luotukaan päällikön virkaan Neuvostoliiton talviseen provinssiin." Dagens Nyheterin artikkelissa ei ole kirjoittajan nimeä. (s.279)
Muistokirjoituksesta huolimatta Gylling on tuolloin vielä elossa. Hän yrittää saada yhteyttä ystäviinsä, Molotoviin, lapsuudentoveriinsa Kuusiseen, mutta kaikkialla ovat vastassa mykät seinät. Kylmät, sileät, poispäin kääntyneet.
Otto Wille Kuusinen on varovainen mies, hän ei milloinkaan asetu syytetyn puolelle, vaan syyttäjien puolelle. Kuusinen haudataan kunniapaikalle Kremlin muuriin 1964. Kommunistit junttaavat hänet "Suurin suomalainen" äänestyksessä jonnekin sijojen 12-20 välille.
Kullervo Manneriin ei kannata ottaa yhteyttä, hänet ja puolisonsa Hanna Malm on jo vangittu ja lähetetty pakkotyöleirille.
Kustaa Rovio, Gyllingin lähin mies Karjalassa, on myös siirretty Moskovaan. Metallityöläinen ja bolshevikki Rovio lähti jo nuorena Pietariin, oppi venäjää, mutta palasi Suomeen 1917, majoitti Helsingissä Leniniä ja toimi punakaappauksen ajan Helsingin miliisipäällikkönä, pakeni sitten itään, pysyi Leninin miehenä ja päätyi puoluesihteeriksi Petroskoihin. Syytteen mukaan Rovio on suomalaisnationalisti, vakooja, petturi, ja kansanvihollinen! Rovio tunnustaa kuulustelussa kaikki syytökset ja hänet teloitetaan vielä samana päivänä.
Edvard Gylling tuomitaan kuolemaan "virheellisestä kansallisuuspolitiikasta". Hautapaikka on tuntematon, samoin Fanny Gyllingin, joka kuolee työleirillä Kazakstanissa. Leiriltä selviytyneen vankitoverin mukaan Fanny oli surun murtama ja fyysisesti hyvin heikossa kunnossa, kunnes kuolema pian vapautti hänet.
"Niin toimii Osuuskauppaväki" ja "Kyllähän se aate, mutta ne toverit?" muistuttavat vanhat sanonnat. Sahlbergin kirja ei tiedä, miten Gyllingien lapset selvisivät vanhempiensa leimaamisesta. Vuonna 1955 Neuvostoliitto soi Gyllingin nimelle kunnianpalautuksen, muttei herättänyt vainajia henkiin.
Ei kauhutarinaa paholaisten valtakunnasta tarvitse kirjoittaa verellä mässäten. Pienet ja herkät yksityiskohdat koskettavat ja liikuttavat.
Petroskoissa Gyllingiltä amputoitiin toinen jalka, vaikkei siinä ollut kuin reumatismia. Venäläinen lääkäri myönsi virheen, tekevälle sattui. Gylling nilkutti siitä alkaen kepin ja huonon proteesin varassa.
Tarinan mukaan kommunistisen Romanian juutalainen pakotettiin kirjoittamaan ulkomailla asuville rikkaille sukulaisilleen näiden houkuttelemiseksi ansaan Romaniaan. Juutalainen ylisti vallitsevia oloja ihaniksi, mainiten sivumennen, että jos välttämättä jotain tuliaisia, niin kynttilöitä ja sokeria. Siitä ulkomaan-serkku oivalsi, että todellisuudessa Romaniassa elettiin pimeydessä ja katkeruudessa. Ehkä Fanny Gyllingin kirjeessä oli sama piilosanoma...
Anna-Lisa Sahlströmin "Viimeinen ruhtinas" on erinomainen seikkailutarina. Ihmiset ovat huonoja ottamaan opikseen. Vieläkin on ostettavissa eriskummallisia desantti-dosentteja, pronssisoturin toimittajia ja faaraon patsaan pystyttäjiä, Suomestakin.
Olen lukenut Sofi Oksasen Puhdistuksen ja Jari Tervon Troikan, mutta kuin pakkopullana, innostumatta. Ehkä en miellä heitä tarpeeksi päteviksi todistajiksi itseään vanhemmista ajoista tai heidän tyylinsä eivät pure. Toisen hahmot ovat mummoja ja toisen liiaksi Tervon näköisiä veijareita. Vaikkei heidän aiheissaan ole vikaa.
(Huvittaa, miten lapsena uskoin Walter Scottin kaltaisten vanhojen kirjailijoiden kertovan omin silmin näkemäänsä totuutta, vaikka he kuvittelivat historiaa satoja vuosia ennen omaa syntymäänsä.)
Anna-Lisa Sahlströmin (s.1942 Vaasassa, Vasabladetin toimittaja 1962-1984) "Kertomus Edvard Gyllingistä" (1881 - 1935...38?) eli "Viimeinen ruhtinas" (Den sista fursten, Teos 2009) kuitenkin tempaa mukaansa. Puolenvälin jälkeen en malttanut jättää sitä käsistäni ennen kuin ahmin loppuun asti.
Selailin kirjaa uteliaisuudesta, kun sen ohut kertomatyyli ihmetytti: voisiko tällainen ratkaisu toimia - asiat etenevät kirjassa melkein kuin ranskalaisilla viivoilla listattuina? (Ja kyllä se toimii!)
Sahlström osaa journalistina kirjoittaa hyvin lyhyitä kappaleita. Välillä tuntuu kuin selkokielelle käännetyltä. Monissa kappaleissa on vain puolikas rivi. Tai yksi rivi. Tai kaksi. Tai kolme.
***
LAINAUS s. 18:
Edvard Gylling liittyy jäsenenä numero kolme opiskelijoiden sosiaalidemokraattiseen yhdistykseen. - -
Toistaiseksi Kuusinen ei julistaudu sen paremmin sosiaalidemokraatiksi kuin sosialistiksikaan. Hänellä on muuta ajateltavaa.
Niin on toki Edvard Gyllingilläkin.
Tytön nimi on Fanny Achren ja hän on Ikaalisten piirilääkärin tytär. Hän käy koulua Turussa mutta on lomilla yleensä kotona. Toistaiseksi kaikki on niin uutta että mitään tuskin tohtii aavistellakaan.
Fanny on kuusitoistavuotias.
Vuoden 1901 toukokuussa opiskelija Edvard Gylling rientää kotiin Ikaalisiin. On sovittu että Fanny käy alkukesästä rippikoulun Uudessakaarlepyyssä, jossa hän on syntynyt vuonna 1885. Matkustaako hän Turusta suoraan sinne? Edvard ei tiedä, mutta on arvellut että tyttö käy tapaamassa vanhempiaan matkalla pohjoiseen, joten he voivat ehkä kohdata. - -
Hän matkustaa Ikaalisten kautta.
Kevät koittaa suurena ja valoisana.
Edvard Gylling uurastaa kandidaatintutkintonsa parissa - ja rakkautensa. - -
(Suomentanut: Liisa Ryömä).
***
Äärimmäisen ohutta, jopa naiivin tuntuista selkokieltä? Yksinkertaisia kliseitä. Mutta tekstipä ei sitten jumiudu paikalleen raskaisiin, kuluneesti maalaileviin kuvitelmayrityksiin. Asiat etenevät vauhdilla! Kuin lista ranskalaisilla viivoilla!
Todellisen aineistonsa kirja löytää pian yhä uusista lyhyistä otteista Edvard Gyllingin kirjeistä, jotka vuorottelevat kirjailijan omien lisäysten kanssa, joissa viitataan mm. lyhyesti päivän tai hetken sanomalehtiuutisiin maailmantapahtumista. Pysytään visusti ajassa.
Kirjan lukuisiin sivuhenkilöihin kuuluvat vaikkapa papinpoika Yrjö Sirola, ent. Siren (1876 - 1936) sekä Kokemäen kirkkoherran poika, Kullervo Akilles Manner (1880 - 1936), Suomen diktaattori 1918. Manner ehdotti itse punaisille diktaattorin asettamista ja sai viran. Miksi kuolinvuosi 1936 oli niin yleinen, sen Kuusinen ja Stalin tietävät.
Elämäkerrassa on 302 sivua. Miten kokonaisuus jaksottuu vaikkapa neljään osaan?
Sivuilla 75-77 syntyvät vauvat Hertta Elina Kuusinen, Maija Gylling sekä Vappu Wuolijoki (Hellan tytär, Erkki Tuomiojan äiti). Edvard Gylling saa tohtorinväitöskirjansa valmiiksi 1909. Hänet nimitetään Helsingin Yliopiston tilastotieteen dosentiksi. Hänet valitaan 3-jäseniseen kansliakomiteaan, joka laatii luetteloa säätyvaltiopäivien asiakirjoista. P.E. Svinhufvud ilmoittaa komitean jäseniksi Gyllingin, E.G. Palmenin sekä K.J. Ståhlbergin. Tuttuja nimiä! (Kirjassa kuvataan myöhemmin Ståhlbergin muilutus Kulosaaresta Pohjois-Karjalaan.)
Sivulla 139 Edvard Gylling, Oskari Tokoi ja Sulo Wuolijoki istuvat jo Pietarin Smolnassa pöydän ääreen vastapäätä Leniniä, Stalinia ja Trotskia. Nämä kuusi miestä solmivat 1.3.1918 sopimuksen Suomen vallankaappaajien ja Venäjän neuvostotasavallan välille.
Sivulla 148 eletään yhä sisällissodan maaliskuuta 1918 ja tapahtuu Pietarsaaren verilöyly, jossa ruotsalainen vapaaehtoinen, kreivi Adolf Hamilton ampuu kuusi punaista työväenyhdistyksen jäsentä, sekä kihlakunnantuomari Johannes Jääskeläisen, joka yritti estää mielivaltaisen, laittoman ja luvattoman teloituksen. Jääskeläinen oli Gyllingin ja Kuusisen luokkatoveri Jyväskylän lyseosta. Ruotsalaiskreivi haluaa näpäyttää vähän "ryssänupseeri, gospodin Mannerheimin" sotaoikeusmääräyksiä...
Sivulla 167 Gylling on Viipurissa punaisten "yleisesikuntapäällikkö", viimeinen punaisten johtaja, joka ei ole paennut, 24.4.1918. Sitten Gylling siirtyy maanpakoon - Tukholmaan! Suomi ei pyydä Gyllingin luovuttamista, vaikka tämä oli ryöstänyt Helsingissä Suomen Pankin, sillä Ruotsi tuskin suostuisi. (Tokoi muutti Yhdysvaltoihin, jossa toimi Suomen avustamiseksi toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen.)
Sivulla 212 Gylling lähtee (17.2.1920) Tukholmasta Moskovaan ja töihin Petroskoihin. Lenin on kirjoittanut päiväkirjaansakin, että Gylling kelpaisi johtajaksi mille valtiolle hyvänsä, miksei siis johtajaksi Itä-Karjalalle? Gyllingistä tulee Itä-Karjalan tsaari, kansanihmiset lankeavat polvilleen kun hän vierailee syrjäkylissä. Väestöstä on lukutaitoisia 30 %. Teitä ei ole kuin Suomen suuntaan.
Neuvosto-Venäjän yhteiskuntajärjestelmä muistuttaa muinaista Egyptiä, kuollut faarao (Lenin) palsamoidaan ja asetetaan mausoleumiin, hänelle suunnitellaan sata metriä korkeaa patsasta 400 metriä korkean pilvenpiirtäjän huipulle Kremlin viereen, alta räjäytetään 1800-luvun alussa rakennettu kirkko, mutta rakennustyö keskeytyy monttuun. Petrogradin nimi muutetaan Leningradiksi ja Petroskoin uudeksi nimeksi suunnitellaan - Gyllinggradia!
Fanny Gylling kirjoittaa vuodesta toiseen ahkerasti sukulaisilleen Suomeen. Hän pyytelee vanhempiaan käymään, "Tuotte vain sokeria mukananne, niin viihtyisitte kyllä! Vaikka ettehän te koskaan uskalla tulla tänne...!" Kaikki Suomen suuntaan kulkeneet kirjeet ovat säilyneet, Venäjälle lähetetyistä ei yksikään.
31.10.1935 Fanny kirjoittaa viimeisen kirjeen Suomeen. "Kaikki voimme hyvin. Maija käy toista vuotta kasvatustieteellistä korkeakoulua, Lena tekee rakennussuunnittelutyötään... Martti on jo iso poika (lapsenlapsi). Niin, 50 vuotta on tullut täyteen. Aika on kulunut niin nopeasti, ettei huomaakaan, miten vanhaksi on jo tullut. Vaikkei itseään tunne vanhaksi keskellä kiihkeästi sykkivää, kiinnostavaa elämää..."
Tukholman Dagens Nyheter kirjoittaa 7.11.1935: "Kauko-Karjalan diktaattori on ajettu maanpakoon. Neuvosto-Karjalan kansankomissaarien neuvosto on erottanut tri Gyllingin, jota on kehotettu poistumaan Itä-Karjalasta. - - Itä-Karjalan kielipolitiikassa on tapahtunut käänne. Kaikkien virkamiesten on tästä lähtien hallittava venäjä täydellisesti. Suomeksi ilmestyneet lehdet on muutettava kaksikielisiksi. Huomattava määrä suomalaisia tullaan karkottamaan. Heidät korvataan venäläisillä." (Gyllingin tilalle nimitetään joku Pavel Bushujev.) (s.278).
Itä-Karjalan 20'000 suomalaisesta hävitetään 15'000 eli 3/4! (s.289).
DN 7.11.1935 kirjoittaa edelleen tohtori Gyllingistä. että tämän elämäntarina on ollut "eriskummallinen ja seikkailuntäyteinen". "Jos hän vain olisi älynnyt asettua johonkin muuhun pohjoismaiseen pääkaupunkiin, hän tässä vaiheessa varmaan istuisi jollakin ministerinpaikalla leppeästi hallitsevana kunnian miehenä.
"Gylling oli puhtoinen ja lapsellinen vastakohta kitkerän myrkylliselle Otto Wille Kuusiselle, joka nyt on keskeisessä valta-asemassa Moskovassa ja matkustaa kesäkuukausina huvilalleen Stalinin seurassa. Aseveli Gyllingin on näköjään käynyt vähemmän suotuisasti, mutta hontelona dosenttihahmona häntä tuskin oli luotukaan päällikön virkaan Neuvostoliiton talviseen provinssiin." Dagens Nyheterin artikkelissa ei ole kirjoittajan nimeä. (s.279)
Muistokirjoituksesta huolimatta Gylling on tuolloin vielä elossa. Hän yrittää saada yhteyttä ystäviinsä, Molotoviin, lapsuudentoveriinsa Kuusiseen, mutta kaikkialla ovat vastassa mykät seinät. Kylmät, sileät, poispäin kääntyneet.
Otto Wille Kuusinen on varovainen mies, hän ei milloinkaan asetu syytetyn puolelle, vaan syyttäjien puolelle. Kuusinen haudataan kunniapaikalle Kremlin muuriin 1964. Kommunistit junttaavat hänet "Suurin suomalainen" äänestyksessä jonnekin sijojen 12-20 välille.
Kullervo Manneriin ei kannata ottaa yhteyttä, hänet ja puolisonsa Hanna Malm on jo vangittu ja lähetetty pakkotyöleirille.
Kustaa Rovio, Gyllingin lähin mies Karjalassa, on myös siirretty Moskovaan. Metallityöläinen ja bolshevikki Rovio lähti jo nuorena Pietariin, oppi venäjää, mutta palasi Suomeen 1917, majoitti Helsingissä Leniniä ja toimi punakaappauksen ajan Helsingin miliisipäällikkönä, pakeni sitten itään, pysyi Leninin miehenä ja päätyi puoluesihteeriksi Petroskoihin. Syytteen mukaan Rovio on suomalaisnationalisti, vakooja, petturi, ja kansanvihollinen! Rovio tunnustaa kuulustelussa kaikki syytökset ja hänet teloitetaan vielä samana päivänä.
Edvard Gylling tuomitaan kuolemaan "virheellisestä kansallisuuspolitiikasta". Hautapaikka on tuntematon, samoin Fanny Gyllingin, joka kuolee työleirillä Kazakstanissa. Leiriltä selviytyneen vankitoverin mukaan Fanny oli surun murtama ja fyysisesti hyvin heikossa kunnossa, kunnes kuolema pian vapautti hänet.
"Niin toimii Osuuskauppaväki" ja "Kyllähän se aate, mutta ne toverit?" muistuttavat vanhat sanonnat. Sahlbergin kirja ei tiedä, miten Gyllingien lapset selvisivät vanhempiensa leimaamisesta. Vuonna 1955 Neuvostoliitto soi Gyllingin nimelle kunnianpalautuksen, muttei herättänyt vainajia henkiin.
Ei kauhutarinaa paholaisten valtakunnasta tarvitse kirjoittaa verellä mässäten. Pienet ja herkät yksityiskohdat koskettavat ja liikuttavat.
Petroskoissa Gyllingiltä amputoitiin toinen jalka, vaikkei siinä ollut kuin reumatismia. Venäläinen lääkäri myönsi virheen, tekevälle sattui. Gylling nilkutti siitä alkaen kepin ja huonon proteesin varassa.
Tarinan mukaan kommunistisen Romanian juutalainen pakotettiin kirjoittamaan ulkomailla asuville rikkaille sukulaisilleen näiden houkuttelemiseksi ansaan Romaniaan. Juutalainen ylisti vallitsevia oloja ihaniksi, mainiten sivumennen, että jos välttämättä jotain tuliaisia, niin kynttilöitä ja sokeria. Siitä ulkomaan-serkku oivalsi, että todellisuudessa Romaniassa elettiin pimeydessä ja katkeruudessa. Ehkä Fanny Gyllingin kirjeessä oli sama piilosanoma...
Anna-Lisa Sahlströmin "Viimeinen ruhtinas" on erinomainen seikkailutarina. Ihmiset ovat huonoja ottamaan opikseen. Vieläkin on ostettavissa eriskummallisia desantti-dosentteja, pronssisoturin toimittajia ja faaraon patsaan pystyttäjiä, Suomestakin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)