17. Viimeinen ruhtinas - Edvard Gylling

GYLLINGGRADIN VALTIAS

Olen lukenut Sofi Oksasen Puhdistuksen ja Jari Tervon Troikan, mutta kuin pakkopullana, innostumatta. Ehkä en miellä heitä tarpeeksi päteviksi todistajiksi itseään vanhemmista ajoista tai heidän tyylinsä eivät pure. Toisen hahmot ovat mummoja ja toisen liiaksi Tervon näköisiä veijareita. Vaikkei heidän aiheissaan ole vikaa.

(Huvittaa, miten lapsena uskoin Walter Scottin kaltaisten vanhojen kirjailijoiden kertovan omin silmin näkemäänsä totuutta, vaikka he kuvittelivat historiaa satoja vuosia ennen omaa syntymäänsä.)

Anna-Lisa Sahlströmin (s.1942 Vaasassa, Vasabladetin toimittaja 1962-1984) "Kertomus Edvard Gyllingistä" (1881 - 1935...38?) eli "Viimeinen ruhtinas" (Den sista fursten, Teos 2009) kuitenkin tempaa mukaansa. Puolenvälin jälkeen en malttanut jättää sitä käsistäni ennen kuin ahmin loppuun asti.

Selailin kirjaa uteliaisuudesta, kun sen ohut kertomatyyli ihmetytti: voisiko tällainen ratkaisu toimia - asiat etenevät kirjassa melkein kuin ranskalaisilla viivoilla listattuina? (Ja kyllä se toimii!)

Sahlström osaa journalistina kirjoittaa hyvin lyhyitä kappaleita. Välillä tuntuu kuin selkokielelle käännetyltä. Monissa kappaleissa on vain puolikas rivi. Tai yksi rivi. Tai kaksi. Tai kolme.

***

LAINAUS s. 18:

Edvard Gylling liittyy jäsenenä numero kolme opiskelijoiden sosiaalidemokraattiseen yhdistykseen. - -

Toistaiseksi Kuusinen ei julistaudu sen paremmin sosiaalidemokraatiksi kuin sosialistiksikaan. Hänellä on muuta ajateltavaa.

Niin on toki Edvard Gyllingilläkin.

Tytön nimi on Fanny Achren ja hän on Ikaalisten piirilääkärin tytär. Hän käy koulua Turussa mutta on lomilla yleensä kotona. Toistaiseksi kaikki on niin uutta että mitään tuskin tohtii aavistellakaan.

Fanny on kuusitoistavuotias.

Vuoden 1901 toukokuussa opiskelija Edvard Gylling rientää kotiin Ikaalisiin. On sovittu että Fanny käy alkukesästä rippikoulun Uudessakaarlepyyssä, jossa hän on syntynyt vuonna 1885. Matkustaako hän Turusta suoraan sinne? Edvard ei tiedä, mutta on arvellut että tyttö käy tapaamassa vanhempiaan matkalla pohjoiseen, joten he voivat ehkä kohdata. - -

Hän matkustaa Ikaalisten kautta.

Kevät koittaa suurena ja valoisana.

Edvard Gylling uurastaa kandidaatintutkintonsa parissa - ja rakkautensa. - -

(Suomentanut: Liisa Ryömä).

***

Äärimmäisen ohutta, jopa naiivin tuntuista selkokieltä? Yksinkertaisia kliseitä. Mutta tekstipä ei sitten jumiudu paikalleen raskaisiin, kuluneesti maalaileviin kuvitelmayrityksiin. Asiat etenevät vauhdilla! Kuin lista ranskalaisilla viivoilla!

Todellisen aineistonsa kirja löytää pian yhä uusista lyhyistä otteista Edvard Gyllingin kirjeistä, jotka vuorottelevat kirjailijan omien lisäysten kanssa, joissa viitataan mm. lyhyesti päivän tai hetken sanomalehtiuutisiin maailmantapahtumista. Pysytään visusti ajassa.

Kirjan lukuisiin sivuhenkilöihin kuuluvat vaikkapa papinpoika Yrjö Sirola, ent. Siren (1876 - 1936) sekä Kokemäen kirkkoherran poika, Kullervo Akilles Manner (1880 - 1936), Suomen diktaattori 1918. Manner ehdotti itse punaisille diktaattorin asettamista ja sai viran. Miksi kuolinvuosi 1936 oli niin yleinen, sen Kuusinen ja Stalin tietävät.

Elämäkerrassa on 302 sivua. Miten kokonaisuus jaksottuu vaikkapa neljään osaan?

Sivuilla 75-77 syntyvät vauvat Hertta Elina Kuusinen, Maija Gylling sekä Vappu Wuolijoki (Hellan tytär, Erkki Tuomiojan äiti). Edvard Gylling saa tohtorinväitöskirjansa valmiiksi 1909. Hänet nimitetään Helsingin Yliopiston tilastotieteen dosentiksi. Hänet valitaan 3-jäseniseen kansliakomiteaan, joka laatii luetteloa säätyvaltiopäivien asiakirjoista. P.E. Svinhufvud ilmoittaa komitean jäseniksi Gyllingin, E.G. Palmenin sekä K.J. Ståhlbergin. Tuttuja nimiä! (Kirjassa kuvataan myöhemmin Ståhlbergin muilutus Kulosaaresta Pohjois-Karjalaan.)

Sivulla 139 Edvard Gylling, Oskari Tokoi ja Sulo Wuolijoki istuvat jo Pietarin Smolnassa pöydän ääreen vastapäätä Leniniä, Stalinia ja Trotskia. Nämä kuusi miestä solmivat 1.3.1918 sopimuksen Suomen vallankaappaajien ja Venäjän neuvostotasavallan välille.

Sivulla 148 eletään yhä sisällissodan maaliskuuta 1918 ja tapahtuu Pietarsaaren verilöyly, jossa ruotsalainen vapaaehtoinen, kreivi Adolf Hamilton ampuu kuusi punaista työväenyhdistyksen jäsentä, sekä kihlakunnantuomari Johannes Jääskeläisen, joka yritti estää mielivaltaisen, laittoman ja luvattoman teloituksen. Jääskeläinen oli Gyllingin ja Kuusisen luokkatoveri Jyväskylän lyseosta. Ruotsalaiskreivi haluaa näpäyttää vähän "ryssänupseeri, gospodin Mannerheimin" sotaoikeusmääräyksiä...

Sivulla 167 Gylling on Viipurissa punaisten "yleisesikuntapäällikkö", viimeinen punaisten johtaja, joka ei ole paennut, 24.4.1918. Sitten Gylling siirtyy maanpakoon - Tukholmaan! Suomi ei pyydä Gyllingin luovuttamista, vaikka tämä oli ryöstänyt Helsingissä Suomen Pankin, sillä Ruotsi tuskin suostuisi. (Tokoi muutti Yhdysvaltoihin, jossa toimi Suomen avustamiseksi toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen.)

Sivulla 212 Gylling lähtee (17.2.1920) Tukholmasta Moskovaan ja töihin Petroskoihin. Lenin on kirjoittanut päiväkirjaansakin, että Gylling kelpaisi johtajaksi mille valtiolle hyvänsä, miksei siis johtajaksi Itä-Karjalalle? Gyllingistä tulee Itä-Karjalan tsaari, kansanihmiset lankeavat polvilleen kun hän vierailee syrjäkylissä. Väestöstä on lukutaitoisia 30 %. Teitä ei ole kuin Suomen suuntaan.

Neuvosto-Venäjän yhteiskuntajärjestelmä muistuttaa muinaista Egyptiä, kuollut faarao (Lenin) palsamoidaan ja asetetaan mausoleumiin, hänelle suunnitellaan sata metriä korkeaa patsasta 400 metriä korkean pilvenpiirtäjän huipulle Kremlin viereen, alta räjäytetään 1800-luvun alussa rakennettu kirkko, mutta rakennustyö keskeytyy monttuun. Petrogradin nimi muutetaan Leningradiksi ja Petroskoin uudeksi nimeksi suunnitellaan - Gyllinggradia!

Fanny Gylling kirjoittaa vuodesta toiseen ahkerasti sukulaisilleen Suomeen. Hän pyytelee vanhempiaan käymään, "Tuotte vain sokeria mukananne, niin viihtyisitte kyllä! Vaikka ettehän te koskaan uskalla tulla tänne...!" Kaikki Suomen suuntaan kulkeneet kirjeet ovat säilyneet, Venäjälle lähetetyistä ei yksikään.

31.10.1935 Fanny kirjoittaa viimeisen kirjeen Suomeen. "Kaikki voimme hyvin. Maija käy toista vuotta kasvatustieteellistä korkeakoulua, Lena tekee rakennussuunnittelutyötään... Martti on jo iso poika (lapsenlapsi). Niin, 50 vuotta on tullut täyteen. Aika on kulunut niin nopeasti, ettei huomaakaan, miten vanhaksi on jo tullut. Vaikkei itseään tunne vanhaksi keskellä kiihkeästi sykkivää, kiinnostavaa elämää..."

Tukholman Dagens Nyheter kirjoittaa 7.11.1935: "Kauko-Karjalan diktaattori on ajettu maanpakoon. Neuvosto-Karjalan kansankomissaarien neuvosto on erottanut tri Gyllingin, jota on kehotettu poistumaan Itä-Karjalasta. - - Itä-Karjalan kielipolitiikassa on tapahtunut käänne. Kaikkien virkamiesten on tästä lähtien hallittava venäjä täydellisesti. Suomeksi ilmestyneet lehdet on muutettava kaksikielisiksi. Huomattava määrä suomalaisia tullaan karkottamaan. Heidät korvataan venäläisillä." (Gyllingin tilalle nimitetään joku Pavel Bushujev.) (s.278).

Itä-Karjalan 20'000 suomalaisesta hävitetään 15'000 eli 3/4! (s.289).

DN 7.11.1935 kirjoittaa edelleen tohtori Gyllingistä. että tämän elämäntarina on ollut "eriskummallinen ja seikkailuntäyteinen". "Jos hän vain olisi älynnyt asettua johonkin muuhun pohjoismaiseen pääkaupunkiin, hän tässä vaiheessa varmaan istuisi jollakin ministerinpaikalla leppeästi hallitsevana kunnian miehenä.

"Gylling oli puhtoinen ja lapsellinen vastakohta kitkerän myrkylliselle Otto Wille Kuusiselle, joka nyt on keskeisessä valta-asemassa Moskovassa ja matkustaa kesäkuukausina huvilalleen Stalinin seurassa. Aseveli Gyllingin on näköjään käynyt vähemmän suotuisasti, mutta hontelona dosenttihahmona häntä tuskin oli luotukaan päällikön virkaan Neuvostoliiton talviseen provinssiin." Dagens Nyheterin artikkelissa ei ole kirjoittajan nimeä. (s.279)

Muistokirjoituksesta huolimatta Gylling on tuolloin vielä elossa. Hän yrittää saada yhteyttä ystäviinsä, Molotoviin, lapsuudentoveriinsa Kuusiseen, mutta kaikkialla ovat vastassa mykät seinät. Kylmät, sileät, poispäin kääntyneet.

Otto Wille Kuusinen on varovainen mies, hän ei milloinkaan asetu syytetyn puolelle, vaan syyttäjien puolelle. Kuusinen haudataan kunniapaikalle Kremlin muuriin 1964. Kommunistit junttaavat hänet "Suurin suomalainen" äänestyksessä jonnekin sijojen 12-20 välille.

Kullervo Manneriin ei kannata ottaa yhteyttä, hänet ja puolisonsa Hanna Malm on jo vangittu ja lähetetty pakkotyöleirille.

Kustaa Rovio, Gyllingin lähin mies Karjalassa, on myös siirretty Moskovaan. Metallityöläinen ja bolshevikki Rovio lähti jo nuorena Pietariin, oppi venäjää, mutta palasi Suomeen 1917, majoitti Helsingissä Leniniä ja toimi punakaappauksen ajan Helsingin miliisipäällikkönä, pakeni sitten itään, pysyi Leninin miehenä ja päätyi puoluesihteeriksi Petroskoihin. Syytteen mukaan Rovio on suomalaisnationalisti, vakooja, petturi, ja kansanvihollinen! Rovio tunnustaa kuulustelussa kaikki syytökset ja hänet teloitetaan vielä samana päivänä.

Edvard Gylling tuomitaan kuolemaan "virheellisestä kansallisuuspolitiikasta". Hautapaikka on tuntematon, samoin Fanny Gyllingin, joka kuolee työleirillä Kazakstanissa. Leiriltä selviytyneen vankitoverin mukaan Fanny oli surun murtama ja fyysisesti hyvin heikossa kunnossa, kunnes kuolema pian vapautti hänet.

"Niin toimii Osuuskauppaväki" ja "Kyllähän se aate, mutta ne toverit?" muistuttavat vanhat sanonnat. Sahlbergin kirja ei tiedä, miten Gyllingien lapset selvisivät vanhempiensa leimaamisesta. Vuonna 1955 Neuvostoliitto soi Gyllingin nimelle kunnianpalautuksen, muttei herättänyt vainajia henkiin.

Ei kauhutarinaa paholaisten valtakunnasta tarvitse kirjoittaa verellä mässäten. Pienet ja herkät yksityiskohdat koskettavat ja liikuttavat.

Petroskoissa Gyllingiltä amputoitiin toinen jalka, vaikkei siinä ollut kuin reumatismia. Venäläinen lääkäri myönsi virheen, tekevälle sattui. Gylling nilkutti siitä alkaen kepin ja huonon proteesin varassa.

Tarinan mukaan kommunistisen Romanian juutalainen pakotettiin kirjoittamaan ulkomailla asuville rikkaille sukulaisilleen näiden houkuttelemiseksi ansaan Romaniaan. Juutalainen ylisti vallitsevia oloja ihaniksi, mainiten sivumennen, että jos välttämättä jotain tuliaisia, niin kynttilöitä ja sokeria. Siitä ulkomaan-serkku oivalsi, että todellisuudessa Romaniassa elettiin pimeydessä ja katkeruudessa. Ehkä Fanny Gyllingin kirjeessä oli sama piilosanoma...

Anna-Lisa Sahlströmin "Viimeinen ruhtinas" on erinomainen seikkailutarina. Ihmiset ovat huonoja ottamaan opikseen. Vieläkin on ostettavissa eriskummallisia desantti-dosentteja, pronssisoturin toimittajia ja faaraon patsaan pystyttäjiä, Suomestakin.