lauantai 15. maaliskuuta 2014

129. Kaskukokoelmat pölyttyvät Pasilan kirjavarastossa

Monilla eri kirpputoreilla näin houkuttelevan muhkean, tuhatsivuisen, "Suuren kaskukirjan", jonka oli vuonna 1948 koonnut WSOY:lle Tauno Karilas, Hinnat vaihtelivat, 9-10 euroa. Kaskuja 3-4-5 kappaletta sivua kohti, kaikkiaan varmaankin nelisentuhatta, jaettuina eri aiheryhmiin.

Mieleeni tuli kuitenkin käydä ensin Pasilassa, Helsingin pääkirjaston kellarin kirjavarastossa, joka on avoinna talvikuukausina keskiviikkoisin klo 13-18. Olen käynyt siellä vuosien varrella muutaman kerran, ja ollut melko yksin kirjojen keskellä, virkailijoita lukuunottamatta. Vanhoja lastenkirjoja, puhelinluetteloita ja matrikkeleita, monenlaista tavallisilta kirjastonhyllyiltä poistettua tavaraa.

***

Löysin kattavan kokoelmateoksen Reg Smythen sarjakuvasta Andy Capp (Suomessa 'Lätsä' mm. Apu-lehdessä), joka kertoo pohjoisenglantilaisesta pubeissa viihtyvästä, pelaavasta, ravivetoja lyövästä, työttömästä miehestä sekä tämän isosta, ahkerasta vaimosta.

Yllättävä löytö oli englantilainen kuvateos 1800-luvun lehtien pilakuvista. Harmittavaa kyllä, niiden huumori ei tuntunut hauskalta juuri koskaan. Maailma on muuttunut ja jopa huumori kehittynyt?

***

Kahlasin Heikki Brotheruksen toimittaman "Kaskuniekan" (Weilin + Göös 1970). Yllättävän tylsä! Odotin mainiota kulttuurihistoriaa, lyhyitä pikakuvia henkilöhistoriasta. Brotherus eteni aakkosjärjestyksessä julkkiksesta toiseen.

Esimerkkejä Brotherukselta.

Brigitte Bardot meni uimarannalle - rohkeasti bikineissä. Uimavahti tai poliisi toppuutteli: "Kaksiosaiset uima-asut on kielletty tällä rannalla!" Bardot: "Kumman osan jätän pois?" Olavi Hurmerinta oli piirtänyt aistikkaan kuvankin filmitähden muodoista, mikä jäi mieleen, vaan eipä yhtään naurattanut. (Mieleeni palautuivat valokuvaamani yläosattomat monokinit Inter-Rail-matkalta vuonna 1983 Ranskan Biarritzin hiekkarannalta.)

Brotherus:

Ranskan entinen pääministeri Edouard Herriot oli tunnettu siitä, että hän kuului ainakin 300 eri yhdistykseen. Unkarin kansannousun (1956) murskaamisen jälkeen hän päätti erota Ranska - Neuvostoliitto -seurasta ja pyysi sihteeriään ottamaan selville, kuka oli yhdistyksen puheenjohtaja, jotta hän voisi jättää erokirjeen. Tutkittuaan asiaa sihteeri ilmoitti: Se olette te!

Sanotaan, että vitsejä on vain 6 tai 27 eri perustyyppiä, joista sitten kymmeniätuhansia muunnelmia. Äskeisessä joku huseeraa niin monessa asiassa, ettei vasen käsi tiedä missä oikea on? Tai: kun etsivä seuraa epäilyttäviä jalanjälkiä, ne johtavatkin hänen omaan kotiinsa, eilisten toisten kenkiensä jäljet.

***

Brotheruksella oli kaskujen seassa myös aforismeja:

Jules Romains: "Valioihmiset pohtivat aatteita ja keskinkertaisuudet tapauksia, kun taas alimpana olevat sielut tyytyvät henkilöihin."

Sivuuttaen vanhanaikaisen loukkaavan ihmisluokittelun poimin kuitenkin ajatuksen: matalin taso on pelkästään juoruta tai jutella ihmisistä (Seiska-päivää -lehdet), keskitaso: kuvailla tapahtumia (viikkolehdet), korkeampi taso: pohtia syitä, teoretisoida (tieteelliset ja kulttuurilehdet).

***

Tauno Karilaan "Suuressa kaskukirjassa" (1948) tuli vastaan paljon tuttuja juttuja, jotka olin vasta tovi sitten lukenut Brotheruksen 22 vuotta uudemmasta kokoelmasta!

Jotakin kulttuurihistoriaa vuosisadan takaa tarttui hihaan:

Pari opiskelijaa oli matkalla suulliseen tenttiin. He pelkäsivät professorin reputtavan ainakin jonkun, joten he pyysivät erään rantajätkän mukaansa. Professori esittikin kysymyksen: "Mitä osaatte sanoa sataman kasvillisuudesta?" Rantajätkä innostui elävään kuvailuun, satamiinhan leviää vaikka mitä eksoottisia siemeniä kaukaa saapuvista laivoista. Niin siinä kävi, että professori reputti ylioppilaat, mutta rantajätkälle hän antoikin cum lauden!

***

Pikkupoika istui yksikseen parhailla paikoilla katsomassa peliä. "Miten olet tänne päässyt?" kysyi vieras setä. "Isän lipulla!" "Mutta missäs isäsi on?" "Kai kotona yhä etsimässä lippuaan."

***

Aaron oli menossa ensimmäistä kertaa erään lääkärin vastaanotolle. Iisak valisti häntä: "Tohtori Jakob laskuttaa uusilta potilailta aluksi 25 markkaa, mutta seuraavilla käyntikerroilla enää 15 markkaa." Niinpä Aaron tervehtikin tohtoria iloisesti ja tuttavallisesti: "Täällä minä TAAS olen!"

***

Vapaaniemen Yhteiskoulun historianopettaja "Haarniska" antoi hauskan tehtävän: Seuraavalle tunnille piti jokaisen tuoda yksi poliittinen vitsi. Malliksi hän kertoi itse tällaisen:
"Mies juoksi Kremlin ympäri ja huusi: "Hrustsev on hullu! Hrustsev on hullu!" Hänet otettiin kiinni ja tuomittiin: 4 kuukautta vankeutta huliganismista ja 20 vuotta pakkotyötä valtiosalaisuuden paljastamisesta."

Minun tuomani vitsi aiheutti suuriäänisimmän naurunpurskahduksen:

Tonavan laaksosta kaivettiin esiin luuranko, jota arveltiin hunnipäällikkö Attilaksi. Todisteita kaivattiin kuitenkin lisää ja toisesta veljellisestä kommunistimaasta pyydettiin ekspertit apuun. Parin vuorokauden jälkeen nämä ilmoittivat:
"Kyllä se on Attila."
"Miten asia varmistui?"
"Se tunnusti viime yönä!"

Kilpailu ei ollut kova, sillä kymmenkunta tuoduista vitseistä oli tällaisia:

"Mies juoksi Kremlin ympäri ja huusi: "Hrustsev on hullu! Hrustsev on hullu!" Hänet otettiin kiinni ja tuomittiin: 4 kuukautta vankeutta huliganismista ja 20 vuotta pakkotyötä valtiosalaisuuden paljastamisesta."

"Mies juoksi Kremlin ympäri ja huusi: "Hrustsev on hullu! Hrustsev on hullu!" Hänet otettiin kiinni"
(ja niin edelleen)

"Mies juoksi Kremlin ympäri" (ja niin edelleen)

(Kaikkia ei jaksettu ihan joka kerta kuunnella kokonaan.)

***

Brotherusta ja Karilasta hauskempi kaskunkertoja tai -keräilijä oli Armas Josef Pulla, jonka kokoelman "Mitä-Missä-Milloin: Mille maailma nauraa?" (Otava 1961) henkilöhakemistossa on 250 nimeä. Pullan kirjassa on 368 sivua ja yhteensä 1261 juttua, joista monet mielestäni hauskoja. Vai johtuuko siitä, että luin kirjan ajoissa, jo lapsena ja nuorena?

Kuoltuansa Stalin yritti taivaaseen, mutta tietysti hänet käännytettiin portilta ympäri. Ja niin hän pyrki sinne toiseen paikkaan ja pääsi.
Seuraavana päivänä muutamia kymmeniä pikkupiruja saapui taivaan portille ja anoi sisäänpääsyä.
"Mitä te taivaassa tekisitte?" kummasteli Pyhä Pietari.
"Me olemme ensimmäiset pakolaiset helvetistä", selittivät pikkupirut.

128. Puolalainen matkusti Moldovaan

Andrzeij Stasiuk: Matkalla Babadagiin. Puolaksi v. 2004. Suomentanut Päivi Paloposki. Like 2006. 272 sivua.

Puolan suurimmalla kirjallisuuspalkinnolla 2005 palkitussa teoksesaan A. Stasiuk luo runollista tajunnanvirtaa Euroopan reunamaista, matkapäiväkirjaa, josta on vaikeaa poimia otteita. Täytyy vain lipua virran mukana. Löydän kirjan selkeimmän jakson, Euroopan köyhimmästä ja vähiten tunnetusta maasta. Pelkistän selkokielelle, jätän pois sanoja, lyhennän, tiivistän, lyhennän, tiivistän osan matkasta tuntemattomaan maahan.

Moldova on 300 km pisimmälti, 130 km leveimmältä kohdaltaan. Raja-asema Leusenissä on harmaasta betonista. Seuraavaksi kylä rinteessä oikealla. Jotkin talot vinossa, toisista jäljellä vain rauniot. Maanvyörymä on vienyt kymmeniä tiloja. Koskemattomalla maakaistaleella seisoo kirkko erottuen taivasta vasten. Kukkuloiden harjat ovat pitkiä, tasaisia ja vihreitä.

Laaksoissa näkyy välillä kyliä. Kaukaa ne muistuttavat leiripaikkoja. Talot ovat saman kokoisia, saman mallisia, saman värisiä ja niitä peittää samanlainen eterniittikatto. Ne näyttävät teltoilta joiden kangas on haalistunut. Mikään ei seiso yksikseen. Kaikki yhdessä, irti toisistaan. Ääretön vihreä ja yhteen ahdettujen talojen harmaa läikkä, taas vihreää, vihreää, vihreää, taas kourallinen kulmikkaita sementtirakennuksia, joita näkymätön linja pitää ruodussa. (s.118)

Moldova on kuin saari sisämaassa. Jotta pääsisi yhtään minnekään, se on saanut viimeksi Ukrainalta 500 metriä Tonavan rantaa aivan etelässä. Etelä on köyhä kuin kirkonrotta. Etelässä päättyy maailma ja mennä voi korkeintaan Romanian Galatiin. (s.119)

Moldova nukkui ja jäi osatta Jumalan jakaessa maita, "Ei voi mitään", sanoi Jumala, "joten tulepa sitten asumaan kanssani paratiisiin!" Maan yksitoikkoisuus tuo mieleen ikuisuuden. Koko ajan on vihreää, koko ajan hedelmällistä, maisema aaltoilee, näköpiiri kohoaa ja laskee, paljastaen vain mitä osaa jo odottaa. Viiniköynnöksiä, auringonkukkia, maissia, joitakin eläimiä, lauma lehmiä ja lampaita, puutarhoja, koko ajan pähkinäpuiden rivistöt tien varrella. Maisemassa ei ole vapaata tilaa, ei äkkiä katkeavaa jatkuvuutta. Jotain on kai tapahtunut 100, 200, 300 vuotta sitten, mutta tapahtumat eivät ole jättäneet jälkiä. (s.120)

Cimislia. Tyhjyys joka on yrittänyt muuttua linja-autoasemaksi. Betoninen aukio toiselta puolen auki kaupungin laita-alueiden suuntaan, toiselta puolelta rakennuksen sulkema. Harmaata, pölyä ja hellettä. Baari jotakin asunnon ja rojuvaraston väliltä, pimeää, ahdasta ja matalaa.

Cahul. Rajan tuppukylä, lipeväkielisten veijareiden hermostunutta laiskuutta ja ajelua ympyrää, tappaakseen tylsyyttä. He eivät edes sammuttaneet autojaan, jotta kaikki tietäisivät, että heillä oli paljon bensaa. He korjailivat kultaketjujaan, näkivätkö kaikki. He tilailivat moldovalaista konjakkia lasikaupalla. (s.121)

Aukiolla hotellin edessä basaari. Kuudennesta kerroksesta näkyi mielipuolinen rikkaus. Kaikki kiilsi ja kimmelsi auringossa. Folio, muovi, sellofaani, lasi ja metalli. Kurkut ja tomaatit, arbuusit ja melonit. Housunvöitä ja kultaista maissia, purkkeja marinointiin ja tynnyreitä hapattamiseen. Musiikki soi kaiken aikaa. Naiset istuivat tavaroittensa päällä. Vähän eleitä ja paljon yksinkertaista odotusta. (s.122)

Comratia on vaikeaa kuvata, koska sitä ei helposti havaitse. Ajaa kaupungin läpi eikä huomaa. On taloja, on katuja, mutta vain hahmotelmia, tuskin muotoutunutta väliaikaisuutta, puoliväliin toteutumista, jähmettyneen materian murhetta. Leninin muistomerkki vedetty kultavärillä. Pääkatua kulki hautajaissaattue, avoin arkku kuorma-auton lavalla, arkun vierellä istui tuolilla vanha nainen mustissaan. Oli kuuma. Kuolleen kasvojen yllä surisi kärpäsparvi. Nainen huiteli niitä pois vihreällä oksalla. (s.123)

Gagauzian museon edessa Afganistanin sodan sankareiden muistomerkki. Nuori poika kivääri kädessä oli maalattu hopean väriseksi. Olisin halunnut vain vilkaista sisälle, mutta siellä kaikki tuntuivat odottaneen minua. Johtajatar otti karttakepin ja alkoi kertoa kansainvaelluksista. Kuljimme yhä uusien salien läpi ajan virran myötä. (s.124)

Kuski Misha (50+v.) eksyili koko ajan. Hän ajoi 50 km kotiseudultaan ja menetti suuntavaistonsa. Näytin karttaa. Hän pelkäsi teitä joita ei ollut koskaan ajanut. "Siellä asuu vain turkkilaisia, ei kannata mennä. Sellä on pelkkiä bulgaareja, ei kannata..." Hän ei halunnut tulla ulos autosta, ei halunnut kahvia, ei halunnut ruokaa. Hänen päähänsä ei mahtunut, että joku voi tulla tänne ilman päämäärää, haaskata aikaa ja rahaa. Voiko Albota de Susin kylä olla järkevä päämäärä? Tai Sofievcan kylä? Misha ei edes tullut ulos autosta. Hän kaipasi sitä mitä oli ollut ja vihasi sitä mitä oli tullut. "Minä olen neuvostoihminen", Misha sanoi. (s.125)

Baurcin kylä oli vallankumouksen todellinen loppu. Ei ollut jäänyt mitään mistä olisi voinut olla hyötyä, mitään mikä olisi minkään arvoista. 70 vuotta kuin kaivoon. Rikollisen karikatyyrimäinen monumentti tyhjän kulttuuritalon edessä, jonka sisällä jumputti mädän lännen musiikin epätoivoinen jäljitelmä. Vain aasivaljakko tuntui järkevältä ja todelliselta. (s.127)

Chisinau. Valkoiset elementtitalot vihreillä kukkuloilla. Ne kohosivat kuin kalliojyrkänteet. Ne näki kaikista ilmansuunnista. Geometrian ylistys aaltoilevassa maisemassa. Moldovassa ei ole mitään suurempaa eikä korkeampaa.

Chisinaun keskustassa Tapani Suuren Bulevardilla japanilaista elektroniikkaa ja italialaisia kenkiä myyvien liikkeiden keskellä vaelsi niputettuja säilykepurkkeja tai sinkkiämpäreitä kantavia ihmisiä. Kun meni sivummalle pääkadusta alkoivat yksi- tai kaksikerroksiset, vihreään uponneet, puuaitojen ympäröimät talot, kissat kuljeskelivat ja ihmiset istuksivat rappusilla. Kaksikymmentä katua ristiin ja unisen imperiumin provinssin hajun jäänteet. (s.128-129)

Bulevardilla kapakassa kansainvälinen seurue, englantia ja saksaa. Heidän lisäkseen syntymässä oleva moldovalainen keskiluokka: kultaa, tummia laseja, yleisesti tarjolla oleva tyyli mustan pörssin kauppiaan, parittajan ja italialaisen rakastajan väliltä. Naiset muistuttivat television naisia. Kaulassa ketjusta pieni hopeanvärinen kännykkä. (s.129)

Bulevardilla kolmisin kulkevat 18-v. poliisit, katuja kuin omaisuuttaan katselevat kaverit Land Cruisereissa, puhelinkorttien myyjät, astioilla lastatut ihmiset, klanipäiset pojat leveissä housuissa, tytöt vatsat paljaina, taivaallisen korkeissa ja huojuvissa koroissaan kulkemassa pääkatua kuin Miss Maailma -kisan catwalkilla. romaanis-slaavilainen sekoitus ilotalomeikillä rumennettua kauneutta, talonpoikaista ujoutta ja revyyvaatteita, ja tunne, että kaikki teeskentelivät jotakin. (s.130)

Transnistria irrottautui Moldovasta 1992. Oli tavallinen sota, kuoli muutama tuhat ihimistä. Stalin oli lisännyt "Moldaviaan" tuon kapean vyöhykkeen, jossa oli teollisuus, energiantuotanto, asetuotanto ja kaiken johdossa venäläiset. Toisella puolella oli maatalous. Ehkäpä Stalin suunnittelikin imperiuminsa hajoamisen ennakolta niin, että saisi aikaan mahdollisimman paljon sekasortoa, jotta hänet muistettaisiin. (s.135)

Jos Transnistriassa ylipäänsä oli mitään uutta tai hyväkuntoista, siinä luki Sheriff, sen nimisiä olivat kaikki bensa-asemat ja supermarketit Tiraspolissa. Firma kuului Smirnoville, muka-valtion muka-presidentille. (s.137) Tunnustamattoman valtion viisumi oli raja-asemalla repäisty paperilappu, johon kuulakärkikynällä kirjoitettiin: 1 auto, 4 henkeä, 1 kamera. (s.135)

Andrzeij Stasiukin monipolvinen, päiväkirjanpitäjän hyppelehtivien mieleenmuistumien ja havaintojen logiikalla etenevä kirja avautuu vasta varsin hitaalla lukemisella tai viimeistään muistiinpanoja tehdessä. Luin kirjan uudelleen, koska en muistanut mitään muutaman vuoden takaa. Markakohde oli täysin vieras, joten ei ollut vertailukohtaa kiintopisteeksi.

127. Kertomisesta ja lukemisesta

Jo muinaisilla nuotiotulilla syntyi tarve tarinoida ja kuulla tarinoita, ja niitä myös piirreltiin luolien seiniin kuvina, kun ei ollut vielä keksitty kirjoitusta.

Nykyään monet ihmiset, käytyään sairaalassa leikkauksessa tai synnyttämässä eli koettuaan voimakkaan itseensä koskevan fyysisen elämyksen, syttyvät kertomaan kokemastaan enemmän ja yksityiskohtaisemmin kuin tuskin kukaan haluaisi kuulla!

Eräillä syntyy halu kertoa jo mitä pienimmistä asioista (runot, puunlehti leijailee tuulessa, pajulintu laulaa), lopuillakin jännittävistä tai omaa itseä rajusti kouraisevista tapauksista.

Kirjat ovat kiinnostavia, mutta korvattavia, tuskin päivittäin tarvittava annos. Vaikkapa eräretki tai matkustaminen uusilla erikoisilla seuduilla tai annos erittäin laadukkaita, klassisia elokuvia korvaisivat. Tai kirjoittaminen, maalaaminen tai mikä tahansa luova tekeminen.

Mutta jokin kohdattu tai nähty kirja on houkutus (jollekulle vain harvempi kirja, toiselle useampi).

Painettu kirja on rauhoittava vaihtoehto sähköisille laitteille. Myös sosiaaliselle medialle, telkkarille, radiolle jne. Jos ei katso tv-sarjoja eikä kuuntele musiikkia, eikä ole lapsia eikä puolisoa, jää myös aikaa lukea.

Väsyneenä ei ole kivaa lukea, jos jumittuu samalla sivulle, nuokahtaa, yrittää taas lukea, nuokahtaa. Nukahdan yleensä nopeasti. Jotkut sanovat lukevansa paljon, koska kärsivät unettomuudesta. Unien pituus, 5-6-7-8-9-10? tuntia merkitsee paljon ajankäytössä.

Hyvä olisi kirjoittaa edes jokin muistiinpano jokaisesta luetusta tekstistä. Pätkä palauttaa mieleen enemmänkin. Pelkkä lukeminen on hieman passiivista. Pohjimmiltani etsin lukiessani tietoa ja ymmärtämistä, viihtyessänikin. Analysoin myös viihdettä ja haravoin ideoita.

***

Johannes Angelosta pitävät monet Mika Waltarin parhaana, jotkut toiseksi parhaana, ja on se kai Sinuhen jälkeen suurin käännösmenestys. Kansilehdillä on kartta "Konstantinopoli 1453" ja tarina kulkee melko hakkaavalla rytmillä, jännittävänä päiväkirjana viimeisiltä dramaattisilta päiviltä, joulukuusta toukokuuhun, ennen Itä-Rooman valtakunnan tuhoutumista, Ensimmäiseksi nimihenkilö näkee nuoren, itsekseen opiskelevan naisen, Anna Notaraksen, ja rakastuu näkyyn kuin Dante Beatriceen.

***

James Hiltonin (1900-1954) 'Sininen kuu' (Lost Horizon, 1933) on miellyttävästi ilmavan kevyt, jopa filosofinen kertomus neljästä Intian levottomuuksia pakenevasta britistä, joiden lentokone kaapataan Tiibetiin, tuntemattomaan laaksoon, joka on Shangri La. Salaperäiseksi jäävän luostarin lama-munkit ovat pidentäneet elinikänsä sataan, kahteensataan vuoteen kiireettömässä tapahtumattomuudessa. Nuorin briteistä haluaisi kiihkeästi pois, kun taas muut taipuvat yhä enemmän jäämään. Tilaisuus pakenemiseen aukenee.

Romaani ja elokuva olivat aikoinaan niin suosittuja, että Töölön Tullinpuomissa Helsingissä sijainnut elokuvateatterikin, jossa kävin, otti nimekseen romanttisesti Sininen kuu.

***

Luin uudelleen lapsena riemastuttaneen fantasiaromaanin "Kuussa tuulee" (The Wind on the Moon, 1944, kirjailija Eric Linklater). Jotakin muistin, jotain oli unohtunut ja jotakin palautui mieleeni.

Päähenkilöinä olivat siskokset Dinah, 10 vuotta, ja Dorinda, 8 vuotta, jotka mm. muuttivat itsensä välillä kenguruiksi noitarouva Grimblen taikojen avulla, sekä matkustivat salaa junassa huonekalulastin seassa monta päivää Euroopan halki pelastamaan isänsä majuri Palfreyn julman diktatuurin ilkeän tyrannin tyrmästä.

Lapsuudesta muistin parhaiten jännittävimmän kohdan, kun piparminttumakeisia ketjussa maiskutteleva tyranni, kätyrit mukanaan, yllätti siskokset linnassaan. Hän oli voinut seurata tyttöjen jälkiä, koska näiden makeispussissa oli reikä, josta namut olivat putoilleet säännöllisin välein. Ehkäpä juuri piparminttumakeisten yltäkylläisyyden aistillinen kiihotus iski 1960-luvun lapsen muistiin.

Suorastaan Mark Twainin tasoa on oikeussalikertomus, jossa rouva Musliinia epäillään yrityksestä varastaa lakana naapurinsa pyykkinarulta. Valamiehistö ei pääse yksimielisyyteen, koska kuusi miesjäsentä uskoo rouvan syyttömäksi, mutta kuusi naisjäsentä epäilee häntä syylliseksi. Pattitilanne kestää viikosta toiseen. Dinah ja Dorinda palkkaavat kylästä mainiot asianajajat.

Tyttöjen kotiopettajatar sirottelee jokaiseen virkkeeseensä irrallista knoppi-tietoa, hypellen mielikuvituksellisin aasinsilloin tai assosiaatioin aiheesta toiseen ja viidenteen. Hän on yhtä huipputehokas tiedonsyöttäjä kuin aikoinaan yhteiskouluni ruotsinopettaja, lehtori Hanhivaara.

Ovatkohan skotti-satiirikko Eric Linklaterin pääteokset "Juan Amerikassa" ja "Juan Kiinassa" yhtä hauskoja? Vuonna 1899 syntynyt Linklater matkusteli itse noissa maissa 1920-luvulla, kunnes hänestä tuli Aberdeenin yliopiston rehtori.

torstai 13. maaliskuuta 2014

126. Kokemuksia Afrikasta

Erkki Airas: Afrikka lumosi minut. Kirjapaja 1980. 220 sivua.

"Yritä jättää pois ne kohdat, joiden yli lukijat yleensä hyppäävät", opetti Elmore Leonard kirjoittamisesta. Luettuani kirjan kokonaan, selatessani uudelleen, hyppään siis ystävällisten, ympäripyöreiden hymistelyjen ylitse, ja poimin otteisiin rajumpia, pysäyttäviä, koskettavia kohtia.

***

Nairobin keskus, down town, kohoaa pilviin kuin uuden ajan kuuluttaja. Tulee mieleen amerikkalainen suurkaupunki, joka levittäytyy matalana omakotialueena kymmeniä kilometrejä, mutta nostaa kuitenkin keskustassa olevat pilvenpiirtäjät tiiviinä ryhmänä pilviä kohti. Kauas maaseudun mataliin savimajoihin näkyy taivaanrannalla Kenyatta-konferenssikeskuksen mahtava torniosa. Kaupunkia lähestyttäessä kohoaa tornin viereen ryhmä korkeita rakennuksia, hallinnollinen ja liike-elämän keskus. (s.65)

***

Dar-es-Salaamin lentokentällä jonossa edellä ollut antoi virkailijalle matkalippunsa sekä lentokenttämaksun. Musta virkailija otti ne, kirjoitti jotain ja kehotti asiakasta maksamaan lentokenttämaksun! "Ette ole antanut!" intti virkailija. "Juuri noiden papereiden päällä oli maksu ja minähän ääneen sanoin teille, että siinä on lentokenttämaksu!" Nousi kiihkeä sanasota ja kirkkoherra Erkki Airaskin oli valmis todistamaan näkemänsä. Virkailija luovutti sitten.

Helsinkiläinen Erkki Airas tuli vuoroon, pani huomiotaherättävän painokkaasti setelin tiskiin ja sanoi että se oli lentokenttämaksu! Virkailija sieppasi rahan salamannopeasti taskuunsa ja jatkoi kirjoittamista. Sitten hän palauttaessaan lentolippua vaati jälleen lentokenttämaksua! Airas menetti jo itsehillintänsä, mutta virkailija kysyi kylmästi: "Onko teillä todisteita..." Airas kääntyi takanaan olleen jonon puoleen ja virkailija antoi periksi. (s.56).

***

Asmaran ja Addis Abeban välillä kadonnut matkalaukku oli löytynyt. Laukku oli pääosin sama, mikä alkumatkasta oli mukana. Kulmissa olleet vahvikkeet oli kuitenkin revitty auki ja sisältä oli kahmittu ulos mitä oli sormenpäillä saatu. (s.58)

***

Miehet rakastavat neuvotteluja Afrikassa. Ne ovat kylänvanhimpien päätyötä ja aihetta löytyy aina. Sodankäynti vaatii neuvonpitoa. Jos on hankittava tontti lähetystyölle koulua ja sairaalaa varten, täytyy neuvotella pitkään. Ja kun päätös on vihdoin selvä, jatketaan tarinointia ilman asiaa. Neuvottelu on elämänmuoto. Afrikan miesten yhdessäolo olisi kiintoisa psykologinen tutkimusaihe. (s.90)

Hallituksella on täystyö pitää kostonhaluiset heimot aisoissa ja toisistaan erillään. Tehtävään on komennettu muiden heimojen karaistuneita mutta raakoja sotilaita. Kurinpitomatkoillaan he eivät ole nokonuukia siitä ketä rangaistaan. Joskus on nähty niputettuina katkaistuja ihmiskäsiä, kun kurinpito on ollut tuimempaa. Niput todisteena, että tehtävä suoritettu. (s.86)

Tugenrouva toi pöytään keltaisenruskean korvallisen, jota eurooppalaiset pitävät yöllä sängyn alla. Oli jäänyt näiltä. Mainio kulho juhlapöytään. Herkkumalja jäi vieraalta maistamatta, täytyi valitella ettei jaksa, oli niin täynnä jo. (s.102)

Musta mies pitää vaimoaan työjuhtana. Maasai-sotilaalla on oikeus maata kenen tahansa heimon naisen kanssa. Sotilas asettaa vain keihäänsä valitsemansa naisen ovelle, eikä aviomiehellä ole silloin asiaa vaimonsa luo, naisella vieläkin vähemmän sanomista siitä mitä hänelle tapahtuu. 15-vuotiaille tytöille suoritetaan hirveitä tuskia aiheuttava ympärileikkaus. (s.103)

Turkanamaassa ei taikauskon vuoksi muokata, kynnetä, kylvetä eikä viljellä maata. Kansa pelkää, että pahat henget tulevat esiin maanpinnan rikkoutuessa ja aiheuttavat tauteja, kuivuutta ja nälkää. Henkien kiroukselta välttyäkseen on suoritettava lakkaamatta uhreja, joita noidat määräävät. (s.104)

Kuolema on turkanamaassa kaamea, ahdistusta aiheuttava tapahtuma. Kukaan ei halua seurata toisen ihmisen lähtöä tästä maailmasta. Kuolema merkitsee heille siirtymistä toiseen elämänmuotoon. Vainajat ovat jatkuvasti lähellä ja lähettävät viestejä omaisilleen. Omainen ei kuole niin kauan kuin häntä perheen piirissä muistetaan, mutta vain niin kauan. Poistuneita ei saa unohtaa. Kahden lapsen syntyminen samalla kertaa tietää kamalaa kirousta koko perheelle. Kaksoset on surmattava. (s.105)

Opettajalla on keppi kädessään ja sillä hän sivaltaa oppilaan sormille. Luulisi luiden katkeavan. Opettajilla suuri haave on toteutunut, on päästy vapaaksi ruumiillisesta työstä, joka on mustalle miehelle kauhistus. Ei sitä tarvitsisi paljon tehdä, mutta se vähäkin on vastenmielistä. Maanviljelijä ei puhu työn ilosta. Kukaan ei tajua, että vapaan miehen aherrus omalla pellolla voisi olla ilo ja onni. Sen sijaan: päästä opettajaksi tai virkailijaksi... (s.155)

Lauantai on kouluissa piiskauspäivä. Raipoilla oppii vihaamaan tai nöyrtymään. Lahjuksia ottavia herroja ei voida piestä tai heittää vankilaan, koska johtaja-ainesta on vähän. (s.175)

Arvellaan että mielikuvituksettomuus johtuu virikkeiden puutteesta lapsuudessa. Afrikan lapsilla ei ole leikkikaluja, jotka kirvoittaisivat mielikuvitusta ja kätevyyttä. Lapsi ei opi suunnittelemaan. Miesten työ on ollut sotiminen ja metsästys. Peltotyöt ovat jääneet naisille. He eivät ole oppineet edes käyttämään neulaa ja lankaa, eivät tiedä miten vaatteita voi korjata. Ihmisillä on resuja yllään. Mieleen ei juolahda korjata revennyttä paitaa. (s.175)

Eräs työmies kulki rääsyissä päivästä toiseen. Suomalainen esimies antoi hänelle 20 shillinkiä uuden haalarin ostoon. Seuraavana päivänä kaikki muut tulivat rääsyissä ja odottivat saavansa 20 shillinkiä hekin. (s.175)

Tulevaisuuden suunnittelu on afrikkalaisille vaikeaa. Jo ajan käsittäminen. Ymmärretään mennyt mutta tulevaisuutta ei osata arvioida. Siellä missä afrikkalaiset ovat yksin rakentamassa menee sormi suuhun ja työt pysähtyvät. Täysi neuvottomuus valtaa ja lamaannuttaa heidät helposti. Musta pysähtyy, lopettaa, luopuu yrittämästä.

Kun neljän tuuman naulat loppuvat, työt keskeytyvät, vaikka samankokoisia nauloja olisi vanhoissa lankuissa vaikka millä mitalla. Maahan pudonnutta naulaa ei kukaan älyä nostaa ylös. Materiaalin haaskaus on joskus mieletöntä. Aina luotetaan, että valkoinen mies antaa lisää. (s.174-175)

- Kuten aluksi sanoin, poimin kirjasta, kuin piru raamatusta, sen terävintä ja tylyintä kritiikkiä. Miksipä juuri Jukka Kajava ja Seppo Heikinheimo olivat luettuja kriitikkoja (mutta aiheuttivat painajaisia taiteilijoille)? Afrikan "lumoavimman" puolen jätän löydettäväksi...

maanantai 3. maaliskuuta 2014

125. Kuumat perunat

Lainakirjaston tuulikaapissa lukutoukat kierrättävät vanhentuneita painotuotteita ilmaiseksi. Monissa teoksissa on kirpputorin hintamerkintä, ehkä kerran myytykin, tai ehkä juuri jäänyt myymättä.

"Noista tekee löytöjä!", sanoi ohikulkija penkojalle kirjaston ovella. "Ne kannattaisi listata nettiin, että tietäisi mitä on missäkin!" Mutta kenen kannattaisi työ tehdä?

Internet-hakua kokeillessani samoja nimikkeitä tarjotaan moneen kertaan Huutonetissä, puolen tai yhden euron kappalehintaan (alkaen), mutta monen euron postikuluilla. Antikvariaatit ovat kalliimpina pulassa. Toisaalta kotien kirjahyllyt käyvät ahtaiksi.

Seitsemän tuoretta löytöä Helsingin Pitäjänmäestä:

***

1) Simo Hämäläinen: Kuuma peruna (1972) Jännitysromaani. Uusi Kirjakerho. 199 sivua.

Helsingin Munkkiniemessä puukotetaan teinipoika kotihipoissa. Pidätetyn pojan toimittaja-isä alkaa nuuskia, soluttautuen huumenuorten lössiin Vanhan ja Uuden Ylioppilastalon välisellä "Perunatorilla". Olisiko syyllinen 1960-70-luvun opiskelijatyttö, kirjassa nimeltään Tarja Halonen, vai joku muu Tuula tai Ville tai Veikko?

Kerronta on pikaluettavan suoraviivaista ja sujuvaa. Kaupunkikuva jää harmittavan ohueksi. Aleksin läpi ajetaan vielä yksityisautolla. Ajankuva sekin. Jymy- ja iltapäivälehtien moraalia pohditaan. Syyllinen paljastaa itsensä loppusivuilla turhan kesysti. Liian helppo ratkaisu.

***

2) Gavin Lyall: Taivaan nurja puoli (The Wrong Side of the Sky,1961) suomentanut Pentti Järvinen - Itse 'Barrikadimaisteriko'? Otava 1962, 304 sivua.

Pienen rahtiyhtiön Dakota-koneen lentäjä laskeutuu Ateenaan ja etsii halpaa majoitusta Omonia-aukion kulmilta, koska Syntagmalla on kalliimpaa. Baarissa hän tapaa sotakaverinsa, joka on nyt toimessa pakistanilaisen ruhtinaan yksityiskoneen (italialaisen Piaggion) lentäjänä.

Pian Kreikan saaristosta etsitään lentokoneen raatoa ja sen mukana ollutta jalokiviaarretta. Kreikkalainen rahdinvälittäjä on tapettu. Libyan Saharassa käydään. Arabikonna Jussuf pompahtelee esiin julmistelemaan aina jännityksen sitä vaatiessa. Pari naiskaunotarta pyörii matkassa. Pilotin työn kuvaus tekee uskottavan vaikutuksen, Lyall tuntuu tietävän mistä kertoo.

Olisiko loppu onnellinen vai onneton? Välimuoto! Potti menetetään, toinen potti säästyy. Jokin kone putoaa, samalla muutama paha sekä ehkä hyvä kuolee, mutta lentäminen jatkuu!

***

3) Harold Robbins: Lehtikuningas (Dreams Die First, 1977) suom. E.A. Mesi, Otava 1990, 318 sivua.

Robbinsin perusjuoni on amerikkalainen unelma: ryysyistä rikkauteen. Väliin sirotellaan tasatahtiin eroottisia tilanteita, jotka toimivat paremmin Robbinsin vanhemmissa, tuplasti paksummissa tiiliskiviromaaneissa. Enää vain tirkistellään kuohuttavia paheita, TV-pastorin luostarikommuunia, huumeiden käyttöä ja "Viikon pojun" homo-orgioita. Päähenkilö perustaa miestenlehti Machon ja sen oheen postimyyntiä, eroottisia klubeja ja paratiisihotelleja, Hugh Hefnerin, Bob Guccionen ja Larry Flyntin antaman mallin mukaan.

Parasta kirjassa on vain pinnallinen nopealukuisuus. Hyvin pikaisesti voi silmillään skannata, olisiko kirjailijalla enää nokkelia ideoita, kekseliästä sanottavaa? Mutta ei, tunnetun toistoa.

***

4) Reijo Honkonen: Varjo vain. Otava 2003. 267 sivua. Jännitysromaani.

Kiinnostava tapahtumapaikka on Savonlinna! Paikallisväriä kaipasin enemmän. Pääskylahti ja Ahertajantien teollisuusalue. Parhaimmillaan ajetaan junalla maisemassa. Sujuvaa luettavaa, mutta 500 markan setelien painaminen ja levittäminen viime hetkellä ennen euroon siirtymistä tuntuu onnistuvan jokseenkin liian helposti. Paikallinen nuori kolli ja kesätyttö Helsingistä tutustuvat ohessa.

***

5) Tuva Korsström: Osaako nainen ajatella? Esseitä, haastatteluja. (2003) Like 2.p. 2005. 302 sivua, suomentanut Anu Tukala.

Teos vilisee ennen kuulumattomia, mielenkiintoisia naisfilosofeja ja älykköjä. Teksti juoksee sujuvasti kuin naistenlehden palstoilla ja unohtuukin heti, kuin Valittujen Palojen tyhjiin lyhennetyt ja köyhiksi kalutut luut. (Vaihtoehto voisi tietenkin olla filosofien läpipääsemätön keinotekoinen termiviidakko, jonka liaaneihin sotkeutuisi.)

Satunnainen avaaminen sattuu osumaan sivulle 178:
"Cixous on viehättävällä tuulella. - 'Kaunokirjallisten tekstieni on sanottu olevan lähes mahdottomia kääntää, koska ne perustuvat kielellisiin assosiaatioihin ja rajojen rikkomiseen.'"

Jälkikuvaksi kaiken unohduttua jää joukko yksittäisiä primadonnia, toisten naisten kanssa riidellen, kukin ajatuksineen omassa ylhäisessä kuningattarellisessa neroudessaan, paitsi milloin yksi nainen syyttää toisen naisen varastaneen itselleen hänen keksimänsä ajatuksen!

***

6) Dashiel Hammett. Jokin kovaksikeitetty Sapo-sarjan dekkari. Aloitin, mutta jäi lukematta. Täynnä tyhjää vuoropuhelua. Jännitystä tarvittaessa mies tuli ovesta reikarauta kädessä tai joku pahoinpideltiin tajuttomaksi. Tarina oli vanhentunut täysin turhaksi. Olikos kuitenkin Hammettin 'Maltan haukka' hyvä vai eikö sekään enää olisikaan?

***

7) Risto Juhani: Peipon lento. Rikosromaani. Tammi 1972. 229 sivua.

Vantaan Seutulan lentokentän tai sen uuden rakennuksen työmaan palkkarahat varastetaan. Pian tapetaan rattijuoppo kuuluisa entinen mäkihyppääjä. Kiintoisa tapahtumapaikka on Seutula: sekä työllistettyjen työttömien siirtotyöleiri 'Tötterökylä' että rattijuoppojen pakkotyöleiri ('Kanarian saariksi' joskus vitsaillen kutsuttu. Siellä lusi monia julkkiksiakin.)

Kirjan rikosten tutkinnan kannalta olennaista on, miten kaksi rikosta liittyy toisiinsa? Suljetun paikan arvoitusdekkari kestää vaappuen loppusivuille asti ja hauskasti viimeisellä sivulla lentäkentällä kuulutetaan 'viimeisen kerran' Kanarian-lennolle Koistista (muutin nimen), joka ei voi tulla, koska hänet on hetki sitten pidätetty murhasta.

Toisaalta mahdollisia epäiltyjä on aika monta, eivätkä he kaikki ole lukijan kannalta erityisen mielenkiintoisia tai toisistaan erottuvia persoonallisuuksia, joista tekisi mieli alkaa veikkailla syyllistä! Turhan ilmeinen vihjekin Ryöstösaaliin kätköstä on annettu, kun taas toisaalta Murhaan liittyen vihjeitä puuttuu. Autolla kovaa kohti ajaen tehty uuden murhan yritys vaikuttaa aivan liian riskialttiilta, muttei rikosautosta saada heiveröisintäkään tunnistushavaintoa, vaan auto on pelkkä mikä tahansa henkilöauto vain.

Rikosmiljöön valinnaksi 'Seutula' on kuitenkin kiitettävän erikoinen. Olisikohan kirjoittajalla ollut itsellään asumiskokemuksia Seutulan leireiltä tai ehkä vain journalistin työkeikkoja.

***

Jaa-a, mitähän suljetun paikan arvoituspaikkoja on vielä käyttämättä? Avaruusraketti, jossa yksi kolmesta astronautista kuolee? Olen jo lukenut murhasta lentokoneessa, jossa oli vain kaksi pilottia ja kaksi lentoemäntää! Entäpä missikiertue? Kiertävä sirkus? Suljettu Tosi-TV:n kuvauspaikka? Tutkimusmatkailijoiden Naparetkikunta? Valtioneuvoston kokous? Presidentin Linnanjuhlat? Luokkaretki? (Mauri Sariola on jo käyttänyt valmismatkan turistiseurueen.) Syntymäpäiväkekkerit? Taloyhtiön yhtiökokous? Filatelistien vaihtokokous? Lautapeliseuran peli-ilta? Rippileiri? Hääjuhla? Hautajaiset? Jumalanpalvelus kirkossa?