128. Puolalainen matkusti Moldovaan

Andrzeij Stasiuk: Matkalla Babadagiin. Puolaksi v. 2004. Suomentanut Päivi Paloposki. Like 2006. 272 sivua.

Puolan suurimmalla kirjallisuuspalkinnolla 2005 palkitussa teoksesaan A. Stasiuk luo runollista tajunnanvirtaa Euroopan reunamaista, matkapäiväkirjaa, josta on vaikeaa poimia otteita. Täytyy vain lipua virran mukana. Löydän kirjan selkeimmän jakson, Euroopan köyhimmästä ja vähiten tunnetusta maasta. Pelkistän selkokielelle, jätän pois sanoja, lyhennän, tiivistän, lyhennän, tiivistän osan matkasta tuntemattomaan maahan.

Moldova on 300 km pisimmälti, 130 km leveimmältä kohdaltaan. Raja-asema Leusenissä on harmaasta betonista. Seuraavaksi kylä rinteessä oikealla. Jotkin talot vinossa, toisista jäljellä vain rauniot. Maanvyörymä on vienyt kymmeniä tiloja. Koskemattomalla maakaistaleella seisoo kirkko erottuen taivasta vasten. Kukkuloiden harjat ovat pitkiä, tasaisia ja vihreitä.

Laaksoissa näkyy välillä kyliä. Kaukaa ne muistuttavat leiripaikkoja. Talot ovat saman kokoisia, saman mallisia, saman värisiä ja niitä peittää samanlainen eterniittikatto. Ne näyttävät teltoilta joiden kangas on haalistunut. Mikään ei seiso yksikseen. Kaikki yhdessä, irti toisistaan. Ääretön vihreä ja yhteen ahdettujen talojen harmaa läikkä, taas vihreää, vihreää, vihreää, taas kourallinen kulmikkaita sementtirakennuksia, joita näkymätön linja pitää ruodussa. (s.118)

Moldova on kuin saari sisämaassa. Jotta pääsisi yhtään minnekään, se on saanut viimeksi Ukrainalta 500 metriä Tonavan rantaa aivan etelässä. Etelä on köyhä kuin kirkonrotta. Etelässä päättyy maailma ja mennä voi korkeintaan Romanian Galatiin. (s.119)

Moldova nukkui ja jäi osatta Jumalan jakaessa maita, "Ei voi mitään", sanoi Jumala, "joten tulepa sitten asumaan kanssani paratiisiin!" Maan yksitoikkoisuus tuo mieleen ikuisuuden. Koko ajan on vihreää, koko ajan hedelmällistä, maisema aaltoilee, näköpiiri kohoaa ja laskee, paljastaen vain mitä osaa jo odottaa. Viiniköynnöksiä, auringonkukkia, maissia, joitakin eläimiä, lauma lehmiä ja lampaita, puutarhoja, koko ajan pähkinäpuiden rivistöt tien varrella. Maisemassa ei ole vapaata tilaa, ei äkkiä katkeavaa jatkuvuutta. Jotain on kai tapahtunut 100, 200, 300 vuotta sitten, mutta tapahtumat eivät ole jättäneet jälkiä. (s.120)

Cimislia. Tyhjyys joka on yrittänyt muuttua linja-autoasemaksi. Betoninen aukio toiselta puolen auki kaupungin laita-alueiden suuntaan, toiselta puolelta rakennuksen sulkema. Harmaata, pölyä ja hellettä. Baari jotakin asunnon ja rojuvaraston väliltä, pimeää, ahdasta ja matalaa.

Cahul. Rajan tuppukylä, lipeväkielisten veijareiden hermostunutta laiskuutta ja ajelua ympyrää, tappaakseen tylsyyttä. He eivät edes sammuttaneet autojaan, jotta kaikki tietäisivät, että heillä oli paljon bensaa. He korjailivat kultaketjujaan, näkivätkö kaikki. He tilailivat moldovalaista konjakkia lasikaupalla. (s.121)

Aukiolla hotellin edessä basaari. Kuudennesta kerroksesta näkyi mielipuolinen rikkaus. Kaikki kiilsi ja kimmelsi auringossa. Folio, muovi, sellofaani, lasi ja metalli. Kurkut ja tomaatit, arbuusit ja melonit. Housunvöitä ja kultaista maissia, purkkeja marinointiin ja tynnyreitä hapattamiseen. Musiikki soi kaiken aikaa. Naiset istuivat tavaroittensa päällä. Vähän eleitä ja paljon yksinkertaista odotusta. (s.122)

Comratia on vaikeaa kuvata, koska sitä ei helposti havaitse. Ajaa kaupungin läpi eikä huomaa. On taloja, on katuja, mutta vain hahmotelmia, tuskin muotoutunutta väliaikaisuutta, puoliväliin toteutumista, jähmettyneen materian murhetta. Leninin muistomerkki vedetty kultavärillä. Pääkatua kulki hautajaissaattue, avoin arkku kuorma-auton lavalla, arkun vierellä istui tuolilla vanha nainen mustissaan. Oli kuuma. Kuolleen kasvojen yllä surisi kärpäsparvi. Nainen huiteli niitä pois vihreällä oksalla. (s.123)

Gagauzian museon edessa Afganistanin sodan sankareiden muistomerkki. Nuori poika kivääri kädessä oli maalattu hopean väriseksi. Olisin halunnut vain vilkaista sisälle, mutta siellä kaikki tuntuivat odottaneen minua. Johtajatar otti karttakepin ja alkoi kertoa kansainvaelluksista. Kuljimme yhä uusien salien läpi ajan virran myötä. (s.124)

Kuski Misha (50+v.) eksyili koko ajan. Hän ajoi 50 km kotiseudultaan ja menetti suuntavaistonsa. Näytin karttaa. Hän pelkäsi teitä joita ei ollut koskaan ajanut. "Siellä asuu vain turkkilaisia, ei kannata mennä. Sellä on pelkkiä bulgaareja, ei kannata..." Hän ei halunnut tulla ulos autosta, ei halunnut kahvia, ei halunnut ruokaa. Hänen päähänsä ei mahtunut, että joku voi tulla tänne ilman päämäärää, haaskata aikaa ja rahaa. Voiko Albota de Susin kylä olla järkevä päämäärä? Tai Sofievcan kylä? Misha ei edes tullut ulos autosta. Hän kaipasi sitä mitä oli ollut ja vihasi sitä mitä oli tullut. "Minä olen neuvostoihminen", Misha sanoi. (s.125)

Baurcin kylä oli vallankumouksen todellinen loppu. Ei ollut jäänyt mitään mistä olisi voinut olla hyötyä, mitään mikä olisi minkään arvoista. 70 vuotta kuin kaivoon. Rikollisen karikatyyrimäinen monumentti tyhjän kulttuuritalon edessä, jonka sisällä jumputti mädän lännen musiikin epätoivoinen jäljitelmä. Vain aasivaljakko tuntui järkevältä ja todelliselta. (s.127)

Chisinau. Valkoiset elementtitalot vihreillä kukkuloilla. Ne kohosivat kuin kalliojyrkänteet. Ne näki kaikista ilmansuunnista. Geometrian ylistys aaltoilevassa maisemassa. Moldovassa ei ole mitään suurempaa eikä korkeampaa.

Chisinaun keskustassa Tapani Suuren Bulevardilla japanilaista elektroniikkaa ja italialaisia kenkiä myyvien liikkeiden keskellä vaelsi niputettuja säilykepurkkeja tai sinkkiämpäreitä kantavia ihmisiä. Kun meni sivummalle pääkadusta alkoivat yksi- tai kaksikerroksiset, vihreään uponneet, puuaitojen ympäröimät talot, kissat kuljeskelivat ja ihmiset istuksivat rappusilla. Kaksikymmentä katua ristiin ja unisen imperiumin provinssin hajun jäänteet. (s.128-129)

Bulevardilla kapakassa kansainvälinen seurue, englantia ja saksaa. Heidän lisäkseen syntymässä oleva moldovalainen keskiluokka: kultaa, tummia laseja, yleisesti tarjolla oleva tyyli mustan pörssin kauppiaan, parittajan ja italialaisen rakastajan väliltä. Naiset muistuttivat television naisia. Kaulassa ketjusta pieni hopeanvärinen kännykkä. (s.129)

Bulevardilla kolmisin kulkevat 18-v. poliisit, katuja kuin omaisuuttaan katselevat kaverit Land Cruisereissa, puhelinkorttien myyjät, astioilla lastatut ihmiset, klanipäiset pojat leveissä housuissa, tytöt vatsat paljaina, taivaallisen korkeissa ja huojuvissa koroissaan kulkemassa pääkatua kuin Miss Maailma -kisan catwalkilla. romaanis-slaavilainen sekoitus ilotalomeikillä rumennettua kauneutta, talonpoikaista ujoutta ja revyyvaatteita, ja tunne, että kaikki teeskentelivät jotakin. (s.130)

Transnistria irrottautui Moldovasta 1992. Oli tavallinen sota, kuoli muutama tuhat ihimistä. Stalin oli lisännyt "Moldaviaan" tuon kapean vyöhykkeen, jossa oli teollisuus, energiantuotanto, asetuotanto ja kaiken johdossa venäläiset. Toisella puolella oli maatalous. Ehkäpä Stalin suunnittelikin imperiuminsa hajoamisen ennakolta niin, että saisi aikaan mahdollisimman paljon sekasortoa, jotta hänet muistettaisiin. (s.135)

Jos Transnistriassa ylipäänsä oli mitään uutta tai hyväkuntoista, siinä luki Sheriff, sen nimisiä olivat kaikki bensa-asemat ja supermarketit Tiraspolissa. Firma kuului Smirnoville, muka-valtion muka-presidentille. (s.137) Tunnustamattoman valtion viisumi oli raja-asemalla repäisty paperilappu, johon kuulakärkikynällä kirjoitettiin: 1 auto, 4 henkeä, 1 kamera. (s.135)

Andrzeij Stasiukin monipolvinen, päiväkirjanpitäjän hyppelehtivien mieleenmuistumien ja havaintojen logiikalla etenevä kirja avautuu vasta varsin hitaalla lukemisella tai viimeistään muistiinpanoja tehdessä. Luin kirjan uudelleen, koska en muistanut mitään muutaman vuoden takaa. Markakohde oli täysin vieras, joten ei ollut vertailukohtaa kiintopisteeksi.