Jo muinaisilla nuotiotulilla syntyi tarve tarinoida ja kuulla tarinoita, ja niitä myös piirreltiin luolien seiniin kuvina, kun ei ollut vielä keksitty kirjoitusta.
Nykyään monet ihmiset, käytyään sairaalassa leikkauksessa tai synnyttämässä eli koettuaan voimakkaan itseensä koskevan fyysisen elämyksen, syttyvät kertomaan kokemastaan enemmän ja yksityiskohtaisemmin kuin tuskin kukaan haluaisi kuulla!
Eräillä syntyy halu kertoa jo mitä pienimmistä asioista (runot, puunlehti leijailee tuulessa, pajulintu laulaa), lopuillakin jännittävistä tai omaa itseä rajusti kouraisevista tapauksista.
Kirjat ovat kiinnostavia, mutta korvattavia, tuskin päivittäin tarvittava annos. Vaikkapa eräretki tai matkustaminen uusilla erikoisilla seuduilla tai annos erittäin laadukkaita, klassisia elokuvia korvaisivat. Tai kirjoittaminen, maalaaminen tai mikä tahansa luova tekeminen.
Mutta jokin kohdattu tai nähty kirja on houkutus (jollekulle vain harvempi kirja, toiselle useampi).
Painettu kirja on rauhoittava vaihtoehto sähköisille laitteille. Myös sosiaaliselle medialle, telkkarille, radiolle jne. Jos ei katso tv-sarjoja eikä kuuntele musiikkia, eikä ole lapsia eikä puolisoa, jää myös aikaa lukea.
Väsyneenä ei ole kivaa lukea, jos jumittuu samalla sivulle, nuokahtaa, yrittää taas lukea, nuokahtaa. Nukahdan yleensä nopeasti. Jotkut sanovat lukevansa paljon, koska kärsivät unettomuudesta. Unien pituus, 5-6-7-8-9-10? tuntia merkitsee paljon ajankäytössä.
Hyvä olisi kirjoittaa edes jokin muistiinpano jokaisesta luetusta tekstistä. Pätkä palauttaa mieleen enemmänkin. Pelkkä lukeminen on hieman passiivista. Pohjimmiltani etsin lukiessani tietoa ja ymmärtämistä, viihtyessänikin. Analysoin myös viihdettä ja haravoin ideoita.
***
Johannes Angelosta pitävät monet Mika Waltarin parhaana, jotkut toiseksi parhaana, ja on se kai Sinuhen jälkeen suurin käännösmenestys. Kansilehdillä on kartta "Konstantinopoli 1453" ja tarina kulkee melko hakkaavalla rytmillä, jännittävänä päiväkirjana viimeisiltä dramaattisilta päiviltä, joulukuusta toukokuuhun, ennen Itä-Rooman valtakunnan tuhoutumista, Ensimmäiseksi nimihenkilö näkee nuoren, itsekseen opiskelevan naisen, Anna Notaraksen, ja rakastuu näkyyn kuin Dante Beatriceen.
***
James Hiltonin (1900-1954) 'Sininen kuu' (Lost Horizon, 1933) on miellyttävästi ilmavan kevyt, jopa filosofinen kertomus neljästä Intian levottomuuksia pakenevasta britistä, joiden lentokone kaapataan Tiibetiin, tuntemattomaan laaksoon, joka on Shangri La. Salaperäiseksi jäävän luostarin lama-munkit ovat pidentäneet elinikänsä sataan, kahteensataan vuoteen kiireettömässä tapahtumattomuudessa. Nuorin briteistä haluaisi kiihkeästi pois, kun taas muut taipuvat yhä enemmän jäämään. Tilaisuus pakenemiseen aukenee.
Romaani ja elokuva olivat aikoinaan niin suosittuja, että Töölön Tullinpuomissa Helsingissä sijainnut elokuvateatterikin, jossa kävin, otti nimekseen romanttisesti Sininen kuu.
***
Luin uudelleen lapsena riemastuttaneen fantasiaromaanin "Kuussa tuulee" (The Wind on the Moon, 1944, kirjailija Eric Linklater). Jotakin muistin, jotain oli unohtunut ja jotakin palautui mieleeni.
Päähenkilöinä olivat siskokset Dinah, 10 vuotta, ja Dorinda, 8 vuotta, jotka mm. muuttivat itsensä välillä kenguruiksi noitarouva Grimblen taikojen avulla, sekä matkustivat salaa junassa huonekalulastin seassa monta päivää Euroopan halki pelastamaan isänsä majuri Palfreyn julman diktatuurin ilkeän tyrannin tyrmästä.
Lapsuudesta muistin parhaiten jännittävimmän kohdan, kun piparminttumakeisia ketjussa maiskutteleva tyranni, kätyrit mukanaan, yllätti siskokset linnassaan. Hän oli voinut seurata tyttöjen jälkiä, koska näiden makeispussissa oli reikä, josta namut olivat putoilleet säännöllisin välein. Ehkäpä juuri piparminttumakeisten yltäkylläisyyden aistillinen kiihotus iski 1960-luvun lapsen muistiin.
Suorastaan Mark Twainin tasoa on oikeussalikertomus, jossa rouva Musliinia epäillään yrityksestä varastaa lakana naapurinsa pyykkinarulta. Valamiehistö ei pääse yksimielisyyteen, koska kuusi miesjäsentä uskoo rouvan syyttömäksi, mutta kuusi naisjäsentä epäilee häntä syylliseksi. Pattitilanne kestää viikosta toiseen. Dinah ja Dorinda palkkaavat kylästä mainiot asianajajat.
Tyttöjen kotiopettajatar sirottelee jokaiseen virkkeeseensä irrallista knoppi-tietoa, hypellen mielikuvituksellisin aasinsilloin tai assosiaatioin aiheesta toiseen ja viidenteen. Hän on yhtä huipputehokas tiedonsyöttäjä kuin aikoinaan yhteiskouluni ruotsinopettaja, lehtori Hanhivaara.
Ovatkohan skotti-satiirikko Eric Linklaterin pääteokset "Juan Amerikassa" ja "Juan Kiinassa" yhtä hauskoja? Vuonna 1899 syntynyt Linklater matkusteli itse noissa maissa 1920-luvulla, kunnes hänestä tuli Aberdeenin yliopiston rehtori.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti