Tulipa luettua Freeman Wills Croftsin kelpo dekkari: "Groote-puiston murha" (Groote Park Murder, 1923), Werner Anttilan suomennoksena, WSOY:n "150 markan" "Riksin sarjan" osa numero 11, vuodelta 1959 - 3.painos.
Tätä ei löydykään pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastojen hyllyiltä, paitsi Kallion dekkarikirjaston käsikirjana, joten täytyi ostaa...
Huomasin kirjan jo syyskuussa 2009 Espoon rautatieaseman kauppakeskuksen antikvariaatissa ("Poppa-Joe"), jossa on suositeltavan suuruinen kevyen lukemisen valikoima, erityisesti lehtiä. Liike saattaa rakennuksen remontin vuoksi sulkeutua puoleksi vuodeksi helmikuun lopussa 2010, ellei samasta talosta löydy tilapäistä toimitilaa, kertoi myyjä. Pitäisipä käväistä vilkaisemassa, tulisiko muuttoalennusmyyntiä?
Havaitsin syksyllä 2009 Groote-puistoja Poppa-Joessa 3 kpl, hintoihin 1, 4 ja 4 euroa, enkä silloin osannut päättää, otanko hyväkuntoisen vai halvimman resuisen? Viiden kuukauden jälkeen samat 3 kirjaa olivat yhä jäljellä! Ostin edullisimman ja vielä toisenkin "risakantisen" 1 euron Croftsin: "Kiristäjä", Riksin-sarja 16, WSOY 1956, jota ei myöskään löydy kirjastoista. Lisäksi olisi ollut saatavissa 3 eurolla siisti kolmas vanha Crofts, jonka kuitenkin olin lainannut kirjastosta. Tosin voisin kerätä kaikki Croftsit (n.36 kpl, joista olen lukenut 9), joten olisi pitänytkin ostaa kunnoltaan paras...
Olen jo aiemmin aloittanut 10 parhaan dekkarin listan ja täydennän sitä nyt näin:
* Anthony Berkeley (1929): Myrkytetyn suklaarasian arvoitus (The Poisoned Chocolates Case)
* Rex Stout (1959): Murhaajan tyyliin (Plot It Yourself)
* John Ball (1965) Musta yö (In the Heat of the Night)
* F.W. Crofts (1923): Groote-puiston murha (Groote Park Murder)
Olennaisinta parhaille dekkareille on oveluus - ovela juoni!
Olen tietysti lukenut sadoittain muitakin hyviä, mutta silloin en vielä valikoinut listalle, jota varten pitäisi lukea uudelleen varmistuakseen huippulaadusta...
Hyviä ehdokkaita muistini mukaan ovat kuitenkin:
* Truman Capote (1966): Kylmäverisesti (In Cold Blood)
* Sjöwall-Wahlöö (1967): Roseanna (Roseanna)
* Sariola (1961): Lavean tien laki
* Greene (1938): Kiveä kovempi (Brighton Rock)
* Sayers (1928): Kuolema vierailee kerhossa (The Unpleasantness at the Bellona Club)
* Christie: vaikea valita... olen lukenut n. 55/80... ja loputkin luen aikaa myöten.
On todellakin merkitsevää, jos muistan ulkoa alkuteoksen nimen: silloin teos on tehnyt vaikutuksen! Se on ovela, se on pyörinyt mielessäni, YES, yes, yes!
Voimme lukea älyttömästi dekkareita, joista puuttuu tärkein koukku (juoni, idea, hämäys, yllätys!) jonka ansiosta juoni jäisi mieleen ja tekisi vaikutuksen! Monet suurimmatkin nimet ovat tuottaneet pettymyksen - ehkä olen lukenutkin latteimpia kirjojaan - kun en muista mitään tai en ainakaan hyvää!
***
Freeman Wills Crofts debytoi kirjailijana 40-vuotiaana 1919, mutta jatkoi rautatie-insinöörinä Irlannissa 50-vuotiaaksi vuoteen 1929, josta alkaen toimi ammattikirjailijana Englannissa. Häntä pidetään yhtenä brittien 4 suuresta dekkariklassikosta (siis Christie, Crofts, Doyle & Sayers, vai kuinka?) Raymond Chandler ylisti Croftsia alan parhaaksi juonten punojaksi.
"Poliisi ei hellitä!" on mitä osuvin nimi eräällekin Croftsin teoksista. Scotland Yardin rikostarkastaja French uurastaa herpaantumatta ja tutkii järjestelmällisesti kaikki johtolangat, vetäen monesti vesiperän - mutta muuttaen silloin tutkimussuuntaa. Lopuksi jokainen arvoitus saadaan ratkaistua, ovela hämäys paljastuu ja oikea järjestys palautetaan maailmaan - tässä on hyvien dekkarien viehätys.
Crofts on viehtynyt matemaattisiin ja teknisiin sommitelmiin, juna- ja muihin aikatauluihin... Joskus insinööri innostuu tarpeettoman paljonkin veturien (tai laivojen) moottorien yksityiskohdista... se hänelle suotakoon! Frenchin tutkimuksissa myös matkustellaan ympäri Britanniaa tai Eurooppaa! Otan lukiessani esiin Euroopan Tiekartaston (mittakaavassa millimetri on kilometri) ja tarkistan maantieteellisten yksityiskohtien pätevyyden, mikä on hauskaa. Haluaisin suorastaan matkustaa dekkarien tapahtumapaikoille.
Wikipediaa referoiden: Freeman Wills Crofts (June 1, 1879 Dublin - April 11, 1957 Worthing)
Irish-British mystery author, one of the 'Big Four' of the Golden Age of Detective Fiction.
In 1939 Crofts was elected a fellow of the Royal Society of Arts.
He held various positions in railway engineering, becoming Chief Assistant Engineer
His first novel, The Cask (1920), established him as a new master of detective fiction.
He wrote several outstanding mysteries about Inspector Joseph French, who always set about unravelling each of the mysteries presented him in a workmanlike, exacting manner - this approach set him apart from most other fictional sleuths.
Mietin oliko Croftsin sankarin nimi "French" (vasta vuodesta 1924) jokin viittaus kuuluisan aikalaisen Agatha Christien belgialaissankariin Poirotiin (jo vuodesta 1920), Poirot kun jatkuvasti korjaa esittelynsä: No, no, not French, but Belgian!
(Jokainen suomalainen kai muistaa, että Christien omakuvahahmon, dekkarikirjailijatar Ariadne Oliverin kirjojen etsivä on suomalainen - koska Christien aviomies oli suomalaisen lanko.)
Arvoitusdekkarien kompastuskiveksi tulee, että yllättävimpiä ratkaisuja on rajallinen määrä ja Agatha Christie käytti jo ne kaikki... Christien variaatioita: poliisi olikin murhaaja, ruumiin tutkinut lääkäri olikin murhaaja, kaikki henkilöt kuolivat saarella - kuka oli murhaaja?, kaikki epäillyt murhasivat yhdessä, liian ilmeinen ensiksi epäilty oli lopulta sittenkin murhaaja, jopa kirjan kertoja paljastui itse murhaajaksi!
Tässäpä nyt eräskin juoniluuranko varioitavaksi:
Oli kerran tyyppi A, joka toikkaroi, elvisteli tuoreilla käteisvaroillaan ja loukkasi naisia, joten ei ole yllätys, kun ruumiinsa löytyi tohjona junaradalta. Motiiveja riittää, tutut BCDE... joista johtolangat kohdistuvat henkilöön B, joka melkein päätyy hirteen, hädin tuskin vapautuu, kun pieni epäilys jää. Kaikki pitävät B:tä syyllisenä, paitsi morsian... Vuodet ja maa vaihtuvat. Sitten B. murhataan (paitsi että hänen morsiamensa pelastaa hänet henkihieverissä). Epäillyiksi tulevat nyt C ja D. Poliisi kokeilee yllätystä, jossa epäilty C kohtaisi kuolleeksi luulemansa B:n. Mutta entäs kun B yllättyy yhtäläisesti... että miten helvetissä Sinä olet elossa, ja käy C:n kimppuun...? Arvoitus ratkeaa, tekojen motiivi ja hämäyksen logiikka selvitetään, murhaaja hirtetään.
torstai 25. helmikuuta 2010
keskiviikko 17. helmikuuta 2010
37. Matkailevia naisia
1) Amy Paavola: "Muukalaisena aavikolla" (omakustanne 2002)
Soman eksoottista kansikuvaa selostetaan: "Pala Tunisiaa ja pisaroita Välimeren läheisyydestä matkaajan silmin". Kertoja käy seuramatkalla Tunisiassa, Kreetalla, Sisiliassa ja Turkissa.
Sivuja on 147, mutta tekstirivejä kuin runokirjassa, harvat 14-16 sivua kohti. Painovuotta tai kustantajaa ei ole mainittu, mutta nettikirjakauppa rekisteröi ilmestyneeksi joulukuussa 2002.
Tekstin paras puoli on runollisen vapaa arvoituksellisuus. Tarina on kerrottu yhtäsoittoa spontaanina, luonnonmukaisena tajunnanvirtana ilman arkisimpia taustatietoja, faktoja tai täsmennyksiä. Riitta Väisäsen ilmentämällä Naisen logiikalla? Tai jos on pälkähtänyt päähän tarkentaa, selitys on liimattu jatkoksi edellisen perään korjaamatta aiempaa kirjoitusta. Asiat keriytyvät auki.
"Kamala rätinä ja pauke herätti jo kahdeksalta aamulla. Uskoin maanjäristyksen alkaneen kun joskus näissä maissa saattaa sellaistakin esiintyä mutta onneksi vain joku moottoripyörähurjastelija oli lähdössä hotellista. Mitäpä matkustajista, eikä äänenvaimentimia joka kylään taida riittää! Jos käsillä olisi ollut vettä olisin heittänyt piristykseksi vähän, sen verran olisi kyllä metelöitsijä ansainnut palkakseen. Mutta siinä vauhdissa tuskin olisi osunutkaan kohdalleen. Ikkunoita ei voi pitää kiinni, kun kuumuus tunkee sisälle, jos ei ole ilmastointia. Tuuletin ei pelasta kuumuudelta kuin vasta keskiyön jälkeen, kun ilma alkaa viilentyä hiukkasen. Rauhallisissakin paikoissa on aina riskinsä näissä pienissä kaupungeissa, jotka ovatkin oikeastaan kyliä."
Tarina loppuu yhtäkkiä parhaassa vauhdissaan Kreetalla heinäkuussa 1999, näin:
"Seuraava päivä oli kaupunkikierroksen vuoro. Yleensä ei juuri näissä pienissä kaupungeissa tarvitse oppaan apua mutta ihan mielenkiinnosta voi lähteä mukaan 'kierrokselle'. Tietojakin oppailla saattaa olla paljonkin kun ovat kauan olleet järjestämässä kiertomatkoja. - Paljon pikkukujia, joilla on jos jonkinlaista liikettä ja tietysti ruoka- ja juomapaikkoja. Ja kun on sisällä näissä pikkupuodeissa, on viileämpää kuin ulkona, jossa oli 46 astetta varjossa päivällä! Huh, huh! Mutta kesä on vain kerran vuodessa näilläkin leveyspiireillä. Aamulla saattaa olla jo aluksi 36 astetta."
Suomalaisen seuramatkailun tunnelma välittyi riemuineen ja riesoineen. Hauskaa lukea tarvitsematta lähteä itse. Matkakertomus soljui luontevasti kuin kirje ystävältä ystävälle!
***
2) Tuulia Lehtinen: "Etelä-Afrikka. Kaukainen jalokivi". Kärppä-julkaisut 2002.
Kansikuvana on kömpelöhkö piirros Suomen ja Afrikan rajojen ääriviivoista, Suomi isompana kuin Etelä-Afrikka? Kertomus "yhden matkan kokemuksista ja tunteista" täyttää 69 sivua, joilla on vain 21 tekstiriviä kullakin.
Kirjoittajalla on kirjeystäviä ja ystäviä Etelä-Afrikassa ja hän on matkustellut sinne lähes 30 kertaa parinkymmenen vuoden aikana. Ensimmäinen matka kesti viisi viikkoa.
Kertoja nuuhkii mielellään ilmaa ja käy kasvitieteellisissä puutarhoissa. Hän rakastaa ostaa itselleen uusia kenkiä ja kirjoja sekä lukea paikallisia sanomalehtiä. Tuttavien kanssa keskustellessa kaikkia yhdistää yksi aihe ja intohimo: politiikka!
Päähenkilön lomaonnellisuuteen kuuluu, että hän voi jättää likapyykkinsä jonkun toisen huoleksi, tukevaakin tukevamman bantunaisen, ihanan naisen, joka tekee lomasta Afrikassa tosiloman.
Kirjasesta erottuvat reippaat mielipiteet ja jännitys, vaarojen uhka:
"Olen käynyt aikana, jolloin rauha ja hyvä järjestys vallitsivat. Jokaisella ihmisellä omassa rodussaan oli oma paikkansa. Olen käynyt myös poliittisten mullistusten aikana. Henkikulta oli uhattuna joka kerran, kun auto joutui pysähtymään liikennevaloihin, maalitauluksi vihaansa ja halveksuntaansa osoittaville bantuille."
- Lentokentällä täytyy olla valpas, herkeämättä. Naurua ja palveluintoa pursuileva bantu voi pahimmassa tapauksessa olla kylkeen puukottava rikollinen, joka ei kaihda tekoaan edes muutaman randin tähden.
- Uusinta ryöstömuotia on matkalaukkujen nostosta bussiin tai taksiin vaadittava juomaraha. Kolikot eivät kelpaa, paperirahaa olla pitää. Kantajaksi tekeytynyt nappaa matkailijan lompakon heittääkseen sen syrjässä pysytelleelle toverilleen, joka juoksee karkuun.
- Lentomatkustuksen lisäksi Etelä-Afrikassa ei ole valkoisille muuta julkista liikennettä. Auton vuokraus on pakollista, jos haluaa kauemmas kuin lentokenttähotelliin.
- Osa bantuista ei halua muuta kuin maleksia kaduilla, ryöstää ja raiskata.
- Jokaiselle rodulle on luotu oma paikkansa ja asemansa. Rodulliset eroavaisuudet ymmärtävä käyttäytyy kunnioittavasti toista rotua kohtaan. Bantu päästää valkoisen jonossa edelleen. Valkoinen antaa autonpesun jälkeen juomarahan hyvin tehdystä työstä.
Alkaako tehdä mieli Afrikkaan elelemään herroiksi ja rouviksi? Ei. Afrikka on surullisen kiinnostava samalla tavalla kuin iltapäivälehden etusivu. Aina on tulossa uusia katastrofiuutisia, hyviä juttuja ei niinkään. Ahdingon suurimpana syynä räjähdysmäinen väestönkasvu.
***
3) Kyllikki Villa: "Vanhan rouvan lokikirja." Like 2004 (333 sivua)
Kyllikki Villa: "Pakomatkalla. Toinen lokikirja." Like 2007 (187 sivua)
Ritva Hapuli: "Matkalla kotona. Kyllikki Villan matkapäiväkirjoista." Faros 2008 (307 sivua)
Kaunokirjallisuuden suomentajan pitkien laivamatkojen päiväkirjoista on tullut suosittuja menestysteoksia. Olen lukenut kaikki eteeni osuneet (sekä ensimmäiseksi vuonna 1983 "Matkailijan Japanin", jonka Kyllikki Villa kirjoitti yhdessä Samppa Lahdenperän kanssa).
Mieleeni ei ole jäänyt yksityiskohtia, mutta sitä paremmin matkanteon tunnelma. Rahtilaivat, neljännesvuosienkin pituiset matkat Etelä-Amerikkaan, kuukausien asuminen Napoleonin karkotuspaikassa, Afrikan Tähti -lautapelinkin legendaariseksi tekemällä St. Helenan saarella. Aina ahkerasti käännöstöitä tehden, ei suinkaan turistina vetelehtien.
Hapulin tutkimus referoi ripeällä vauhdilla nuoren rouva Villan varhaisimmat matkat 1950-luvulla, mutta silloinkin syntyy viehättävä liikkeelläolon ja menemisen tunnelma, joka saa lukijan kadehtimaan päähenkilön valitsemaa matkustamisen elämäntyyliä, joka on sopinut valittuun ammattiin. Toisaalta Kyllikki Villa on viehättävän naisellinen, yksinäinen eronnut nainen ja oli aikanaan monilla matkoilla mukana olleen lapsensa yksinhuoltaja.
Matkapäiväkirjoilta saatettaisiin vaatia enemmän suuria ajatuksia ja voimakkaita kulttuurihistoriallisia näkemyksiä, jos tekijä olisi mies, yksi monista, eikä harvinainen nainen. Vai vaadittaisiinko? Eivät Mika Waltarinkaan tunnelmalliset "Yksinäisen miehen junat" Istanbuliin olleet yhtä vaikuttavia kuin Etelä-Amerikkaan seilanneen Olavi Paavolaisen "Lähdöt ja loitsut" - puhumattakaan Charles Darwinin tutkimuspäiväkirjasta "Beaglen matka".
Soman eksoottista kansikuvaa selostetaan: "Pala Tunisiaa ja pisaroita Välimeren läheisyydestä matkaajan silmin". Kertoja käy seuramatkalla Tunisiassa, Kreetalla, Sisiliassa ja Turkissa.
Sivuja on 147, mutta tekstirivejä kuin runokirjassa, harvat 14-16 sivua kohti. Painovuotta tai kustantajaa ei ole mainittu, mutta nettikirjakauppa rekisteröi ilmestyneeksi joulukuussa 2002.
Tekstin paras puoli on runollisen vapaa arvoituksellisuus. Tarina on kerrottu yhtäsoittoa spontaanina, luonnonmukaisena tajunnanvirtana ilman arkisimpia taustatietoja, faktoja tai täsmennyksiä. Riitta Väisäsen ilmentämällä Naisen logiikalla? Tai jos on pälkähtänyt päähän tarkentaa, selitys on liimattu jatkoksi edellisen perään korjaamatta aiempaa kirjoitusta. Asiat keriytyvät auki.
"Kamala rätinä ja pauke herätti jo kahdeksalta aamulla. Uskoin maanjäristyksen alkaneen kun joskus näissä maissa saattaa sellaistakin esiintyä mutta onneksi vain joku moottoripyörähurjastelija oli lähdössä hotellista. Mitäpä matkustajista, eikä äänenvaimentimia joka kylään taida riittää! Jos käsillä olisi ollut vettä olisin heittänyt piristykseksi vähän, sen verran olisi kyllä metelöitsijä ansainnut palkakseen. Mutta siinä vauhdissa tuskin olisi osunutkaan kohdalleen. Ikkunoita ei voi pitää kiinni, kun kuumuus tunkee sisälle, jos ei ole ilmastointia. Tuuletin ei pelasta kuumuudelta kuin vasta keskiyön jälkeen, kun ilma alkaa viilentyä hiukkasen. Rauhallisissakin paikoissa on aina riskinsä näissä pienissä kaupungeissa, jotka ovatkin oikeastaan kyliä."
Tarina loppuu yhtäkkiä parhaassa vauhdissaan Kreetalla heinäkuussa 1999, näin:
"Seuraava päivä oli kaupunkikierroksen vuoro. Yleensä ei juuri näissä pienissä kaupungeissa tarvitse oppaan apua mutta ihan mielenkiinnosta voi lähteä mukaan 'kierrokselle'. Tietojakin oppailla saattaa olla paljonkin kun ovat kauan olleet järjestämässä kiertomatkoja. - Paljon pikkukujia, joilla on jos jonkinlaista liikettä ja tietysti ruoka- ja juomapaikkoja. Ja kun on sisällä näissä pikkupuodeissa, on viileämpää kuin ulkona, jossa oli 46 astetta varjossa päivällä! Huh, huh! Mutta kesä on vain kerran vuodessa näilläkin leveyspiireillä. Aamulla saattaa olla jo aluksi 36 astetta."
Suomalaisen seuramatkailun tunnelma välittyi riemuineen ja riesoineen. Hauskaa lukea tarvitsematta lähteä itse. Matkakertomus soljui luontevasti kuin kirje ystävältä ystävälle!
***
2) Tuulia Lehtinen: "Etelä-Afrikka. Kaukainen jalokivi". Kärppä-julkaisut 2002.
Kansikuvana on kömpelöhkö piirros Suomen ja Afrikan rajojen ääriviivoista, Suomi isompana kuin Etelä-Afrikka? Kertomus "yhden matkan kokemuksista ja tunteista" täyttää 69 sivua, joilla on vain 21 tekstiriviä kullakin.
Kirjoittajalla on kirjeystäviä ja ystäviä Etelä-Afrikassa ja hän on matkustellut sinne lähes 30 kertaa parinkymmenen vuoden aikana. Ensimmäinen matka kesti viisi viikkoa.
Kertoja nuuhkii mielellään ilmaa ja käy kasvitieteellisissä puutarhoissa. Hän rakastaa ostaa itselleen uusia kenkiä ja kirjoja sekä lukea paikallisia sanomalehtiä. Tuttavien kanssa keskustellessa kaikkia yhdistää yksi aihe ja intohimo: politiikka!
Päähenkilön lomaonnellisuuteen kuuluu, että hän voi jättää likapyykkinsä jonkun toisen huoleksi, tukevaakin tukevamman bantunaisen, ihanan naisen, joka tekee lomasta Afrikassa tosiloman.
Kirjasesta erottuvat reippaat mielipiteet ja jännitys, vaarojen uhka:
"Olen käynyt aikana, jolloin rauha ja hyvä järjestys vallitsivat. Jokaisella ihmisellä omassa rodussaan oli oma paikkansa. Olen käynyt myös poliittisten mullistusten aikana. Henkikulta oli uhattuna joka kerran, kun auto joutui pysähtymään liikennevaloihin, maalitauluksi vihaansa ja halveksuntaansa osoittaville bantuille."
- Lentokentällä täytyy olla valpas, herkeämättä. Naurua ja palveluintoa pursuileva bantu voi pahimmassa tapauksessa olla kylkeen puukottava rikollinen, joka ei kaihda tekoaan edes muutaman randin tähden.
- Uusinta ryöstömuotia on matkalaukkujen nostosta bussiin tai taksiin vaadittava juomaraha. Kolikot eivät kelpaa, paperirahaa olla pitää. Kantajaksi tekeytynyt nappaa matkailijan lompakon heittääkseen sen syrjässä pysytelleelle toverilleen, joka juoksee karkuun.
- Lentomatkustuksen lisäksi Etelä-Afrikassa ei ole valkoisille muuta julkista liikennettä. Auton vuokraus on pakollista, jos haluaa kauemmas kuin lentokenttähotelliin.
- Osa bantuista ei halua muuta kuin maleksia kaduilla, ryöstää ja raiskata.
- Jokaiselle rodulle on luotu oma paikkansa ja asemansa. Rodulliset eroavaisuudet ymmärtävä käyttäytyy kunnioittavasti toista rotua kohtaan. Bantu päästää valkoisen jonossa edelleen. Valkoinen antaa autonpesun jälkeen juomarahan hyvin tehdystä työstä.
Alkaako tehdä mieli Afrikkaan elelemään herroiksi ja rouviksi? Ei. Afrikka on surullisen kiinnostava samalla tavalla kuin iltapäivälehden etusivu. Aina on tulossa uusia katastrofiuutisia, hyviä juttuja ei niinkään. Ahdingon suurimpana syynä räjähdysmäinen väestönkasvu.
***
3) Kyllikki Villa: "Vanhan rouvan lokikirja." Like 2004 (333 sivua)
Kyllikki Villa: "Pakomatkalla. Toinen lokikirja." Like 2007 (187 sivua)
Ritva Hapuli: "Matkalla kotona. Kyllikki Villan matkapäiväkirjoista." Faros 2008 (307 sivua)
Kaunokirjallisuuden suomentajan pitkien laivamatkojen päiväkirjoista on tullut suosittuja menestysteoksia. Olen lukenut kaikki eteeni osuneet (sekä ensimmäiseksi vuonna 1983 "Matkailijan Japanin", jonka Kyllikki Villa kirjoitti yhdessä Samppa Lahdenperän kanssa).
Mieleeni ei ole jäänyt yksityiskohtia, mutta sitä paremmin matkanteon tunnelma. Rahtilaivat, neljännesvuosienkin pituiset matkat Etelä-Amerikkaan, kuukausien asuminen Napoleonin karkotuspaikassa, Afrikan Tähti -lautapelinkin legendaariseksi tekemällä St. Helenan saarella. Aina ahkerasti käännöstöitä tehden, ei suinkaan turistina vetelehtien.
Hapulin tutkimus referoi ripeällä vauhdilla nuoren rouva Villan varhaisimmat matkat 1950-luvulla, mutta silloinkin syntyy viehättävä liikkeelläolon ja menemisen tunnelma, joka saa lukijan kadehtimaan päähenkilön valitsemaa matkustamisen elämäntyyliä, joka on sopinut valittuun ammattiin. Toisaalta Kyllikki Villa on viehättävän naisellinen, yksinäinen eronnut nainen ja oli aikanaan monilla matkoilla mukana olleen lapsensa yksinhuoltaja.
Matkapäiväkirjoilta saatettaisiin vaatia enemmän suuria ajatuksia ja voimakkaita kulttuurihistoriallisia näkemyksiä, jos tekijä olisi mies, yksi monista, eikä harvinainen nainen. Vai vaadittaisiinko? Eivät Mika Waltarinkaan tunnelmalliset "Yksinäisen miehen junat" Istanbuliin olleet yhtä vaikuttavia kuin Etelä-Amerikkaan seilanneen Olavi Paavolaisen "Lähdöt ja loitsut" - puhumattakaan Charles Darwinin tutkimuspäiväkirjasta "Beaglen matka".
maanantai 8. helmikuuta 2010
36. Kanslianeuvoksen matkat
Rovasti Toivo Rapelin (1903-1995) matkakirjat viihdyttävät samalla tavoin kuin Mauri Sariolan (1924-1985) dekkarit. Kun on ensin lukenut kirjottajan yhden tai useamman teoksen, tuntee jo hänet paremmin kuin omat vanhat setänsä. Kun lukee kirjan lisää, kohtaa taas tuttunsa juuri sellaisena kuin ennenkin.
Kanslianeuvos Rapeli kirjoittaa arkisesti ja maanläheisesti kuin ihan kuka tahansa satunnainen turisti. Lukijasta on miellyttää tuntea tietävänsä enemmän kuin jonkin fiktion päähenkilö, mutta Rapelin kohdalla tämä oman itsensä sankarikin toistaa kaavojaan, jotka saattavat olla lukijoille tutumpia kuin kenties päähenkilölle itselleen.
"Floridan aurinkoa ja amerikansuomalaisia" oli jo yli 85-vuotiaan rovastin 20. matkakirja vuodelta 1988, painettu 1991. Vanhan kustantajan Kirjapajan nimeä ei näy nyt missään, olisiko omakustanne. Kuitenkin kansien ulkoasussa näkyy Martti Mykkäsen ammattitaito ja nimi.
Rapelilla oli tapana aloittaa kirjansa siitä, miten hän suostutteli vaimoaan matkaansa. Vanha vaimo lupasi, että mene sinä vain, kun mielesi tekee, omat matkani ovat jo ohi. Ja niin hurskas pappismies pääsi matkaan. Matkoilla aina välillä rukoillaan.
Nyt vaimo oli yllättäen vaihtunut 30 vuotta nuorempaan, työikäiseen, kuvankauniiseen sairaalan ylihoitajaan. Tämä sanoo: "Kyllä Jumala johtaa elämämme pienetkin asiat", kun pariskunta poikkeaa sulkeutumassa olevaan matkatoimistoon kysymään sopivaa matkaa ja päätyy liiankin pikapikaa Floridaan.
Totisissa teoksissa on paljon tahatonta huumoria. "Nämäkö kaikki ihmiset ovat menossa Floridaan asti". "Ei tässä välilaskuakaan ole". Lentokoneessa vaimo haluaa ostaa Toivolle partavettä, josta tämä ei välittäisi. Vähäpätöisiä asioita. Huumoria syntyy siitä, että mitättömän pientä asiaa ei sivuuteta lyhyesti kuivalla toteamuksella vaan siihen palataan moneen kertaan.
Lentokoneessa kaksi rouvaa kuuluu arvostelevan äänekkäästi ja nimeltä mainiten kahta julkisuuden henkilöä. - Nämäkin naiset käyttivät väkijuomia, koska se sanojensa mukaan kuului pitkän matkan ohjelmaan. - Minä en ole ennen pannut merkille, että naiset näin avoimesti käyttävät alkoholia matkoilla ja käyttäytyvät noin holtittomasti. - Nuo naiset ovat ilmeisesti ostaneet väkijuomia tarjoilusta pitkin matkaa.
- Viereemme asettui nuori mies, joka alkoi kovaäänisesti puhua meille, ja vaikka hän oli aivan vieras, hän sinutteli minua ja Ullaa ilman minkäänlaisia estoja. - Mielestäni on sopimatonta, jos joku nuori poika tai tyttö sinuttelee suoralta kädeltä vanhempaa henkilöä. - Huomasimme pian, että mies oli aika lailla juovuksissa. - Kuuntelin varsin tyynesti tuota juttelua, mutta sanoin väliin omankin mielipiteeni asioista: "Olen monissa asioissa aivan toista mieltä kuin te."
Rapeli oli kirjoittanut etukäteen kyselyn Floridassa asuvalle konsuli Aarne Roihalle (Pakistanin konsuli aikoinaan Suomessa), joka tarjosi vieraanvaraisuuttaan. Charter-matkan hotelliosuutta ei kuitenkaan voinut peruuttaa vaikka Rapeli kiireesti yritti. Roiha ei vain voi ymmärtää sitä.
Hakiessaan Rapelit Cadillacillaan Bahama-hotellista Roiha ihmettelee huonetta: "Tällaiseenko te tyydyitte". Kanslianeuvosta hieman harmittaa. Harmi ei nytkään kuivu heti, vaan siihen palataan yhä uudelleen. Veistä käännellään, suolaa ripotellaan.
Roiha kehuu ajomatkalla, ettei häntä ole ikinä lentoyhtiö pakottanut määrättyyn hotelliin. Hän ei olekaan tehnyt seuramatkoja. "Olisitte päässeet paljon halvemmalla luonani". Perillä Roiha esittelee loistoasuntoaan: "Tämän te menetitte kieltäytyessänne tarjouksestani, mutta omapa on asianne."
Rapeleiden oli tarkoitus vuokrata auto Lake Worthista ja palata sillä Fort Lauderdaleen, mutta Ulla-rouvan unohdettua ajokorttinsa hotelliin, ja kun bussit eivät kulje, he joutuvat nolosti pyytämään Roihalta paluukyytiäkin, "konsulinkyytiä", eikä Roihan mieli ole enää parhaimmillaan... Vain yhteen kuivaan toteamukseen tästä ei lukija nytkään joudu tyytymään, vaan paluumatkan aikana kohoaa vielä kahteen kertaan esiin molempien osapuolten piilevä harmistus.
Turhamaisuus on ihmisen naurettavin luonteenpiirre. Kun kanslianeuvoksella on pysyvä taipumus harmistua pikkuseikkoihin, kuten vaikkapa amerikkalaistuneeseen, hiekkasen leveilevään ja turhamaiseen konsuliin, niin lukijalle riittää huvia.
Rapeli tekee matkallaan tutun huomion: amerikkalaiset ovat lapsellisia!
- Menimme ilmoittautumaan retkelle Disney Worldiin. Meitä kohtasi odottamaton pettymys. Olisi pitänyt ilmoittautua jo puolen päivään mennessä. - Miksi ette kertonut tästä tärkeästä asiasta niin, että se olisi tullut matkustajien tietoon? - Minun on päästävä Disney Worldiin ehdottomasti. - Meille pääsy Disney Worldiin on tärkeä. (Onneksi he sinne pääsevätkin.)
Floridassa kohtasi yllättävän usein suomen-puhujia. Oudointa oli, kun viereisen pöydän mies lausui, kuultuaan Rapelien puhetta, suomeksi: "Se on totinen tosi!" Vaan noita neljää sanaa enempää hän ei enää osannut esivanhempiensa kieltä.
Olen lukenut seitsemän Rapelin 20. matkakirjasta ja taidan lukea loputkin, jos niitä vielä vastaan tulee. Harrastan matkakirjallisuutta.
Kanslianeuvos Rapeli kirjoittaa arkisesti ja maanläheisesti kuin ihan kuka tahansa satunnainen turisti. Lukijasta on miellyttää tuntea tietävänsä enemmän kuin jonkin fiktion päähenkilö, mutta Rapelin kohdalla tämä oman itsensä sankarikin toistaa kaavojaan, jotka saattavat olla lukijoille tutumpia kuin kenties päähenkilölle itselleen.
"Floridan aurinkoa ja amerikansuomalaisia" oli jo yli 85-vuotiaan rovastin 20. matkakirja vuodelta 1988, painettu 1991. Vanhan kustantajan Kirjapajan nimeä ei näy nyt missään, olisiko omakustanne. Kuitenkin kansien ulkoasussa näkyy Martti Mykkäsen ammattitaito ja nimi.
Rapelilla oli tapana aloittaa kirjansa siitä, miten hän suostutteli vaimoaan matkaansa. Vanha vaimo lupasi, että mene sinä vain, kun mielesi tekee, omat matkani ovat jo ohi. Ja niin hurskas pappismies pääsi matkaan. Matkoilla aina välillä rukoillaan.
Nyt vaimo oli yllättäen vaihtunut 30 vuotta nuorempaan, työikäiseen, kuvankauniiseen sairaalan ylihoitajaan. Tämä sanoo: "Kyllä Jumala johtaa elämämme pienetkin asiat", kun pariskunta poikkeaa sulkeutumassa olevaan matkatoimistoon kysymään sopivaa matkaa ja päätyy liiankin pikapikaa Floridaan.
Totisissa teoksissa on paljon tahatonta huumoria. "Nämäkö kaikki ihmiset ovat menossa Floridaan asti". "Ei tässä välilaskuakaan ole". Lentokoneessa vaimo haluaa ostaa Toivolle partavettä, josta tämä ei välittäisi. Vähäpätöisiä asioita. Huumoria syntyy siitä, että mitättömän pientä asiaa ei sivuuteta lyhyesti kuivalla toteamuksella vaan siihen palataan moneen kertaan.
Lentokoneessa kaksi rouvaa kuuluu arvostelevan äänekkäästi ja nimeltä mainiten kahta julkisuuden henkilöä. - Nämäkin naiset käyttivät väkijuomia, koska se sanojensa mukaan kuului pitkän matkan ohjelmaan. - Minä en ole ennen pannut merkille, että naiset näin avoimesti käyttävät alkoholia matkoilla ja käyttäytyvät noin holtittomasti. - Nuo naiset ovat ilmeisesti ostaneet väkijuomia tarjoilusta pitkin matkaa.
- Viereemme asettui nuori mies, joka alkoi kovaäänisesti puhua meille, ja vaikka hän oli aivan vieras, hän sinutteli minua ja Ullaa ilman minkäänlaisia estoja. - Mielestäni on sopimatonta, jos joku nuori poika tai tyttö sinuttelee suoralta kädeltä vanhempaa henkilöä. - Huomasimme pian, että mies oli aika lailla juovuksissa. - Kuuntelin varsin tyynesti tuota juttelua, mutta sanoin väliin omankin mielipiteeni asioista: "Olen monissa asioissa aivan toista mieltä kuin te."
Rapeli oli kirjoittanut etukäteen kyselyn Floridassa asuvalle konsuli Aarne Roihalle (Pakistanin konsuli aikoinaan Suomessa), joka tarjosi vieraanvaraisuuttaan. Charter-matkan hotelliosuutta ei kuitenkaan voinut peruuttaa vaikka Rapeli kiireesti yritti. Roiha ei vain voi ymmärtää sitä.
Hakiessaan Rapelit Cadillacillaan Bahama-hotellista Roiha ihmettelee huonetta: "Tällaiseenko te tyydyitte". Kanslianeuvosta hieman harmittaa. Harmi ei nytkään kuivu heti, vaan siihen palataan yhä uudelleen. Veistä käännellään, suolaa ripotellaan.
Roiha kehuu ajomatkalla, ettei häntä ole ikinä lentoyhtiö pakottanut määrättyyn hotelliin. Hän ei olekaan tehnyt seuramatkoja. "Olisitte päässeet paljon halvemmalla luonani". Perillä Roiha esittelee loistoasuntoaan: "Tämän te menetitte kieltäytyessänne tarjouksestani, mutta omapa on asianne."
Rapeleiden oli tarkoitus vuokrata auto Lake Worthista ja palata sillä Fort Lauderdaleen, mutta Ulla-rouvan unohdettua ajokorttinsa hotelliin, ja kun bussit eivät kulje, he joutuvat nolosti pyytämään Roihalta paluukyytiäkin, "konsulinkyytiä", eikä Roihan mieli ole enää parhaimmillaan... Vain yhteen kuivaan toteamukseen tästä ei lukija nytkään joudu tyytymään, vaan paluumatkan aikana kohoaa vielä kahteen kertaan esiin molempien osapuolten piilevä harmistus.
Turhamaisuus on ihmisen naurettavin luonteenpiirre. Kun kanslianeuvoksella on pysyvä taipumus harmistua pikkuseikkoihin, kuten vaikkapa amerikkalaistuneeseen, hiekkasen leveilevään ja turhamaiseen konsuliin, niin lukijalle riittää huvia.
Rapeli tekee matkallaan tutun huomion: amerikkalaiset ovat lapsellisia!
- Menimme ilmoittautumaan retkelle Disney Worldiin. Meitä kohtasi odottamaton pettymys. Olisi pitänyt ilmoittautua jo puolen päivään mennessä. - Miksi ette kertonut tästä tärkeästä asiasta niin, että se olisi tullut matkustajien tietoon? - Minun on päästävä Disney Worldiin ehdottomasti. - Meille pääsy Disney Worldiin on tärkeä. (Onneksi he sinne pääsevätkin.)
Floridassa kohtasi yllättävän usein suomen-puhujia. Oudointa oli, kun viereisen pöydän mies lausui, kuultuaan Rapelien puhetta, suomeksi: "Se on totinen tosi!" Vaan noita neljää sanaa enempää hän ei enää osannut esivanhempiensa kieltä.
Olen lukenut seitsemän Rapelin 20. matkakirjasta ja taidan lukea loputkin, jos niitä vielä vastaan tulee. Harrastan matkakirjallisuutta.
35. Autistilla on äärimmäiset "mies-aivot"
Cambridgen yliopiston Trinity Collegen tutkija Simon Baron-Cohen on kirjoittanut erittäin sulavan ja helppolukuisen teorian naisen ja miehen aivojen eroista. Askel kerrallaan hän todistaa hypoteesinsa tieteellisillä kokeilla, eläinkokeita myöten, ja ryydittää todistelun erinomaisen valaisevilla arkielämänkin esimerkeillä.
Kimmo Pietiläinen on suomentanut "The Essential Differencen" nimellä "Olennainen ero".
Amerikassa rahaa tahkoamaan taotut, horoskooppimaiset planeetta-kirjat (Venus, Mars tai Neptunus missä milloinkin) ohitetaan hädin tuskin lopputeksteissä "Harmaan Jussin" nimi kerran alaviitteeseen ja pitkään kirjallisuusluetteloon piilottaen.
Baron-Cohen kuvaa naisten ja miesten eroavat tulokset a) empaattisuudessa ja b) systematisoinnissa. Keskimäärin naiset ovat empaattisempia ja miehet systemaattisempia. Toisia kiinnostaa enemmän ihmisten välit, toisia osasten järjestys.
Ihmisestä, joka kehittyy äärimmilleen asioiden systematisoinnissa ja jää heikoimmilleen ihmisten välisessä empaattisuudessa tulee autisti. Kirjassa on Newtonin, Einsteinin, Paul Diracin ja Michael Ventrisin esimerkkitapausten ohella haastateltu sangen omalaatuisesti käyttäytyvää Cambridgen huippumatemaatikkoa Richard Borcherdtsia ja tämän lähipiiriä.
Johdonmukaisen teoksen huipentavat testit, joilla lukija voi tutkia a) kykyään toisen ihmisen mielen lukemiseen tämän silmistä, b) omaa empaattisuuttaan, c) omaa systemaattisuuttaan, d) taipumustaan autismiin tai Aspergerin syndroomaan.
Kasvojen ilmeistä on leikattu näkyviin vain silmien ympäristö (kapea kaistale, joka voi jäädä jopa vajaata huntua käyttävällä musliminaisella näkyviin). Pelkästä silmien siristyksestä tulee lukijan päätellä mikä useista vaihtoehdoista sopii parhaiten kuvaamaan ihmisen mielialaa.
Kasvotesti on harvinaisen viihdyttävä ja sopisi mainiosti seuraleikiksi tai naistenlehtien sivuille. Kenen tahansa maallikon olisi helppo toteuttaa oma versionsa keräämällä ensin suuri määrä kuvia kasvojen iloisista, surullisista, vihaisista, hämmentyneistä, haaveilevista, ystävällisistä, leikkisistä, epäilevistä, huolestuneista, katuvista, syyttävistä, kiihtyneistä jne. ilmeistä, ja toiseksi luokittelemalla niiden ilmeet, ja kolmanneksi leikkaamalla kuvat rajatummiksi.
Tyypillinen kirjan kasvotestin tulos kuulemma on 22...30/36 eli 60 % ... 84 % vastauksista oikein, mutta vaihtelua syntyy ja alle 22/36 olisi huono tulos.
Minä sain oikein 14/18 miehistä, mutta vain 10/18 naisista (78 % ... 56 %, yht. 24/36). Ovatko naiset arvoituksellisempia? Esitteleekö kulttuurimme miesten ilmeitä monipuolisemmin, alkaen jo sarjakuvista ja koomikoista? Virheellisissä vastauksissani epäröin ja toinen vaihtoehtoni neljästä olisi ollut oikea, joten en ehkä eksynyt aivan umpimetsään.
Muut testit ovat sanallisia kysymysluetteloita. Esimerkiksi kiinnostaako sinua tietää jokien mutkittelevat reitit alkulähteiltään mereen?
Vastaan vahvasti kyllä, minua kiinnostaa! (Valkoinen ja sininen Niili, Kymijoki jne.) Tämäkin yksi vastaus 60 kysymykseen tuottaa pari lisäpistettä "systemointiosamäärään", joka kuvaa taipumusta erilaisten asioiden listaamiseen ja järjestämiseen mielessään.
Entä kiehtovatko päivämäärät sinua? Ajatteletko lentokoneessa istuessasi aerodynamiikkaa? Menetkö mieluummin teatteriin vai museoon? Yhteensä 230 kysymystä odottaa tutkiskelijaa.
Kimmo Pietiläinen suomentaa kustantamolleen Terra Cognitalle merkittäviä tietokirjoja enemmän kuin ehdin lukea. Nämä ovat tulleet tutuiksi tähän asti ja ansaitsisivat kuvausta:
Alan Turing, arvoitus.
Jared Diamondin Romahdus.
Chris Andersonin Pitkä häntä.
Michio Kakun Hyperavaruus.
C.P. Snow'n Kaksi kulttuuria.
Suurin tiede, kemian historia.
Kauneimmat matemaattiset kaavat.
Kimmo Pietiläinen on suomentanut "The Essential Differencen" nimellä "Olennainen ero".
Amerikassa rahaa tahkoamaan taotut, horoskooppimaiset planeetta-kirjat (Venus, Mars tai Neptunus missä milloinkin) ohitetaan hädin tuskin lopputeksteissä "Harmaan Jussin" nimi kerran alaviitteeseen ja pitkään kirjallisuusluetteloon piilottaen.
Baron-Cohen kuvaa naisten ja miesten eroavat tulokset a) empaattisuudessa ja b) systematisoinnissa. Keskimäärin naiset ovat empaattisempia ja miehet systemaattisempia. Toisia kiinnostaa enemmän ihmisten välit, toisia osasten järjestys.
Ihmisestä, joka kehittyy äärimmilleen asioiden systematisoinnissa ja jää heikoimmilleen ihmisten välisessä empaattisuudessa tulee autisti. Kirjassa on Newtonin, Einsteinin, Paul Diracin ja Michael Ventrisin esimerkkitapausten ohella haastateltu sangen omalaatuisesti käyttäytyvää Cambridgen huippumatemaatikkoa Richard Borcherdtsia ja tämän lähipiiriä.
Johdonmukaisen teoksen huipentavat testit, joilla lukija voi tutkia a) kykyään toisen ihmisen mielen lukemiseen tämän silmistä, b) omaa empaattisuuttaan, c) omaa systemaattisuuttaan, d) taipumustaan autismiin tai Aspergerin syndroomaan.
Kasvojen ilmeistä on leikattu näkyviin vain silmien ympäristö (kapea kaistale, joka voi jäädä jopa vajaata huntua käyttävällä musliminaisella näkyviin). Pelkästä silmien siristyksestä tulee lukijan päätellä mikä useista vaihtoehdoista sopii parhaiten kuvaamaan ihmisen mielialaa.
Kasvotesti on harvinaisen viihdyttävä ja sopisi mainiosti seuraleikiksi tai naistenlehtien sivuille. Kenen tahansa maallikon olisi helppo toteuttaa oma versionsa keräämällä ensin suuri määrä kuvia kasvojen iloisista, surullisista, vihaisista, hämmentyneistä, haaveilevista, ystävällisistä, leikkisistä, epäilevistä, huolestuneista, katuvista, syyttävistä, kiihtyneistä jne. ilmeistä, ja toiseksi luokittelemalla niiden ilmeet, ja kolmanneksi leikkaamalla kuvat rajatummiksi.
Tyypillinen kirjan kasvotestin tulos kuulemma on 22...30/36 eli 60 % ... 84 % vastauksista oikein, mutta vaihtelua syntyy ja alle 22/36 olisi huono tulos.
Minä sain oikein 14/18 miehistä, mutta vain 10/18 naisista (78 % ... 56 %, yht. 24/36). Ovatko naiset arvoituksellisempia? Esitteleekö kulttuurimme miesten ilmeitä monipuolisemmin, alkaen jo sarjakuvista ja koomikoista? Virheellisissä vastauksissani epäröin ja toinen vaihtoehtoni neljästä olisi ollut oikea, joten en ehkä eksynyt aivan umpimetsään.
Muut testit ovat sanallisia kysymysluetteloita. Esimerkiksi kiinnostaako sinua tietää jokien mutkittelevat reitit alkulähteiltään mereen?
Vastaan vahvasti kyllä, minua kiinnostaa! (Valkoinen ja sininen Niili, Kymijoki jne.) Tämäkin yksi vastaus 60 kysymykseen tuottaa pari lisäpistettä "systemointiosamäärään", joka kuvaa taipumusta erilaisten asioiden listaamiseen ja järjestämiseen mielessään.
Entä kiehtovatko päivämäärät sinua? Ajatteletko lentokoneessa istuessasi aerodynamiikkaa? Menetkö mieluummin teatteriin vai museoon? Yhteensä 230 kysymystä odottaa tutkiskelijaa.
Kimmo Pietiläinen suomentaa kustantamolleen Terra Cognitalle merkittäviä tietokirjoja enemmän kuin ehdin lukea. Nämä ovat tulleet tutuiksi tähän asti ja ansaitsisivat kuvausta:
Alan Turing, arvoitus.
Jared Diamondin Romahdus.
Chris Andersonin Pitkä häntä.
Michio Kakun Hyperavaruus.
C.P. Snow'n Kaksi kulttuuria.
Suurin tiede, kemian historia.
Kauneimmat matemaattiset kaavat.
34. Suurlahjoittaja Ted Turnerin 11 lupausta
Ted Turnerin (s.1938) ja Bill Burken kirjoittamat muistelmat kiitävät kuin höyryjuna. Luin pysähtymättä 12 ensimmäistä lukua ja 177 sivua, paitsi ohitin purjehduskilpailut. Sitten herpaannuin kronologiasta, mutten malttanut olla lukematta takaperin: Liite sivulta 435, luku 33, 32, 31... 28. Suosittelen takaperin lukemista lähes aina, paitsi arvoitusdekkarien.
Alkuteoksen nimi on: "Call Me Ted", mutta Suomessa "Ted Turner. Elämäni mediabisneksessä" (suomentanut Seppo Hyrkäs, Otava 2009). Kirjaa piristävät tekstin toisinaan katkaisevat insertit, joissa joku muu tapahtumiin liittyvä henkilö kertoo lyhyesti oman näkemyksensä asiasta ja Tedistä (kuten tämä siis pyytää itseään kutsuttaman).
Amerikan-ilmiöt ristivalottuvat. Isä Ed oli ulkomainosyrittäjä, joka laajensi reviiriään kaupungista toiseen. Isän firmassa Tedkin aloitti. Aku Ankan jutuilta kuulostaa, miten suuren pysäköintialueen keskelle voi jäädä mökki ja mummo, joka ei suostu myymään tonttiaan. Eikä tämä suostu edes vuokraamaan talonsa seiniä jättimainostauluille, jotka peittäisivät ikkunatkin. Ted keksi tarjota mummolle vuokran lisäksi - ilmastointilaitteen! ja sai hankittua loistavan mainospaikan!
Väkivaltainen alkoholisti-isä pisti Tedin kristilliseen sotilaalliseen sisäoppilaitokseen, jossa lapset ylenivät sotilasarvoissa toisiaan käskyttäen ja kurittaen! TV-dekkari Columbo kävi kerran sellaisessa koulussa, mutten uskonut niitä oikeasti olevan? Etelävaltiossa oppilaslössi luuli käyvänsä yhä vuosien 1861-65 sisällissotaa Unionin jenkkejä, kuten Turneria, vastaan.
Rehtori ja kurituslautakunta pieksivät viikoittain Tediä, joka keppostellessaan saattoi salakuljettaa säkissä asuntolaan kolme vauhkoa oravaa tuomaan vilskettä. Aikuisena Ted pisti omatkin poikansa rakkaaseen opinahjoonsa (joka tosin oli luopunut sotilaskurista) ja rahoitti sitä suurlahjoituksella.
Kuuluisimmillaan Ted Turner oli joko naidessaan näyttelijätär Jane Fondan tai silloin, kun hän lahjoitti Yhdistyneille Kansakunnille miljardi dollaria! Hänen merkittävin saavutuksensa oli uutiskanava CNN:n (Cable News Network) perustaminen 1980.
Turner olisi mieluiten halunnut ostaa miljardilla sen rästivelan, jonka maksamista YK:lle USA oli vitkutellut, alkaakseen itse karhuta velkaa USA:lta, samaan tapaan kuin perintätoimistot ostavat omalla riskillään maksuhäiriöisten velkoja ja aloittavat karhuamisen. YK-velan siirto ei kuitenkaan ollut lakien mukaan mahdollista.
Turnerin toinen vaihtoehto oli lahjoittaa heti miljardi käteisenä YK:lle. Mikäpä sen näyttävämpää! Sekään ei ollut mahdollista, koska YK ei saanut ottaa rahaa yksityishenkilöltä. Jäljelle jäi mahdollisuus perustaa säätiö, joka vuosittain tukisi YK:ta, sata miljoonaa vuodessa, kymmenen vuoden ajan.
Kirjan keskivaiheet ovat ikäviä Turnerin yrittäessä sutena susien joukossa juonia vihamielisiä yrityskaappauksia Kirk Kerkorianin ja Michael Milkenin kaltaisten tyyppien kanssa. Tedin vision mukaan TV-yhtiö tarvitsisi elokuvayhtiön. USA:ssa pariutuivatkin ABC ja Disney, CBS ja Paramount, NBC ja Universal sekä Rupert Murdochin Fox ja 20th Century Fox. Turner hankki Hanna-Barberan piirrosfilmit ja MGM:n vanhat klassikot (alkutunnus: karjahteleva leijona).
Lopulta Turner fuusioitui mediayhtiö Time-Warnerin kanssa (Time-Life -lehdet ja Warner Bros. -elokuvat). Mutta sitten iski Internet-huuma ja paisui IT-kupla. Pelkillä tulevaisuuden lupauksilla pörssissä pullistellut tulokas AOL (America-On-Line) osti ja sulautti Time-Warnerin Turnereineen päivineen.
Ted Turnerin omaisuus kasvoi IT-ilmapallon myötä 10 miljardiin dollariin, mutta hän ei voinut sisäpiiriläisenä myydä osakkeitaan, ennen kuin pallo puhkesi ja hänelle jäikin enää vaivaiset pari miljardia. Hän lohduttaa lukijoitaan, että tulee silläkin rahalla toimeen eikä tarvitse hätäapua.
Amerikkalainen perhetraditio jatkuu: Tedin kolme poikaa keskittyvät isänsä tavoin työuriin, kun taas kaksi tytärtä omistautuvat perheilleen, lapsilleen ja hyväntekeväisyydelle. Tedin ainoa sisar kuoli lapsena vaikeaan sairauteen ja Tedin isä ampui itsensä vuonna 1963 pojan ollessa jo 24-vuotias liikemies ja kahden lapsen isä. Kolmas vaimo Jane Fonda heräsi uskoon ja pariskunta päätyi eroon, kun Tedin pää ei pehmentynyt hengelliseen avautumiseen.
Kuitenkin äkillisen ydinsodan ja maailmanlopun koittaessa on CNN varautunut viimeisenä lähetyksenään esittämään nauhoitetun virren "Sua kohti Herrani", jolla Titanicin urhoollinen soittokunta hyvästeli elämän hukkuessaan laivansa mukana syvyyksiin. Uutiskanavan seuraajat: olkaapa tarkkoina!
Sitä ennen Ted Turner on ostanut useita valtavia maatiloja Montanasta, Nebraskasta, Oklahomasta, Etelä-Dakotasta, Uudesta Meksikosta ja Kansasista, yhteensä yli 800'000 hehtaaria eli yli 8000 neliökilometriä. Hänestä on tullut Yhdysvaltain suurin maanomistaja.
Tedillä riittäisi läänitystä 90 km x 90 km, jos alueet liittyisivät toinen toisiinsa. Tedille kuuluu jo tuhannesosa eli promille Yhdysvalloista. (Se vastaisi 1/40 eli 2,5 prosenttia Suomesta). Samaa kokoluokkaa ovat Kittilän kunta Lapissa tai Kreetan saari Välimeressä. Ted rauhoittaa alueensa Villin Lännen maisemiksi tai biisonien laitumiksi.
Suomessa Tuula-Maria Ahonen keksi "Roska päivässä" -liikkeen. Myös Ted Turner poimii New Yorkin kadulla näkemänsä roskat ja vie ne jätesäiliöön. Tämän todistaa nähneensä köyhien Grameen-pankin perustaja, Nobel-palkittu Muhammad Yunus.
Paras lopuksi: Ted Turner pitää aina taskussaan 11 lupauksen listaa, jota hän näyttää muillekin ihmisille milloin vain mahdollista. Tiivistän lapun tekstin tähän:
1) Lupaan huolehtia planeetastamme ja sen elävistä olennoista.
2) Lupaan kohdella ihmisiä kunnioittavasti ja ystävällisesti.
3) Lupaan, etten hanki useampia kuin yhden tai kaksi lasta.
4) Lupaan yrittää pelastaa ympäristöstä sen mikä on yhä luonnontilassa.
5) Lupaan käyttää uusiutumattomia luonnonvaroja mahdollisimman vähän.
6) Lupaan käyttää kemikaaleja ja torjunta-aineita mahdollisimman vähän.
7) Lupaan tukea vähäosaisempia omavaraisiksi ja ihmisarvoiseen elämään.
8) Kannatan YK:n välitystoimia kiistoissa enkä hyväksy sotilasvoiman käyttöä.
9) Kannatan aseriisuntaa ja joukkotuhoaseiden hävittämistä.
10) Kannatan YK:n pyrkimyksiä planeettamme olojen parantamiseksi.
11) Kannatan uusiutuvia energiamuotoja ja kasvihuonekaasujen vähentämistä.
Millaisia lupauksia muut ihmiset tekevät?
Alkuteoksen nimi on: "Call Me Ted", mutta Suomessa "Ted Turner. Elämäni mediabisneksessä" (suomentanut Seppo Hyrkäs, Otava 2009). Kirjaa piristävät tekstin toisinaan katkaisevat insertit, joissa joku muu tapahtumiin liittyvä henkilö kertoo lyhyesti oman näkemyksensä asiasta ja Tedistä (kuten tämä siis pyytää itseään kutsuttaman).
Amerikan-ilmiöt ristivalottuvat. Isä Ed oli ulkomainosyrittäjä, joka laajensi reviiriään kaupungista toiseen. Isän firmassa Tedkin aloitti. Aku Ankan jutuilta kuulostaa, miten suuren pysäköintialueen keskelle voi jäädä mökki ja mummo, joka ei suostu myymään tonttiaan. Eikä tämä suostu edes vuokraamaan talonsa seiniä jättimainostauluille, jotka peittäisivät ikkunatkin. Ted keksi tarjota mummolle vuokran lisäksi - ilmastointilaitteen! ja sai hankittua loistavan mainospaikan!
Väkivaltainen alkoholisti-isä pisti Tedin kristilliseen sotilaalliseen sisäoppilaitokseen, jossa lapset ylenivät sotilasarvoissa toisiaan käskyttäen ja kurittaen! TV-dekkari Columbo kävi kerran sellaisessa koulussa, mutten uskonut niitä oikeasti olevan? Etelävaltiossa oppilaslössi luuli käyvänsä yhä vuosien 1861-65 sisällissotaa Unionin jenkkejä, kuten Turneria, vastaan.
Rehtori ja kurituslautakunta pieksivät viikoittain Tediä, joka keppostellessaan saattoi salakuljettaa säkissä asuntolaan kolme vauhkoa oravaa tuomaan vilskettä. Aikuisena Ted pisti omatkin poikansa rakkaaseen opinahjoonsa (joka tosin oli luopunut sotilaskurista) ja rahoitti sitä suurlahjoituksella.
Kuuluisimmillaan Ted Turner oli joko naidessaan näyttelijätär Jane Fondan tai silloin, kun hän lahjoitti Yhdistyneille Kansakunnille miljardi dollaria! Hänen merkittävin saavutuksensa oli uutiskanava CNN:n (Cable News Network) perustaminen 1980.
Turner olisi mieluiten halunnut ostaa miljardilla sen rästivelan, jonka maksamista YK:lle USA oli vitkutellut, alkaakseen itse karhuta velkaa USA:lta, samaan tapaan kuin perintätoimistot ostavat omalla riskillään maksuhäiriöisten velkoja ja aloittavat karhuamisen. YK-velan siirto ei kuitenkaan ollut lakien mukaan mahdollista.
Turnerin toinen vaihtoehto oli lahjoittaa heti miljardi käteisenä YK:lle. Mikäpä sen näyttävämpää! Sekään ei ollut mahdollista, koska YK ei saanut ottaa rahaa yksityishenkilöltä. Jäljelle jäi mahdollisuus perustaa säätiö, joka vuosittain tukisi YK:ta, sata miljoonaa vuodessa, kymmenen vuoden ajan.
Kirjan keskivaiheet ovat ikäviä Turnerin yrittäessä sutena susien joukossa juonia vihamielisiä yrityskaappauksia Kirk Kerkorianin ja Michael Milkenin kaltaisten tyyppien kanssa. Tedin vision mukaan TV-yhtiö tarvitsisi elokuvayhtiön. USA:ssa pariutuivatkin ABC ja Disney, CBS ja Paramount, NBC ja Universal sekä Rupert Murdochin Fox ja 20th Century Fox. Turner hankki Hanna-Barberan piirrosfilmit ja MGM:n vanhat klassikot (alkutunnus: karjahteleva leijona).
Lopulta Turner fuusioitui mediayhtiö Time-Warnerin kanssa (Time-Life -lehdet ja Warner Bros. -elokuvat). Mutta sitten iski Internet-huuma ja paisui IT-kupla. Pelkillä tulevaisuuden lupauksilla pörssissä pullistellut tulokas AOL (America-On-Line) osti ja sulautti Time-Warnerin Turnereineen päivineen.
Ted Turnerin omaisuus kasvoi IT-ilmapallon myötä 10 miljardiin dollariin, mutta hän ei voinut sisäpiiriläisenä myydä osakkeitaan, ennen kuin pallo puhkesi ja hänelle jäikin enää vaivaiset pari miljardia. Hän lohduttaa lukijoitaan, että tulee silläkin rahalla toimeen eikä tarvitse hätäapua.
Amerikkalainen perhetraditio jatkuu: Tedin kolme poikaa keskittyvät isänsä tavoin työuriin, kun taas kaksi tytärtä omistautuvat perheilleen, lapsilleen ja hyväntekeväisyydelle. Tedin ainoa sisar kuoli lapsena vaikeaan sairauteen ja Tedin isä ampui itsensä vuonna 1963 pojan ollessa jo 24-vuotias liikemies ja kahden lapsen isä. Kolmas vaimo Jane Fonda heräsi uskoon ja pariskunta päätyi eroon, kun Tedin pää ei pehmentynyt hengelliseen avautumiseen.
Kuitenkin äkillisen ydinsodan ja maailmanlopun koittaessa on CNN varautunut viimeisenä lähetyksenään esittämään nauhoitetun virren "Sua kohti Herrani", jolla Titanicin urhoollinen soittokunta hyvästeli elämän hukkuessaan laivansa mukana syvyyksiin. Uutiskanavan seuraajat: olkaapa tarkkoina!
Sitä ennen Ted Turner on ostanut useita valtavia maatiloja Montanasta, Nebraskasta, Oklahomasta, Etelä-Dakotasta, Uudesta Meksikosta ja Kansasista, yhteensä yli 800'000 hehtaaria eli yli 8000 neliökilometriä. Hänestä on tullut Yhdysvaltain suurin maanomistaja.
Tedillä riittäisi läänitystä 90 km x 90 km, jos alueet liittyisivät toinen toisiinsa. Tedille kuuluu jo tuhannesosa eli promille Yhdysvalloista. (Se vastaisi 1/40 eli 2,5 prosenttia Suomesta). Samaa kokoluokkaa ovat Kittilän kunta Lapissa tai Kreetan saari Välimeressä. Ted rauhoittaa alueensa Villin Lännen maisemiksi tai biisonien laitumiksi.
Suomessa Tuula-Maria Ahonen keksi "Roska päivässä" -liikkeen. Myös Ted Turner poimii New Yorkin kadulla näkemänsä roskat ja vie ne jätesäiliöön. Tämän todistaa nähneensä köyhien Grameen-pankin perustaja, Nobel-palkittu Muhammad Yunus.
Paras lopuksi: Ted Turner pitää aina taskussaan 11 lupauksen listaa, jota hän näyttää muillekin ihmisille milloin vain mahdollista. Tiivistän lapun tekstin tähän:
1) Lupaan huolehtia planeetastamme ja sen elävistä olennoista.
2) Lupaan kohdella ihmisiä kunnioittavasti ja ystävällisesti.
3) Lupaan, etten hanki useampia kuin yhden tai kaksi lasta.
4) Lupaan yrittää pelastaa ympäristöstä sen mikä on yhä luonnontilassa.
5) Lupaan käyttää uusiutumattomia luonnonvaroja mahdollisimman vähän.
6) Lupaan käyttää kemikaaleja ja torjunta-aineita mahdollisimman vähän.
7) Lupaan tukea vähäosaisempia omavaraisiksi ja ihmisarvoiseen elämään.
8) Kannatan YK:n välitystoimia kiistoissa enkä hyväksy sotilasvoiman käyttöä.
9) Kannatan aseriisuntaa ja joukkotuhoaseiden hävittämistä.
10) Kannatan YK:n pyrkimyksiä planeettamme olojen parantamiseksi.
11) Kannatan uusiutuvia energiamuotoja ja kasvihuonekaasujen vähentämistä.
Millaisia lupauksia muut ihmiset tekevät?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)