37. Matkailevia naisia

1) Amy Paavola: "Muukalaisena aavikolla" (omakustanne 2002)

Soman eksoottista kansikuvaa selostetaan: "Pala Tunisiaa ja pisaroita Välimeren läheisyydestä matkaajan silmin". Kertoja käy seuramatkalla Tunisiassa, Kreetalla, Sisiliassa ja Turkissa.

Sivuja on 147, mutta tekstirivejä kuin runokirjassa, harvat 14-16 sivua kohti. Painovuotta tai kustantajaa ei ole mainittu, mutta nettikirjakauppa rekisteröi ilmestyneeksi joulukuussa 2002.

Tekstin paras puoli on runollisen vapaa arvoituksellisuus. Tarina on kerrottu yhtäsoittoa spontaanina, luonnonmukaisena tajunnanvirtana ilman arkisimpia taustatietoja, faktoja tai täsmennyksiä. Riitta Väisäsen ilmentämällä Naisen logiikalla? Tai jos on pälkähtänyt päähän tarkentaa, selitys on liimattu jatkoksi edellisen perään korjaamatta aiempaa kirjoitusta. Asiat keriytyvät auki.

"Kamala rätinä ja pauke herätti jo kahdeksalta aamulla. Uskoin maanjäristyksen alkaneen kun joskus näissä maissa saattaa sellaistakin esiintyä mutta onneksi vain joku moottoripyörähurjastelija oli lähdössä hotellista. Mitäpä matkustajista, eikä äänenvaimentimia joka kylään taida riittää! Jos käsillä olisi ollut vettä olisin heittänyt piristykseksi vähän, sen verran olisi kyllä metelöitsijä ansainnut palkakseen. Mutta siinä vauhdissa tuskin olisi osunutkaan kohdalleen. Ikkunoita ei voi pitää kiinni, kun kuumuus tunkee sisälle, jos ei ole ilmastointia. Tuuletin ei pelasta kuumuudelta kuin vasta keskiyön jälkeen, kun ilma alkaa viilentyä hiukkasen. Rauhallisissakin paikoissa on aina riskinsä näissä pienissä kaupungeissa, jotka ovatkin oikeastaan kyliä."

Tarina loppuu yhtäkkiä parhaassa vauhdissaan Kreetalla heinäkuussa 1999, näin:

"Seuraava päivä oli kaupunkikierroksen vuoro. Yleensä ei juuri näissä pienissä kaupungeissa tarvitse oppaan apua mutta ihan mielenkiinnosta voi lähteä mukaan 'kierrokselle'. Tietojakin oppailla saattaa olla paljonkin kun ovat kauan olleet järjestämässä kiertomatkoja. - Paljon pikkukujia, joilla on jos jonkinlaista liikettä ja tietysti ruoka- ja juomapaikkoja. Ja kun on sisällä näissä pikkupuodeissa, on viileämpää kuin ulkona, jossa oli 46 astetta varjossa päivällä! Huh, huh! Mutta kesä on vain kerran vuodessa näilläkin leveyspiireillä. Aamulla saattaa olla jo aluksi 36 astetta."

Suomalaisen seuramatkailun tunnelma välittyi riemuineen ja riesoineen. Hauskaa lukea tarvitsematta lähteä itse. Matkakertomus soljui luontevasti kuin kirje ystävältä ystävälle!

***

2) Tuulia Lehtinen: "Etelä-Afrikka. Kaukainen jalokivi". Kärppä-julkaisut 2002.

Kansikuvana on kömpelöhkö piirros Suomen ja Afrikan rajojen ääriviivoista, Suomi isompana kuin Etelä-Afrikka? Kertomus "yhden matkan kokemuksista ja tunteista" täyttää 69 sivua, joilla on vain 21 tekstiriviä kullakin.

Kirjoittajalla on kirjeystäviä ja ystäviä Etelä-Afrikassa ja hän on matkustellut sinne lähes 30 kertaa parinkymmenen vuoden aikana. Ensimmäinen matka kesti viisi viikkoa.

Kertoja nuuhkii mielellään ilmaa ja käy kasvitieteellisissä puutarhoissa. Hän rakastaa ostaa itselleen uusia kenkiä ja kirjoja sekä lukea paikallisia sanomalehtiä. Tuttavien kanssa keskustellessa kaikkia yhdistää yksi aihe ja intohimo: politiikka!

Päähenkilön lomaonnellisuuteen kuuluu, että hän voi jättää likapyykkinsä jonkun toisen huoleksi, tukevaakin tukevamman bantunaisen, ihanan naisen, joka tekee lomasta Afrikassa tosiloman.

Kirjasesta erottuvat reippaat mielipiteet ja jännitys, vaarojen uhka:

"Olen käynyt aikana, jolloin rauha ja hyvä järjestys vallitsivat. Jokaisella ihmisellä omassa rodussaan oli oma paikkansa. Olen käynyt myös poliittisten mullistusten aikana. Henkikulta oli uhattuna joka kerran, kun auto joutui pysähtymään liikennevaloihin, maalitauluksi vihaansa ja halveksuntaansa osoittaville bantuille."

- Lentokentällä täytyy olla valpas, herkeämättä. Naurua ja palveluintoa pursuileva bantu voi pahimmassa tapauksessa olla kylkeen puukottava rikollinen, joka ei kaihda tekoaan edes muutaman randin tähden.

- Uusinta ryöstömuotia on matkalaukkujen nostosta bussiin tai taksiin vaadittava juomaraha. Kolikot eivät kelpaa, paperirahaa olla pitää. Kantajaksi tekeytynyt nappaa matkailijan lompakon heittääkseen sen syrjässä pysytelleelle toverilleen, joka juoksee karkuun.

- Lentomatkustuksen lisäksi Etelä-Afrikassa ei ole valkoisille muuta julkista liikennettä. Auton vuokraus on pakollista, jos haluaa kauemmas kuin lentokenttähotelliin.

- Osa bantuista ei halua muuta kuin maleksia kaduilla, ryöstää ja raiskata.

- Jokaiselle rodulle on luotu oma paikkansa ja asemansa. Rodulliset eroavaisuudet ymmärtävä käyttäytyy kunnioittavasti toista rotua kohtaan. Bantu päästää valkoisen jonossa edelleen. Valkoinen antaa autonpesun jälkeen juomarahan hyvin tehdystä työstä.

Alkaako tehdä mieli Afrikkaan elelemään herroiksi ja rouviksi? Ei. Afrikka on surullisen kiinnostava samalla tavalla kuin iltapäivälehden etusivu. Aina on tulossa uusia katastrofiuutisia, hyviä juttuja ei niinkään. Ahdingon suurimpana syynä räjähdysmäinen väestönkasvu.

***

3) Kyllikki Villa: "Vanhan rouvan lokikirja." Like 2004 (333 sivua)
Kyllikki Villa: "Pakomatkalla. Toinen lokikirja." Like 2007 (187 sivua)
Ritva Hapuli: "Matkalla kotona. Kyllikki Villan matkapäiväkirjoista." Faros 2008 (307 sivua)

Kaunokirjallisuuden suomentajan pitkien laivamatkojen päiväkirjoista on tullut suosittuja menestysteoksia. Olen lukenut kaikki eteeni osuneet (sekä ensimmäiseksi vuonna 1983 "Matkailijan Japanin", jonka Kyllikki Villa kirjoitti yhdessä Samppa Lahdenperän kanssa).

Mieleeni ei ole jäänyt yksityiskohtia, mutta sitä paremmin matkanteon tunnelma. Rahtilaivat, neljännesvuosienkin pituiset matkat Etelä-Amerikkaan, kuukausien asuminen Napoleonin karkotuspaikassa, Afrikan Tähti -lautapelinkin legendaariseksi tekemällä St. Helenan saarella. Aina ahkerasti käännöstöitä tehden, ei suinkaan turistina vetelehtien.

Hapulin tutkimus referoi ripeällä vauhdilla nuoren rouva Villan varhaisimmat matkat 1950-luvulla, mutta silloinkin syntyy viehättävä liikkeelläolon ja menemisen tunnelma, joka saa lukijan kadehtimaan päähenkilön valitsemaa matkustamisen elämäntyyliä, joka on sopinut valittuun ammattiin. Toisaalta Kyllikki Villa on viehättävän naisellinen, yksinäinen eronnut nainen ja oli aikanaan monilla matkoilla mukana olleen lapsensa yksinhuoltaja.

Matkapäiväkirjoilta saatettaisiin vaatia enemmän suuria ajatuksia ja voimakkaita kulttuurihistoriallisia näkemyksiä, jos tekijä olisi mies, yksi monista, eikä harvinainen nainen. Vai vaadittaisiinko? Eivät Mika Waltarinkaan tunnelmalliset "Yksinäisen miehen junat" Istanbuliin olleet yhtä vaikuttavia kuin Etelä-Amerikkaan seilanneen Olavi Paavolaisen "Lähdöt ja loitsut" - puhumattakaan Charles Darwinin tutkimuspäiväkirjasta "Beaglen matka".