45. Kipu ja jumalat

Miten kivun ja hämmästyksen huudahdukset suhtautuvatkaan jumaliin ja paholaisiin? Tapanani ei ole kiroilla, mutta jos potkaisen varpaani kipeästi kiveen, kiroan minäkin automaattisesti! Mistähän mielen primitiivisimmistä pohjista tämä automatiikka löytyykään?

Vastaavasti ihmisten huudahdukset hämmästyksestä: "Jumal'auta! Herra isä! Jestas! Sus siunatkoon! (kukin tavallaan), tai amerikkalaisten "Oh my Gosh!" (God?), "Gee!" (Jesus?)... Jee, jee! "What the heck!" (hell?), Jollain primitiivisellä tavalla uskonnolliset kuvat tai sanat ovat veressämme - ateistillakin, ne purskahtavat esiin ajattelematta!

Luin arkkipiispa Mikko Juvan muistelmat. Hämmästyin hänen uskonnollisia elämyksiään, jotka olivat nuorena hänet suorastaan polvilleen lyöneet. Moni kansalainen taisi epäillä, minä ainakin, mahtoiko tämä politikoinut liberaali arkkipiispa uskoa itse ollenkaan? Hänen lapsistaan tuli äärivasemmiston radikaaleja nuoruusaikansa tuulien mukaan, pankinjohtajien tiivoloiden tavoin.

Raamatusta olen joskus lukenut pätkiä, kuten "Esterin kirjan". Piplia kannattaisi julkaistakin osasinaan kirja kerrallaan. Monet jutut muistuttavat Tuhannen ja yhden yön tarinoita.

Luinkin sitten raamatun 256-sivuisena sarjakuvakirjana Graphic Bible! Sen jälkeen selailin Koraania ajatellen, voisiko siitä tehdä sarjakuvan, mutta ei vaikuttanut mahdolliselta. Onkohan kukaan yrittänyt? Joutuisikohan moisesta tappolistalle kuin Rushdie? Tosin tavalliset muslimit ovat kai suvaitsevampia kristittyjä ei-muslimeja kohtaan, joiden ei oleteta tietävän islamista tarpeeksi.

Kulttuurien Museon näyttelyssä 2004 tai 2003 näin suorastaan ihastuttavia, monivärisiä intialaisia sarjakuvalehtiä, joissa kerrottiin heidän hindulaisia uskonnollisia tarinoitaan! Ne olivat kuin Tarzan-sarjakuvia, taustalla sujuvan kauniisti piirrettyjä viidakkomiljöitä. Tai kuin 'Kuvitettuja Klassikkoja' (Classics Illustrated), suosittu sarjakuvalehti 1950-60-luvulla.

Intia on rikas - uskonnosta!! Mitä omaa ihmiselle jää äärimmäisessä köyhyydessä? Unet ja uskonto! Mikä askarruttaa yleensä vanhuudenheikkoa tai hyvin sairasta ihmistä enemmän kuin uskonto? Viimeinen asia, joka elossa olevalle ihmiselle jää! Kulttuurin halvin ja helpoin muoto, sopii erakolle ja kerjäläiselle. Sopii huonosti rikkaalle materialistille, koska hänellä on muita kiireitä, monia muita hoidettavia asioita...

Intiassakin uskonto on myös hyväksikäyttöä kastijaon kautta. Toiset hyödyntävät materiaalisesti toisia. Brahmaanien etu on pönkittää uskontoa, jossa he ovat huipulla etuoikeutettuja. Uskonto on keskeinen osa systeemiä. Eri uskontoryhmät muodostavat omiensa verkostoja. Pitää
kuulua johonkin, että on omia joukkoja toisia vastaan.

Eiköhän tapoja uskoa ole miljardeja, jokaisella omat kuvitelmansa? Luin nuorena (isäni kirjastosta), jopa alleviivailin, syöpään sairastuneen metsänhoitaja Rolf Arnkilin 1960-luvun alun keskustelukirjan setlementti-pappi Sigfrid Sireniuksen ja geologi Pentti Eskolan kanssa, 'Perimmäisten kysymysten äärellä'. Aikansa hittiteoksia, jollei bestseller, niin paljon puhuttu. Se oli yllättävän helposti hyväksyttävä ajatuksiltaan. Yleensä toisten uskonnolliset ajatukset tuntuvat mitä naiiveimmilta tai eri tavoin toisilta kuin omat.

Arvostan itse ideaalina melko askeettista elämänmuotoa, jossa ihmisen ei pitäisi olla materiaalin vanki vaan hänen henkensä on vapaa.

Buddhalainen munkki saa omistaa vain 7 esinettä, olivatko ne ruokakulho, vesisiivilä, partaveitsi, neula, helminauha (108 helmeä rihmassa), hammastikku, sekä alusvaippa, päällysvaippa ja hartiavaippa, Hieman liiankin pelkistettyä?

Entäpä jos valitsisi 100 esinettä, jotka riittäisivät eleganttiin elämään: "juuri tarpeeksi eikä yhtään liikaa painolastia"...

Heräsin itse varhais-linkolalaisuuteen vuonna 1974... "Unelmat paremmasta maailmasta" on hieno kirja, jota voi lukea uudelleen! Sitten vuonna 1979 Linkola alkoi kärjistetysti ylistää tuhopolttajia, mieletöntä Baader-Meinhofia, mikä vieraannutti. Tosin provosoihan satiirikko Jonathan Swiftkin "vaatimattomalla ehdotuksellaan" köyhien lasten teurastamisesta nälkäisten ruoaksi.

Inhoan totalitarismia. Yritän lukea erilaisia toisinajattelijoita.

Nuoria yllytetään kilpaileviin ääriryhmiin taistelemaan toista ryhmää vastaan. Ryhdy hienosti antifa:ksi, niin saat tapella muita fasistivelipuoliasi vastaan, kumpi vai kampi voittaa... "Eläinten vallankumouksessa" menee porsaat sekaisin, ei erotu toisistaan Antti Fa eikä Pentti Fa. Hajottamalla hallitaan hajotettuja.

Poliittinen herääminen on samanlaista kuin uskonnollinen herääminen. Lueskelen kiinnostuksella taistolaisten muistelmia ja stalinismin historioita. "Kommunismin musta kirja", "Taistolaisuuden musta kirja" (Ilkka Kylävaara) "Taistolaisuuden harmaa kirja" (Heikki Mäki-Kulmala) "Sinun lapsesi eivät ole sinun" (Laura Honkasalo) jne.

En omasta puolestani ymmärrä joukkosuggestiota, jossa niellään oppi kaikkine karvoineen ja koukkuineen. Joku oli niinku muka jotenkin edistyksellinen? Jotkut kääntyvät muslimeiksi, koska islam on kuulemma niin selkeä oppi. Jotkut kääntyvät katolisiksi, ortodokseiksi tai uskonlahkoon samasta helppouden syystä: ettei tarvitse itse ajatella. Ettei tarvitse törmätä maailman ristiriitoihin yksi kerrallaan. Vaan saakin valmiin oppirakennelman, liittyy porukkaan ja saa kuulla tai lukea helposti, mitä mieltä "me" ollaan, mitä meidän gurumme, paavimme, imaamimme tai politrukkimme sanoo mistäkin asiasta.

Kiinnostavia olisivat voineet olla taistolaistenkin kulttuuri- ja opiskeluharrastukset, elleivät yksipuolista luettavaa olisi tankanneet. Neuvosto-Venäjän köyhyydessä oli hienoa edes kulttuurin kukoistus, kädestä käteen kiertävät maanalaiset samizdatit, Solzhenitsynin ja muiden kielletyt kirjat, shakin pelaaminen, korkeakulttuurin konsertit, venäläiset kirjaklassikot. Sosialismin luhistuttua korruptioonsa vyöryi itään liikaa roskakulttuuria ja miljoona uuttakin kurjuutta sekä ongelmaa, aiempaa kurimusta väheksymättä.

(Arkistostani vuodelta 2005)