152. Kuolleiden kirjat

Luin Markku Envallin esseitä, pari teosta kerrallaan, kun molemmissa oli oma täkynsä: toinen kirja sattui avautumaan kohdasta:


"Törmäsin kesällä 1991 Hämeenlinnan torilla kirjapöytään, jossa pisti silmään viime vuosikymmenten suomalaisen lyriikan laaja osuus. Pian ymmärsin, että torille oli levitetty äsken kuolleen Arto Kytöhongan kirjasto.


"Mukana oli paljon kollegojen lähettämiä tekijänkappaleita omistuksin. Ostin niistä yhden -- oikeastaan vain elämykseni muistoksi. -- En pystynyt torjumaan melankolian hyökkäystä: turhuus, katoavuus, häväistys."


(Lukijana tunsin vaimeammin samaa).


Voiko Arto Kytöhongan kuolemasta olla jo niin kauan? Mies eli 48 vuotta, 27.1.1944 - 16.2.1992, Porissa syntyi, Nastolassa kuoli.


Hänellä oli aikoinaan kirja-arvostelijana "Arton sihti" -sivunsa Ilta-Sanomissa ja "Reiskana" hän kannusti eteenpäin monia nuoria sarjakuvantekijöitä. Olisiko joku uusi päätoimittaja sitten katsonut lehden pärjäävän ilmankin miehen työpanosta?


Kytöhonka oli jo varhain hyvin innostunut tietoverkkojen mahdollisuuksista. Toisaalta hän harrasti innostuneena postikorttien lähettämistä. Yhden kortin oli tuttavani saanut häneltä digitaalisen kirjatuotannon ideoista. Arton kuoltua kaveri aikoi heittää kortin tarpeettomaksi tulleena paperinkierrätykseen. Protestoin!


Kytöhongalla oli kustantamo "Äitini talo" ja hän omakustansi viimeisinä aikoinaan "Kurjan miehen kirjeitä", joista tihkui itsesääliä. Luin niitä enemmän vasta sitten kun hän oli kuollut, kuten luin Markku Lahtelaakin vasta tämän kuoleman jälkeen.


Markku Lahtela halusi päättää elinajakseen päivämäärät 1.8.1936.-31.7.1980, päivää vaille 44 vuotta, tai 43 vuotta ja 365 päivää, sillä 1980 oli karkausvuosi. Hän oli keksinut suuren aiheen ja odottanut paljon, maailmanmenestystä, mutta kirja totalitarismin väkivallasta hautautui kai tavallisen kotimaisen proosan sekaan. Ehkä Lahtela toivoi kuolemansa mainostavan pääteostaan.


Lahtela oli Wikipedian mukaan poliitikko Mikael Jungnerin eno.


Samoin luin "Solveigin laulun" kirjoittajaa Lassi Sinkkosta (1937-1976) tämän kuoleman jälkeen. Kuulemma Sinkkonen antoi iloisen ja huolettoman kuvan itsestään ympäristölleen, kavereilleen, mutta oli kaiketi ajautunut umpikujaan käytettyään kaikki aiheensa kirjailijanuraa edeltäneestä elämästään ja keksimättä uutta kerrottavaa, eikä paluu takaisin merille kai enää houkutellut.


Harri Sirolan (1958-2001) "Syysprinssin kalaretken" ehdin lukea miehen vielä eläessä. Kinnostuin siitä vastineena Anja Kaurasen Harri Sirolasta tekemälle (mielestäni paremmalle) "Syysprinssille".


Molemmat kertovat 1980-luvun alun rakkaustarinastaan, Kauranen hauskemmin. Sirola taas yritti kirjoittaa rajummin, mutta, mutta, siinäkö se kaikki oli, ei hirveästi sytyttänyt ja loput kalajutut vielä vähemmän, jos ei lukija harrasta kalastusta?


Masennukseen sairastunut kirjailija Sirola, aikoinaan lahjakas "abiturientti" ja lääketieteen opiskelija, päätti elämänsä metrojunan alle Helsingissä. Järkytys oli kaikkein suurin varmasti junan kuljettajalle.


Kuten tiedämme, dekkarin aiheeksi kelpaa vain kuolema! Vain se on tarpeeksi kova juttu! Runoilija mainostaa parhaiten itseään kuolemallaan. Ainakin jos kuolema huomataan.


Hannu Tarmion WSOY-muistokirjoitus "Hurmio tai turmio" täytyi lukea. Lukiessa tuli mieleeni Aarno 'Loka' Laitisen Tarmiosta käyttämä määritelmä "Maskeerattu ankerias". Kultturellin kuoren alla kiemurteleva käärme? Tarmio oli paljastanut "Tamminiemen pesänjakajat" -kirjan tekijät TV-ohjelmassaan, saadakseen ohjelmaansa sensaation. Moinen kirjoittaja ei välttämättä täysin miellytä ihmisenä, mutta kiinnostava kirja kumminkin.


Seppo Heikinheimon (1938-1997) "Mätämunan muistelmat" houkutti eniten sisäpiirin kuvauksena Helsingin Sanomista, mutta muutenkin. Mielenkiintoinen kirja, kirjoittaja kiinnostava, hänkin jotenkin kaksinaamainen - ei osaa valita onko kultturellin sivistynyt VAI maanläheisen rahvaanomainen?


On sanottu, että "parhaat vitsit käyvät lähellä hyvän maun rajaa, mutta kuitenkin alittamatta sitä", Heikinheimo joskus alittaakin riman ja Tarmiossa oli valitettavasti samaa vikaa.


Luin Markku Envallin esseitä Englannin-vuodeltaan. Kuten sanottu, pidän aika paljon matkakirjoista... niiden tunnelma on liikkuva, vaeltava...


Envall on melko kuiva kirjoittaja. Hän pohti mm. kirjeenvaihtoa: että tapana on odottaa vastausta, ennen kuin kirjoittaa uutta kirjettä, paitsi rakastuneet vain kirjoittavat vuorottakin...


"Rakkauden" lisäksi ainakin minä olen etanapostin paperikirjeiden aikaan ollut huolissani, että jospa toinen ei olekaan saanut edellistä kirjettäni, eikä sen takia tiedä vastata? Siksi  ajattelin, että pitäisi kirjoittaa toinen kirje perään. Käytännössä en niin kuitenkaan tullut tehneeksi kuin poikkeuksellisesti.


Dekkareista vielä: Agatha Christien "Kuolema ilmoittaa lehdessä" oli ihan mukava... hienoisesti tunsin pettyväni lopussa, että tässäpä tämä... Dekkari on parhaimmillaan jossakin puolivälissä, arvoituksen ollessa arvoitus ja jännityksen tihetessä. "Kun löytyy toinenkin ruumis..." Taidokkaasti oli Christie taas antanut vihjeitä alusta alkaen, mutta enhän tietenkään niitä huomannut, ennen kuin lopussa osoitettiin. Joten hyvä dekkariklassikko. Tekee mieli lukea lisääkin. Olen kymmeniä Christieltä vuosien varrella lukenut - mutta malttanut jättää tulevillekin vuosille.