145. Nuoruuden yliopistot (Vartti)

Riitta Vartti: "Nuoruuden yliopistot", romaani,  jossa suuren ikäluokan tyttö Tampereelta opiskelee noin vuosina 1968-75. Yli 500 sivun tiiliskivi, ja jatkoa vastaaville tiiliskiville "Sun lapsuutes" ja "Pispalan enkeli", sekä jatkuu vielä 4. osalla (julkaistut 1990, 1991, 1992, 1993),  ja 5:nnellä...
*
Tämähän voisikin olla 'se suuri opiskelijaromaani', jota on kaivattu? Tässä päähenkilö pyrkii pirunmoisesti pois lapsuuden köyhyydestä JA panee itsensä likoon, osallistuu kaikkeen, politiikkaan taistolaisena.
*
Paikoin arkirealismi maistui kuivahkoltakin, mutta sitten taas tapahtuu: vallataan Vanhaa (Helsingin ylioppilas-taloa), tehdään politiikkaa, käydään Leningradissa. Lopussa lähdetään lentsikalla Tansaniaan kehitysmaata kehittämään, kehittämään, osassa 4, "Naaraan aika". Viideskin osa myöhemmin, kehitysmaissa työskentelystä Aasiassa.
*
Jotenkin sain paremman kuvan noista oman aikansa radikaaleista, kun joku asianosainen itse oli kertomassa. Niinhän yleensä käy - että jokainen puheenvuoron käyttäjä osaa omaa asiaansa paremmaksi valottaa.
*
"Viimeisimmäksi puhunut tuntuu ihan fiksulta ja olevankin enemmän oikeassa kuin häntä edeltänyt puhuja". Olkoon vaikka Esko-Juhani Tennilä tai Esko Seppänen (jotka haukkuivat Outi Ojalaa pyrkyriksi, minkähänlainen olisi ollut tämän puheenvuoro) tai vaikka Seppo Kääriäinen.
 Omassa kirjassaan jokainen tekee hieman paremman vaikutuksen kuin muulloin. Poikkeuksina: Paavo Väyrynen ja Heikki Kinnunen, joihin suhtauduin entistä kielteisemmin luettuani heidän kirjansa!
*
Oman sukupolveni suurromaani jää yhä puuttumaan, sillä Vartti on suuria ikäluokkia. Tavallani olen etsinyt oman polveni Päätaloa. Esim. Kjell Westö: hyviä novelleja, mutta "Leijat Helsingin yllä" oli liian hento ja ohut otteeltaan ja liian ruotsalainen.
*
Luin lisää Varttia: 'Naaraan aika' (1993), 520 s. Jos mahdollista, vieläkin parempi kuin aiempi 'Nuoruuden yliopistot'. Elämäntarina jatkuu kallepäätalomaisesti jo 2000:n sivun tuolle puolen.
*
Naaraan ajassa päästään 1980-luvun alkuun asti. Tiedonantajan ja Neuvostoliiton suosio tuntuu laskevan, päähenkilö Orvokki Dahl ei vielä luovu, mutta kuulee uutisia Koijärvestä, Pete Q:sta, ja ensimmäisistä vihreistä mielenosoituksista ydinvoimaa vastaan (Tiedonantaja vaikenee niistä).
*
Tarina saavuttaa jo minunkin nuoruuttani, koska osallistuin 1970-luvun lopussa Helsingissä noin 300 ihmisen suuruisiin ydinvoimanvastaisiin mielenosoituksiin ja seurasin Kriittisessä korkeakoulussa Pehmeän Teknologian Seurankin energia-aiheisia keskusteluja.
*
En väitä lukeneeni paljon kotimaista oman aikamme proosaa, mutta 'riittävästi'. Vartti eroaa muista päätalomaisuudellaan. Hänen kertomuksensa tuntuu konstailemattomalta. Puuttuu taiteellinen muotoon pakottaminen? Vartti kirjoittaa aidosti kuin päiväkirjaan, mutta sujuvammin kuitenkin. Kirjassa tapahtuu ihan riittävästi, ei pitkästytä.
*
Orvokin suhde telakkaduunari Mattiin tuntuu aidolta. Henkilöt elävät ja hengittävät. Heistä kiinnostuu. Heidän kokemuksistaan voisi oppiakin. Vartti pysyttelee kouriintuntuvan konkreettisena, mutta asiat painottuvat kuitenkin älykkäästi oleelliseen.
*
Vartin henkilöt ovat jotenkin selkeitä, mutta heissä on sisällön rikkautta! Joku toinen kirjoittaa joko a) sisällökkäitä, mutta epäselkeitä henkilöitä, vaikkapa Anna-Leena Härkönen? (Avoimien ovien päivä). Kaikkea on henkilöiden sisällä, mutta siitä ei oikein saa otetta. TAI päinvastoin: b) henkilö on selkeä, jopa kliseinen, hoitaa jonkin roolin romaanin rakenteessa, mutta yksiulotteisesti.
*
***
Riitta Latvala: "Henkilökohtaista": Kiinnostava aihe: 30-vuotias opiskelijatyttö vastailee kontakti-ilmoituksiin. Toivoin melkoista kavalkaadia kirjeitä ja tapaamisia... ehkäpä mehukasta sosiologista tutkimusta?? Pöh, eikä ollut! Sujuvasti kirjoitettu: luin pitkästi yhdeltä istumalta, ja toiselta, kolmannelta, jo loppui. Jokin kuvaus olemisen sietämättömästä keveydestä, päämäärättömyydestä, epävarmuudesta. Päähenkilö ei jotenkin pane itseään likoon, vaan aina pakenee. Mikään ei kosketa kovin paljon. Hyvin henkilökohtaista oli, eli ei sitten yhteiskunnallista!
*
***
Luin Jan Strangin "Antikvariaateillakin on kohtalonsa" - historiaa. Oskari Hiltunen oli kuulemma tunnettu kalliista hinnoistaan, kun taas hänen tyttärenpoikansa Seppo Hiltunen tunnetaan halvoista hinnoista. Oskari Hiltunen oli kuuluisa epäystävällisyydestään, kun taas kasvattipoikansa Seppo Hiltunen tunnetaan ystävällisyydestään...
*
Hurjimpia olivat Strangin jutut Korkeavuodenkatu 2:n antikvariaatin toimimisesta vakoilun piirissä. Ikkunassa vaihdettiin kirjoja viestiksi itämaan agenteille. Kävin Teikolla lapsena ja varhaisteininä mielelläni, koska hinnat olivat hyvin halvat.
*
***
Maailma on kuin muurahaispesä... Yksittäiset muurahaiset tekevät järjettömyyksiä, jos niitä tarkkailee, mutta silti järjellinen kokonaisuus kehittyy...?
*
Allen Ginzburg runoili hienosti:
"Amerikka: Minä kannan oman hintin korteni kekoon!"
*
Nuorena luin paljon Aleksandr Solzhenitsynia... Hyllyistäni löytyy yhä Vankileirien saaristo, Ivan Denisovitshin päivä... Puskipa vasikka tammeen, Syöpäosasto, Ensimmäinen piiri, Lenin Zürichissä...
*
Ostin ja luin Karl Raimund Popperin "Avoin yhteiskunta ja sen viholliset". Luin Wolfgang Leonhardtin (DDR) "Vallankumous karkottaa lapsensa" jo varhaisteininä.
*
Ympäristöajattelijoista varhainen Pentti Linkola sytytti: "Ei paljon vaikuta, mitä joku harva Laukon parooni ajaa urheiluautoa, mutta se haittaa, kun miljoona keskiluokkaista duunaria ajaa Datsunilla." Kuluttaja äänestää ostoksillaan joka päivä.
*
Taannoin, kun suomalainen keihäänheittäjä sanoi Portugalissa, että "näiden apinoiden en anna itseäni leikata" (=portugalilaisten lääkärien), keksin siitä mainion vertailukohteen ihmisille yleensä: suomalaiset apinat, brittiläiset apinat, jne. KAIKKIA ihmisiä voi haukkua apinoiksi, jos alkaa kenen tahansa lauman tai yksilön touhuja arvostella. Kuka meistä olisi vapaa apinamaisesta laumahenkisyydestä (ja henkisestä laiskuudesta), jonka vuoksi touhuammr sokeasti juttuja, jotka joidenkin muidenkin apinoiden mielestä on ajankohtaisia!
*
"Aikalaishulluudesta" oli muuan Paavo Haavikon kirja. Joka ajalla omat hulluutensa. Koko ajan meitä eksytetään muoteihin ja tapoihin ja aatteisiin, kuin apinoita.
*
Mikä olisi totuus? - Kerettiläisyys aina! 70-luvun nuorten aatteen "porvarismin" kehitti Suomessa filosofi Kari Palonen, mutta liukui kuulemma itse muualle, ja kielsi olevansa porvari, vaan sanoi olevansa kerettiläinen. Kansainvälisesti porvarien guru oli K.R. Popper.
*
Tai ehkei Palonen itse liukunutkaan, vaan maailma liukui hänen ohitseen. Maailma on lipunut minunkin ohitseni suuntaan ja toiseen. Tavallaan oma ymmärryskin laajentuu laidalta laidalle.
*
Tyytymättömyys toteutuneeseen kehitykseen on väistämätön luonnonlaki. Kun valitaan kahdesta polusta tai vaihtoehdosta se, mikä näyttää paremmalta, ehkä suorastaan hyvältä, ja matkalla tuleekin odottamattomia vastuksia, niin kuvittelemme: Se toinen tie olisi sittenkin ollut parempi! Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella.
*
Ajattelemme toista vaihtoehtoa 'puhtaana' ennakkokuvitelman mukaisena ideaalina, ilman käytännön tuomia vastuksia, jotka tiedämme vain vasta jo koetusta vaihtoehdosta. Koettu osoittautuu arkiseksi, mutta kokematta jäänyt säilyttää toiveen lumoavat idealistiset mahdollisuudet olla parempi...