104. Lukija kanssakirjoittajana?

Voisiko lukija olla Kanssa-kirjoittaja?

Mainostajien kekseliäitä koukkuja oli kirjoittaa "ketsupinpunaisella" "NG LI", jonka lukijat täydensivät "Viking Line", ja olivat näin vapaaehtoisia osallistujia, mukana eivätkä ulkona.

Hyvässä tekstissä pitäisi uskaltaa luottaa ja jättää joitakin asioita lukijan itsensä täydennettäviksi ja oivallettaviksi... Lukija riemastuu osallistuessaan ITSE. Hän saa kokea kaveruutta kirjoittajan kanssa. Huono kirjoittaja yliselittää kyllästyttävyyteen asti.

Joku kokeellinen kirjailija voisi kenties kokeilla tekstiä, jossa olisi tarkoituksella jätettyjä tyhjiä sana-aukkoja? Lapsille oli tuollaisia tehtäviä ainakin 'Koululainen' -lehdessä vuosina 1966-68, jolloin sitä luin.

***

Monet pienkustantajat kun nykyisin "elävät" klassikoita kääntämällä, oli joku suomentanut uudelleen Arthur Conan Doylen "Neljän merkin", josta oli ennestään olemassa kemiläisen dekkariharrastaja ja kirjastonhoitaja Timo Kukkolan suomennos 30 vuoden takaa....

Uutta kirjaa katsellessa tuli tutkittua myös WSOY:n vanhaa kaksiosaista 50-luvun Sherlock Holmes -kokoelmaa, ja ihastelin erästäkin satunnaista esiin avaamaani 20-sivuisen tarinan aloitusta, sen tyypillistä tunnelmaa:

Tohtori Watson istuu kotonaan takkatulensa ääressä kaikessa rauhassa lueskelemassa klo 23:45 (mikä koti-idylli), kun ovikello soi. Hän menee avaaamaan pahoitellen, että joku kiireinen potilas tullee varmaankin nyt viemään alkavalta yöltä unen. Tulija onkin Sherlock Holmes:

"Toivoinkin, että olisit vielä valveilla, voinko tulla sisään.". Istuudutaan. Holmes rupattelee aluksi tavalliseen tapaansa (havaintojensa pohjalta) siitä, mitä Watson on kuluneena päivänä tehnyt... jne. Lukija on mukana, kirjan henkilöt ovat lukijan hyviä tuttavia!, mutta samalla lukija myös odottaa miellyttävän jännityksen vallassa: Mikä toi Holmesin outoon aikaan, milloin hän pääsee asiaan? - Esimerkki taitavasta kerronnasta, jossa lukija kiedotaan mukaan tarinaan...

***

Loistavimpia jännityskertomuksia on Truman Capoten "Kylmäverisesti" (In Cold Blood), joka kerta kaikkiaan koukuttaa lukijan alusta lähtien jatkuvasti antamillaan pienillä vihjeillä tulevasta. Lukija hokee mielessään: MITÄ? MITÄH?!

Aletaan vain kuvata tavallisen perheen aamuista arkea, miten teinitytär pukeutuu - ja lisätään perään lakonisen kuivasti, minkä vaikutelman asu teki hänen yllään muutama päivä myöhemmin hänen hautajaisissaan (!) Henkilöt eivät itse tiedä tulevaisuudestaan, mutta lukijalla on aavistus.

***

Nuoruudesta asti olen ihastunut joidenkuiden toimittajien tyyliin. Heitä on sitten kaikonnut eläkkeelle tai hautaan, mutta ihmeesti vain on kasvanut aina tilalle joitakuita uusia, jotka ovat jollakin omalla tavallaan oppineet kirjoittamaan vetävästi ja nautittavasti.

Lapsesta asti olen ihaillut toimittajia siitä tiedon ja tiedonhankinnan monipuolisuudesta, jossa he elävät. Yleiskuvasta aikana joka on pirstaleisen spesifioitunut. Denis Diderotin sanotaan olleen viimeinen kaikkien alojen asiantuntija. Hän toimitti Ranskan suuren ensyklopedian 1700-luvulla.

***

Yhdistän sillä tavalla ääripäitä, että olen nuoresta pitäen ollut ja edelleen olen Martin Luther Kingin ja tämän esikuvan Gandhin ja tämän esikuvan Tolstoin ja tämän esikuvan Jeesuksen kaltaisten suurten henkien ihailija... Ja samaan aikaan 'ymmärrän' hieman myös vaikkapa populistista xenofobiaa, muukalaisuuden vieroksuntaa.

Uutisoinneissa ärsyttää idealistinen puolueellisuus, jolloin asioita pyritään esittämään väritetysti niin kuin niiden idealistin mielestä pitäisi olla, sen sijaan että mahdollisimman tasapuolisesti ja punnitusti näytettäisiin mitalin molemmat puolet.

Molempia puolia voidaan esittää puntaroitaviksi tasapainoisesti esim. tekniikalla "3 plussaa JA 3 miinusta". Tai nelikentällä SWOT: vahvuudet / heikkoudet / mahdollisuudet / uhkat.

Sitten on se ongelma, että 95 % tieteilijöistä on jotakin mieltä ja 2 % päinvastaista mieltä, ja lehdistä voi tulla kuva kuin olisi kaksi tasavahvaa vaihtoehtoa (evoluutio / kreationismi tai kasvihuoneilmiö vai eikö muka?Jotenkin pitäisi graafisesti rinnastaa oikeassa suhteessa: tämän väitteen A painoarvo on näin suuri, toisen väitteen B näin pieni, vaikkei silti olematon.

Kerrankin Hesarin toimittaja mitätöi minun ja monien kauhistelemaa väestöräjähdystä sanomalla, että "väkiluku kasvaa vain 9 miljardiin ja alkaa sitten laskea". Don't worry, be happy! Hänellä oli ehkä sellainen monikulttuurisuusmyönteinen ideologia, että afrikkalainen 10-lapsisuus on kivaa, ei pidä suotta puuttua.

Mistähän ilman nälkäkriisejä ja valtavia luonnontuhoja revitään ruokaa yli parille miljardille lisäihmiselle? Miltä tuntuisi sanoa, että "Suomeen tulee 2 miljoonaa ihmistä lisää vuoteen 2050 mennessä, mutta ei sitten enää lisää miljoonia" vaikka Suomi selviäisi 2 miljoonasta helpommin kuin Bangladesh tai Afrikka sadoista ja sadoista miljoonista. Entäpä jos Suomeen tulisi 10 miljoonan kansainvaellus...

Toisaalta on ollut toiveikasta nähdä vaikkapa Italian ja Venäjän väestön vähenemistilastoja. Maapallolle riittäisi hyvin yksi miljardi ihmisasukasta ja näille sekä eläimille korkea elämänlaatu.

Kuulun Pentti Linkolan ilmaisunvapauden ihailijoihin. Linkolaa voisi kutsua "katkeroituneeksi lintutieteilijäksi", sillä lintuhavaintojen tutkijana hän on ainakin tiedemies itseoppineenakin (fil.yo).

Linkolan puheet, jotka jonkun taviksen veisivät oikeuteen kiihotuksesta väkivaltaan, kuuluvat pitkäaikaikeen taiteelliseen kontekstiin - samalla tavalla kuin aikoinaan hienosti perusteltiin Henri Millerin kirjoja, että näissä rivous ja porno jalostuvat erottamattomaksi osaksi korkeatasoista taiteellista kokonaisuutta. - Kun luin Milleriä, päädyin itse samaan mielipiteeseen siitä huolimatta, etten muutoin pidä niin sanoakseni p- tai roskapuheesta.

***

Nälkäongelmista tulee mieleen, millainen kansanmurha oli alkoholin hinnanalennus Suomessa? Väitetään, mutta milloin lie tutkitaan? että alkoholisteja kuoli joukoittain, kun yhtäkkiä monilla ihmisillä riittivät rahat isompiin juoma-annoksiin. Millainen ongelma tämä on - kuolivatko he onnellisina tai haluamallaan tavalla VAI jätettiinkö heidät heitteille ja johdettiin tuhoon? Kuka tietää?

Luin Ilkka Taipaleen kirjan siitä miten hän auttoi tuhansia syrjäytyneitä ihmisiä etsimällä, tutkimalla ja kirjoittamalla heille eläkepaperit. Liikuttava tai kummallinen oli kertomus eräästäkin hepusta tai Hessu-Hoposta, joka oli sinnitellyt pulloja ja tähteitä keräämällä, hakematta yhteiskunnalta mitään tukia ja apuja.

Taipale siirsi hepun eläkkeelle. "Tosin hän kuoli jo muutaman viikon kuluttua sen jälkeen". Syntyy ajatus: kenties Taipale tarkoittamattaan tappoi... tai teki armomurhan? Hepun elämästä putosi ehkä pois sisältö ja kamppailu, jota vastapainona viinan saamiselle piti käydä. Yhtäkkiä hänellä oli vain tyhjyys ja viina ja tyhjyys? - Elämän paradokseja! Toisaalta ja toisaalta.

***

Mielipiteet ovat ajatuksia, jonkinlaisia. Voivat tietenkin olla kauhea ja surullinen ja ikävä esimerkki myös ilottomasta tekstistä, jossa lukija ei ole mukana...

Kuten sanoin, ihanteeni ei ole yksipuolinen kärjistys, vaan kokonaiskuva, jossa painotetaan eri puolia. Vaikka joka hetki ei vapaasti kirjoittaessaan malta ja viitsi laittaa rinnalle päinvastaista vastaväitettäkin.

Ihmisyyteen kuuluu maailmankuva ja erilaisten ilmiöiden pohdinta. Niin paljon kuin elänkin omissa pinnallisissa iloissani, vaikkapa matkakertomusten, omien muistojen tai jopa fiktiivisten Watsonien ja Jeevesien pysähtyneissä maailmoissa...

Kirje voi olla aivan itsekäskin välikappale omien ajatustensa setvimiseen, vaikkei siitä vuoropuheluksi olisikaan. Lukija selailee minkä viitsii, saaden ärsykkeitä omiin ajatuksiinsa.

Matka ystävän luo on usein ollut perusta sellaiselle, että on voinut (mennessä tai palatessa) tehdä myös jonkin oman yksityisen, yksinäisen retken jonnekin muualle (matkan varrelle), jonne ei pelkästään olisi lähtenyt, ellei olisi ollut tuota perustetta matkustaa ystävän luo.