112. Rex Stoutin reilun pelin dekkarit

Rex Stoutin klassinen (Whodunit?) -dekkari "Caesar on kuollut" (Who Buried Caesar, 1939) sijoittuu karjatilalle, jossa kuolee seudun komein rotusonni, sekä toki pari ihmistäkin.

Ravintolaketjun mahtaileva omistaja ostaa mainostemppunaan huippukalliin Caesarin kutsuakseen liiketuttaviaan syömään otuksen lähipäivinä suurpäivällisillä.

Sonnin sarvista laitumelta kuolleena löytyvä mies oli lyönyt erikoisen vedon, ettei Caesaria tultaisikaan syömään aiottuna päivänä! Aikoiko hän varastaa Caesarin? Pian kuolee miehen kaverikin.

Kirjan loppupuolella yksityisetsivä Nero Wolfe sanoo apulaiselleen Archie Goodwinille tietävänsä kuka on syyllinen, mutta että todistamisessa olisi vielä tekemistä (väärentämistä!), koska todisteet on osattu taitavasti hävittää.

Myös tarkkaavaisen lukijan pitäisi viimeistään tällöin tietää ja ymmärtää - tämä on reilun pelin dekkari, joka haastaa päättelykyvyn! Tekisi jopa mieli laittaa parhaitten lukemieni dekkareiden listalle, ellei siellä olisi jo ennestään toinen Rex Stout: "Murhaajan tyyliin" (Plot it Yourself, 1959).

***

Klassiselta dekkarilta toivoo hyvää, ovelaa, hämäävää juonta. Tuntematon rikollinen on punonut kekseliään huijauksen, lähtökohtaisesti hyötyäkseen taloudellisesti (kosto on paljon huonompi peruste!).

Rex Stoutin "Plot it Yourself"issä kustantaja saa yllättäen kiristyskirjeen! Tuntematon kirjailija väittää lähettäneensä juuri julkaistun menestyskirjan juonen käsikirjoituksen aiemmin tälle kustantajalle. Tuore menestysteos onkin plagiaatti! Menestyskirjan juoni on varastettu HÄNEN julkaisemattomasta käsikirjoituksestaan!! Ja todellakin, kustantamosta löytyy kiristäjän käsikirjoitus, jonka juoni on samanlainen kuin menestyskirjan, tai ainakin yksinkertaisempi, kalpeahkompi referaatti siitä. Kustantaja suostuu maksamaan suuren korvauksen kiristäjälle tämän idean "lainaamisesta" välttääkseen skandaalin.

Stout kirjoitti Wolfe-kirjoja noin 46, mutta olen ehtinyt lukea niistä vuosien varrella vasta kuusi! Stoutin tuotantoa on kiitetty yllättävän tasaisena kestäneestä laadukkuudesta.

Suosituslistalleni hyviä whodunit-dekkareita kuuluu kärkipaikalla: Anthony Berkeley (1929): Myrkytetyn suklaarasian arvoitus (The Poisoned Chocolate Box). - Erittäin tunnustettu klassikko, viimeksi näin sen suositeltuna kirjassa: '501 Books You Should Read Before You Die', mutta myös muissa listauksissa "50 maailman parasta dekkaria".)

Nykyään tuntuu harmillisesti unohtuvan Freeman Wills Crofts, joka aikoinaan luettiin suurten dekkaristien parhaaseen nelikkoon tai viisikkoon. Hänen tarkastaja Frenchinsä tekee aina tarkkaa, sinnikästä, yksityiskohtaista analyysiä johtolangoista. Ei jätä yhtään kiveä kääntämättä.

***

Olen kirjallisesti perehtynyt paljon Tukholmaan. Sitä kuvaavat mainiosti Stieg Trenterin dekkarit (ruotsiksi, ei taida olla suomeksi), mutta myös pariskunnan Maj Sjöwall (1935-) ja Per Wahlöö (1926-75) 10 Beck-dekkaria, joista viimeinen 'Terroristit' (1975) on enää lukematta. Osan luin ruotsiksi. 'The Laughing Policeman' on mulla englanniksikin. "Ainoa (1971) Edgar-palkinnon voittanut käännöskirja." Sen liepeessä valmistellaan lukijaa ruotsalaiskirjailijoihin: "They were both committed marxists".

Telkkarin Beck-versioita en ole koskaan katsonut. 'Nauravasta poliisista' tehtiin Hollywoodissa elokuva, jonka näin elokuva-arkistossa muinoin. Beck on suomeksi piki. Kerran ruotsalaiskirjassa oli painovirheenä nimi muodossa Bäck, suomeksi puro.

The Economist -lehti (2.2.2013) ironisoi kehuessaan Sjöwall-Wahlöön kirjoja, että sosialistinen Ruotsi oli heille kapitalistinen fasistivaltio, joka olisi pitänyt muuttaa Neuvostoliiton kaltaiseksi...
Beck-kirjat ovat erinomaisen hyviä ja niissä on mukavasti huumoriakin, huolimatta hyvin harvoista, yksittäisistä kärjistyksistä. Olen miettinyt kumpi ne heitot sinne pisti? Oliko toinen radikaalimpi? Millainen oli työnjako?

Ulla Trenter kirjoitti vuoropuheluja Stieg Trenterin juonipunelmiin ja myöhemmin kirjoitti paljon dekkareita Stiegin kuoltua, mutta en ole lukenut. Niitä näkee Tukholman kirpputoreilla, ei Suomen kirjastoissa.

Per Wahlöön leskeltä Maj Sjöwallilta on suomennettu (1990-91) yksi "Hollannin suosituimman dekkaristin" Tomas Rossin kanssa yhdessä tehty dekkari (mainoskikka?) , jonka luin, mutta ei "Nainen joka muistutti Greta Garboa" ollut Beck-tasoa, vaikka yhteiskunnallisiakin sävyjä oli ympätty mukaan.

***

Entä kuka keksikään sanonnan, että on lottovoitto syntyä Suomeen? Sitä on arvailtu.
The Economist kirjoitti Pohjoismaita käsittelevässä liitteessään (Feb 2, 2013): "To be born an Englishman is to win first prize in the lottery of life" sanoi Cecil Rhodes. "Nykyään samaa sanontaa voitaisiin käyttää Pohjoismaista, Ruotsi, Norja, Tanska ja Suomi!"

Mark Twain puolestaan sanoi mainitusta Cecil Rhodesista jotakuinkin näin: "Kun hänet viimein kohotetaan ansaitsemalleen tasolle, haluaisin mielelläni muistoksi palasen köydestä." Twainin mielestä britti-imperialisti Rhodes oli siis hirttämätön lurjus. Uskotaan Twainia.

***

Yleisesti ottaen en osaa tehdä kahta-kolmea asiaa kerrallaan, jos molemmat vaativat ajatuksia. Siis tiskaamisen, syömisen, pyykkikoneen täytön tms. asioita voi hyvin yhdistää kuuntelemiseen. Mutta en voi oikein seurata telkkaria taustalla samalla kun lukisin tms.

Kuitenkin samalla kun kuuntelin radiosta RSO:n konsertin Ravennasta sunnuntaina 19.5.2013 klo 19:05 - 21:30 pystyin osan ajasta lukemaan rakenteeltaan yksinkertaista seikkailukirjaa.
Ari Paulow: Khilafa. Kustantaja Johnny Kniga/Wsoy 2011, 359 sivua. Romaani on kuvitelma muslimimaaksi muuttuneesta Suomesta ja Euroopasta, josta muutama ihminen yrittää paeta Amerikkaan. Seikkailua ryydittävät mainiot kuvaukset uskonnolla perustelluista järjettömyyksistä, jotka ovat tuttuja uutisista arabimaista.