Boris Hurtta (Tarmo Talvio) on kirjoittanut mainion seikkailukirjan 'Tähtikuunarin aarteet' (202 sivua, Turbator 2012) jatkoksi A.E. Ingmanin nuortenkirjalle 'Kahden taalarin raha' (1917), joka on viimeksi julkaistu Wsoy:n Nuorten Toivekirjastossa vuonna 1957.
Samassa siniselkäisessä nuortensarjassa julkaistiin Ingmanin kaksi muutakin poikakirjaa: 'Rimpisaaren usvapatsas' sekä 'Latvasaaren kuninkaan hovilinna', jotka luin lapsena. Jälkimmäinen on 5555:n tai nykyisin jo yli 6000 kirjan lukupäiväkirjassani sattumalta numero 0001, talvelta 1972.
Pastori ja vankilasaarnaaja Alfred Emil Ingmanin (1860-1917) nuorempi ja kuuluisampi veli Lauri Ingman (1863-1934) toimi urallaan mm. ministerinä, Suomen pääministerinä, teologian professorina, Uuden Suomen päätoimittajana, Kokoomuksen puheenjohtajana sekä Suomen arkkipiispana.
Viis nyt Ingmaneista, en suoralta kädeltä muista A.E Ingmania niin ihmeelliseksi kertojaksi. Boris Hurtta taitaa panna paremmaksi.
Hurtta on keksinyt ottaa kirjansa uudeksi päähenkilöksi Ingmanin sepittämien suomalaispoikien Pekan eli Tomin, Toivon eli Tobyn, Esko-sedän, tämän Kapteeni-veljen ym. lisäksi todellisen 1930-luvun keikarin ja kulttuurihahmon, Tulenkantajien kärkinimiin kuuluneen maisteri-kirjailija Olavi Paavolaisen (1903-64).
Uudet tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun alkupuolelle, jolloin Tom ja Toby lähtevät aikuisina uudelle matkalle Etelä-Amerikkaan. Ensin he kuitenkin tapaavat ja houkuttelevat mukaansa itsensä Loistavan Apollon, runoilija Olavi Paavolaisen.
Borin Hurtta onnistuu mielestäni mainiosti uskottavan ajankuvan luomisessa oikein valituilla 1930-luvun muotisanoilla ja -ilmauksilla. Olavi Paavolainen näyttää ja kuulostaa sellaiselta, jollaiseksi hänet olen kuvitellut ja päätellyt, kirjoistaan ja muotokuvistaan.
"Ei sinä iltana, mutta myöhemmin tapasimme Olavi Paavolaisen. Hän oli yksin, joi kannukaupalla kahvia ja tupakoi kiihkeästi. Hänen luonaan hyppäsi yhtenään liehakoita, jotka hän karkotti parilla ylen ystävällisellä lauseella keskittyäkseen jälleen papereihinsa. (s. 27)
"Raukeat silmäluomet kohosivat. Nikotiinihuuruja suitsuttava hopeinen imuke ei värähtänytkään. Suupielet olivat valmiiksi ärtyneessä virneessä, joka oli niin hienovarainen, että sen aisti vain jos itse koki häiritsevänsä nuoren sivistyneistön keulakuvaa." (s.28)
"Olavi Paavolainen luonnehti A.E. Ingmania Suomen oloissa harvinaisen lahjakkaaksi nuortenromaanien tekijäksi, jonka kirjat kiehtoivat kaikkia naiiveja ja romanttisia sieluja, sellaisia kuin Mika Waltari. Ingmanilta oli kuitenkin puuttunut rohkeutta saattaa huimimmat ideansa loppuun saakka." (s.29)
"Kuvaan astui lyhyenläntä nuorimies saattaen ujoa neitoa, joka hypisteli vaaleansinisellä silkkinauhalla solmittua paperinippua. Tässä oli Matti Salonen, jolla kuului olevan kirjallisia lahjoja, tai sitten ei. Häntä Paavolainen oli odottanut, mutta enää hänellä ei riittänyt mielenkiintoa debytantti-runoilijattarelle. Salonen yritti tärkeillä, johon Paavolainen tokaisi: "Älä ole pateettinen!" - - "Lakkaa olemasta kuin mikäkin lukiolaispoika, ole kulttuuripersoona, ole Kurjensaari!" (s.30)
"Salonen talutti suojattinsa pois kuin markkinoilla pettynyt talonpoika hiehonsa. Paavolainen katui ja ryntäsi heidän peräänsä lepyttelemään, - - lupasi kaiken huomionsa tytön runoille, lupasi puoltavan sanansa Söderströmillekin, jos aihetta olisi.
"Tom maksoi laskut ja tilasi pirssin. - - Autossa nero intoutui filosofiseksi. Oraakkelin lailla hän puhui selittämättömin, mutta tärkeän tuntuisin lausein. - - Niiden merkitys pyrki kääntymään päälaelleen kun niitä mielessäni pyörittelin."
"Boheemit olivat debatoineet ja Waltari oli kiusannut kovasti maisteri Ilmari Jäämaata, jonka keksijän ja kokeilijan oppaan minäkin olin lukenut. Hullutusta ja Wettenhovi-Aspan touhua!" (s.31)
Paavolainen vaikutti Tomin rinnalla kaiken kokeneelta, vanhemmalta, ellei jo vähän elähtäneeltäkin. Saatuaan kahvia Apollo antoi myöten. Hän lupasi "ehkä varmasti" lähteä kanssamme, nyt kun Tulenkantajat-lehtikin oli tehtävänsä tehnyt ja jäljellä oli jalon, joskin naiivin illuusionin väistämätön liuku tyhjänpäiväisyyteen - -. Minua pelotti että joutuisin maksamaan hänenkin matkansa ja kalliit huvitukset, joita hänen mukanaolonsa poiki." (s.32)
"Gramofonikuume shimmyineen ja neekerijatseineen oli parannettava työn ja liikunnan hevoskuurilla. - - Tuhlaus ja törsäys oli lopetettava! (s.34)
"Apollomme oli haltioitunut. Hän maiskutteli eksotiikkaa tihkuvilla ilmaisuilla kuten hacienda, anakonda, xeniitti ja koliibri. Merimatkan elämykset olivat jo kiteytyneet pitemmiksi säkeiksi, "uudet laivat eivät vielä tunne valtameren mustaa pohjattomuutta". Kun jäi kiinni runoratsun selästä, hän naurahti itseivallisesti. (s.75)
"Jos Tom oli salaa epäillyt Olavi Paavolaisen kuntoa ja kelpoisuutta ankaraan marssiin, yllättyi hän iloisesti. Boheemi-maisteri turprutteli ainaista paperossiaan ja eteni joustavin, joutuisin askelin." (s.104)
"Mister Kong-Hui tunsi vertaisensa Olavi Paavolaisessa, joka kohosi sekä fyysillisesti että henkisesti päätään pitemmäksi muita. (s.109) - - Paavolainen kertoi nimensä ja sanoi olevansa suomalainen maisteri ja tutkimusmatkailija." (s.110)
"Samassa työntyi Olavi Paavolainen luolaan ja valloitti näyttämön tuttuun tapaansa: "Tässä olen ja ehjin nahoin! Kävi totisesti työstä vakuuttaa, että esteetikko ei ole paras kohde kidutukselle," (s.124)
"Olavi Paavolainen kertoi, että kiihottunut mister Kong-Hui oli epäilemättä nauttinut kokaiinia. Hän oli julmistellut mandariinin puvussaan, heilutellut käyräteräistä sapelia ja luvannut viihdyttää vieraitaan mitä kekseliäimmin suostuttelun taiteen keinoin. Myyrä haalasi kidutuskammioksi valittuun luolaan kahleita, ruoskia, hiiliastioita ja pihtejä. Nykyaikaa edustivat sähkökojeet, injektioruiskut ja kaasukypärät. (s.125)
"Yhteisestä sopimuksesta vaikenimme koko seikkailusta. - - Olavi Paavolainen oli yhtä apea ja taisi hävetä meitäkin enemmän sitä, ettei ollut kunnostautunut eikä kyennyt pelastamaan ketään, ei edes itseään. Hänen paha olonsa purkautui sapekkaaseen pamfletti-kirjaan, missä hän ruoski kirjallisia aikalaisiaan. Hyvästijättönä Tulenkantaja-ajalle häneltä ilmestyi runoteos Keulakuvat, josta olen löytänyt useita tuttuja säkeitä. " (s.201)
***
Mietinpä keitä muita persoonallisuuksia voisi sijoittaa vastaavasti hahmoiksi seikkailuromaanin sekaan? Henkilöllä pitäisi olla tunnettu kirjallinen, radiollinen tai elokuvallinen ääni ja hahmo, josta ammentaa? Mannerheim? Paasikivi? Waltari?
Palataanpa Paavolaiseen. Miksi Hurtan erinomaisen hyvää tarinaa ei markkinoi suuri kustantaja isoin lehtimainoksin ja tyylikkäin kansin, lukuisammille lukijoille, jotka teos ansaitsisi? Oma valintako vai harmillinen kohtalo?
Olavi Paavolaisen teoksista olen viime vuosisadalla (20.) lukenut seuraavat:
Lähtö ja loitsu
Synkkä yksinpuhelu
Nykyaikaa etsimässä
Kolmannen valtakunnan vieraana
Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissamme
Lisäksi Matti Kurjensaaren (ent. Salonen) "Loistava Olavi Paavolainen"
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti