214. Lapsuuden merirosvolaivat

Niin hyvin Matti Klinge kehui muistelmissaan Gösta Attorpsin kirjaa "Nuoruuden purret", että minunkin täytyi käväistä Pasilan kirjaston kellarivarastosta hakemassa sellainen luettavakseni.
.
(Gösta Attorps (1944): Ungdomsskeppen, suomentanut Sole Uexküll, Wsoy 1958, 141 sivua).
.
Svenska Dagbladetin toimittaja, fil.tri Karl Gösta Bruno Attorps (1899-1976) kuvailee "12 kuolematonta nuortenkirjaa" (kymmeneltä kirjailijalta), haluten siten lisätä klassillisen kirjallisuuden harrastusta.
.
Kirjoja mainitaan enemmänkin kuin 12, mutta 10 kirjailijaa ovat Mark Twain, Arthur Conan Doyle, Jules Verne, Kapteeni Frederick Marryat, R.D. Blackmore, James Fenimore Cooper, Z. Topelius (2 kirjaesittelyä), Rudyard Kipling, Robert Louis Stevenson (2 kirjaesittelyä), sekä Alexandre Dumas vanhempi.
.
Juhlallisesti sanoen: Kuinka suuri merkitys onkaan sillä, mitä nuoriso lukee 10-15 vuoden iässä. Ken vastaanottavaisena ikäkautenaan ihastuu R.L. Stevensoniin tai ystävystyy Huckleberry Finnin kanssa, lienee iäkseen turvassa joutavalta ja epäaidolta kirjallisuudelta, eikä lankea huonoimman tai edes huononkaan kirjallisuuden pauloihin.
.
Aientaisinpa ikävuosiksi 8-13: minulle luettiin ääneen Tom Sawyer ollessani 7-v, ja Huckleberryn luin itse useampaan kertaan 8-10-vuotiaana. Sepä olikin mielikirjani, johon halusin pätkittäin palata uudelleen. Muistan varhaiset sunnuntain heräämiset lapsuuteni Haagassa, jolloin hain Twainin kirjan hyllystä vuoteeseeni. Yrjö Kivimiehen suomennokset, painetut 1930- ja 1940-luvulla (Huckleberry Finn, "10 markan romaanien" sarjassa.)
.
Attorps aloittaakin kirjansa parhaasta päästä Mississippi-virralta, jonka valkoinen mies näki ensimmäisen kerran 1542 ja asutti vuodesta 1750. Uudisasukkaiden yhteiskunnassa varttunut Mark Twain (1835-1910) kuvasi jokiseutua kolmessa teoksessa: Mississippi-virralla, Tom Sawyerin seikkailut sekä pääteoksessaan Huckleberry Finnin seikkailut.
.
Kirjoittaessaan matkasta, jonka "kaupungin pahimman juopporatin poika" Huck Finn tekee virtaa pitkin, Twain tulee samalla kirjoittaneeksi kappaleen Amerikan historiaa. Huckleberry Finn on aivoituksiltaan paljon rikkaampi, syvempi ja itsenäisempi kuin luonteeltaan sovinnainen "vaeltava ritari" Tom Sawyer. Mutta loppujen lopuksi kirjojen päähenkilönä on - joki.
.
Mainio keksintö on antaa nuoren Huckin itsensä olla kertojana. Hän sopii havainnoitsijaksi ennen kaikkea asiallisuutensa takia. Alentuvaisuus on aivan vierasta hänelle; hän ei koskaan edellytä, että joku olisi huono tai mitätön tai vailla mielenkiintoa. Ainoa mahdollinen puute on, että tämä maailma on hänen ainoansa: hän ei koskaan vertaa sitä mihinkään muuhun. Mutta selväsanainen hän on.
.
"Kirjan parhaiten piirretty henkilökuva on vanha Finn, Huckin isä, tuo juopporatti ja ikuinen riitapukari. Tässä hän jankuttaa neekereistä, jotka ovat saaneet vapauden ja oppineet lukemaan ja kirjoittamaan: "Miksi tätä neekeriä ei ole pistetty huutokauppaan ja myyty?" Hän on ihmistyyppinä ikuinen. Koskaan ei puutu inhottavia nykyajan muoteja, joista hänellä on sanansa sanottavanaan, ja hän tietää alati olevansa oikeassa." (Le Pen, Putin, Trump ja Paavo saavat kaltaisiltaan kannatusta.)
.
***
.
Toiseksi Attorps poimii Arthur Conan Doylen salapoliisin. Sherlock Holmes oli alkuaikoinaan sietämättömän opettavainen ja erikoisalansa ulkopuolella iloton kylmä kala, mutta ajan myötä hän muuttui hieman inhimillisemmäksi, saaden silloin tällöin jopa itsekritiikin puuskia.
.
"Muiden yläpuolelle kohoaa "Baskervillen koira". Siinä on parhaat tyypit, ja dialogi, suurenmoinen kertomataito ja lostavat nummen ja ikivanhan linnan miljöökuvaukset, jotka tekevät siitä "oikean" romaanin.
.
- Muutama vuosi(kymmen) sitten pidettiin E.C. Bentleyn (1875-1956) "Trent's last case'a" (1913) yleisesti parhaana salapoliisiromaanina - onpa se suomennettukin Sapo-sarjaan: "Trentin viimeinen juttu". - Mutta jos kilpailemaan aletaan, Baskervillen koirakin on varmaan mukana...
.
Mainittu Edmund Clerihew Bentley keksi muuten luoda myös "Clerihewin", elämäkerrallisen, humoristisen värssyn, esimerkiksi:
.
"Sir Cristopher Wren
Said "I'm going to dine with some men
If anyone calls
Say I'm designing St. Paul's."
.
***
.
Kolmanneksi tulee Jules Verne, joka oli Jonathan Swiftiltä oppinut miten mielikuvitustarina on pantava kokoon: jos esittää luontevasti kaikki sivuseikat, voi pääasiassa lasketella luikuria miten vapaasti tahansa.
.
Puutteena Vernellä oli lapsen tai koulupojan elämänkatsomus. R.L. Stevenson huomautti: ihmisluonteesta Verne ei tiennyt rahtusen vertaa. Hänen sankarittarensa olivat mitä jaloimpia olentoja. Sankarien sieluissa ei koskaan mikään alhainen tunne saanut sijaa. Phileas Foggista ("Maailman ympäri 80 päivässä") tuli Intiassa maailmankirjallisuuden puhtaimman ja nuhteettomimman rakkaustarinan toinen päähenkilö, kun hän kohtasi intialaisen lesken Audan. Jokaisen käskyläisen rinnassa sykkii järkkymättömän uskollinen sydän. Intiaanit ja eskimot
osoittavat mitä suurinta mielenjaloutta. Henkilöhahmot ovat pelkkiä marionetteja.
.
"Se joka on lukenut "Maasta kuuhun", on melkeinpä lukenut Vernen kootut teokset." Tässä matkakuvauksessa Verne käyttää koko hallitsemaansa asteikkoa. Hän on taitava luonnontieteiden kansanomaistaja ja keksii havainnollisia, luonteenomaisia yksityiskohtia. Hänen kertojanilonsa pulppuaa ehtymättömästä lähteestä.
.
Luonteenkuvauksen yritys tavataan vain "Kapteeni Grantin lapsissa", jossa majuri McNabbs sanoo perämies Ayrtonista: "Tuosta roistosta olisi voinut tulla miesten mies". Ayrton on Vernen henkilögalleriassa ainoa, jossa lukijaa ei kiinnosta vain se, mitä hän tekee, vaan myös mikä hän on. Ayrton on arvoituksellinen ja kiehtova, koska vastakkaiset voimat liikehtivät hänen sisimmässään. - Aivan saman voi sanoa myös R.L. Stevensonin parhaasta hahmosta, "Aarresaaren" jalkapuolesta laivakokista Pitkä-John Silveristä. Stevenson olikin innokas Vernen lukija.
.
"Jules Vernellä oli homerosmaista, lapsenomaista esineiden tajua; hän ymmärsi työkaluja ja niiden käyttöä, siirtolaiselämää ja siihen kuuluvia varusteita. Jo senkin vuoksi hän oli erinomainen poikien kertoja." "Kahden vuoden loma-ajassa" Verne seuraa Defoen jälkiä: karille ajautuneen laivan 15 koulupoikaa saavat tulla toimeen autiolla saarella. "Turkisten maassa" autiona saarena onkin ajelehtiva jäälautta.
.
Yhden asian muistamme Verneltä aina: jos matkustaa maailman ympäri 80 päivässä lännestä itään, voittaa matkallaan yhden vuorokauden.
.
***
.
Neljäs: Kapteeni Frederick Marryat sai romaaniensa aiheet Napoleonin aikaisista merikokemuksistaan. Kertomuksissa, kuten "Nuori kadetti Simple" tai "Merikadetti Easy", yleensä joku noin 15-vuotias poika lähetetään merille. Marryatilla ei ole aatteita eikä tyyliä, ja hänen henkilönsä ovat tyyppejä eivätkä luonteita. Marryat iloitsee pilapuheista ja poikamaisuuksista. Hän oli kertoja, hänellä oli kekseliäisyyttä ja hyvää tuulta. Hän oli Britannian laivaston verraton kronikoitsija. Englantilaisten merkillinen itseluottamus ei ehkä kenenkään muun teoksissa tule niin selvästi ja tahattomasti esille.
.
***
.
Viides: R.D. Blackmore: "Rosvolaakson tytär" (Lorna Doone, 1869).
Kirjan kertoja John Ridd tuntuu luonnostaan päätyneen samaan tulokseen kuin Homeros: että lukija haluaa tietää mahdollisimman paljon asioista ja esineistä, ja että on väärin salata lukijakunnalta tärkeitä yksityiskohtia. Ridd on lujasti kiintynyt todellisuuteen. Hänen mielikuvituksensa ei koskaan karkaa omille teilleen. Hän käsittelee asiat kunkin vuorollaan hyvässä järjestyksessä. Mutta viehättävintä on hänen itseironiansa.
.
***
.
Kuudes: J.F. Cooperin intiaaniromaanit, joista "Viimeistä mohikaania" pidetään parhaana. Siitä kohoavat juhlalliset, surumieliset soinnut, jotka kertovat rohkean elämän muuttumisesta muistoksi, kuoleman uneksi tähtien alla. Usein Cooperin kekseliäisyydessä on jotain konemaista: kuin hän liittäisi kohtauksen toiseen kuin pujottamalla helmiä rihmaan.
.
***
.
Seitsemäs: Z. Topeliuksen "Välskärin kertomukset". Välskäri on syntynyt samana päivänä kuin Napoleon, mutta hänen kertomuksensa alkavat Kustaa II Adolfin ajasta vuodesta 1631 vuoteen 1772 asti. Psykologinen näkemys ja aateliston kuvaus eivät ole kehuttavia. "Jälkimmäinen kreivi Bernhard on suoranainen jäljennös sedästään Torstenista - välskäri on häntä luodessaan plagioinut omaa itseään, ja se on ainoa plagiaatti, jota kirjailijalle ei voi antaa anteeksi!" sanoo Attorps.
.
- Välskäri ei todellakaan tuntenut kreivejä. Kun hän sitä vastoin pääsee kuvaamaan tavallisia yksinkertaisia ihmisiä, hän tekee hyvää ja vankkaa työtä. Suurin ja paras osa vuoden 1721 jälkeisistä tapahtumista on kertomuksessa sijoitettu Pohjanmaalle. Suurenmoisia ovat kohtaukset Kajaanin linnassa. Paras episodi on kuvaus Aadolf Fredrikin Vaasan-vierailusta. Tähän välskäri olisikin mainiosti voinut panna pisteen.
.
(Luin lapsena Välskärin n. 1100-sivuisesta lyhennelmästä ensin pätkiä kiinnostavimmilta sotavuosilta, enkä kokonaan järjestyksessä ennen kuin aikuisena. Lyhentämätöntä, moniosaista, kooltaan moninkertaista laitosta en ole lukenut vieläkään. Attorpsin toisessa Topelius-artikkelissa esiteltyä "Tähtien turvatit" en ole lukenut ollenkaan, joten enpä osaa seurailla Attorpsin näkemyksiä siitä.)
.
***
.
Kahdeksas: Rudyard Kipling: Intian viidakoista (Jungle Book). Kiplingit ovat minulta jääneet lukematta, joten sivuutan arvioivan kuvailun. Disneyn "Viidakkokirja"-elokuvaakaan en ole nähnyt.
.
Attorps innostuu tässä kohdin sivulla 93 kertomaan mikä hänestä oli kai huonointa nuortenkirjallisuutta: "25 vuotta sitten (1944-25=1919?) olivat Örebron Karolinska läroverketin kirjastossa lainaajain suosikkeja Buffalo Billin, Texas Jackin ja Sitting Bullin (Istuvan Härän) seikkailuista sepustetut vihkoset, jotka kuuluivat poikakirjallisuuden pohjasakkaan. Kun saa käsiinsä jonkin varhaisten vuosiensa lempikirjan, on useimmiten oikein surullista todeta millaisia silloisen kiintymyksen kohteet olivat."
.
(Niin, Blytonin Viisikko! Yritin kerran yhtä niistä lukea uudestaan, mutta tuntui vastenmielisen lukukelvottomalta!)
.
***
.
Yhdeksäs: R.L. Stevensonin "Aarresaari", maailman paras seikkailukertomus? Toiminta alkaa ensi riveiltä kuin yhdellä nykäyksellä, kun vanha merimies saapuu majatalon ovelle, tähyilee lahdelle, ja virittää merimieslaulun: "15 kuollutta arkulla vainaan, huh hah hei, ja rommia pullo!"
.
Stevenson maalaa rikkain näkökuvin. Yksi väritäplä loistaa kirkkaammin kuin kaksi ja kepeä kuvaustapa ajan mittaan johtaa parhaaseen tulokseen. Ulkonäköä kuvataan vähän: kirkkaat mustat silmät, eivätkä henkilöt puhu paljon, mutta saamme tietää kaiken tietämisen arvoisen.
.
Stevensonilta kuvataan myös Skotlannin 1700-luvun alun historiaan ja nummille sijoittuva "Ryöstölapsi" (Kidnapped, 1886) eli "David Balfourin seikkailut". Muistan siitä piiloutumisen erääseen luolaonkaloon.
.
***
.
Kymmenes: Alexandre Dumasin "Kolme muskettisoturia", ainaisine kaksintaisteluineen. Dumas on luonut henkilönsä aivan naiivisti ja vilpittömästi; hänellä ei ollut juuri lainkaan mielenkiintoa psykologiseen erittelyyn. Kerran toisensa jälkeen täytyy pysähtyä ihmettelemään, miten nerokkaan varmasti Dumas vie juonta eteenpäin.
.
Päähenkilö d'Artagnan ehtii eniten, miekkailee parhaiten ja ottaa päällikkyyden. Hän on kuiva, kärkkyvä kiipijä ja etujen tavoittelija. Ystävät ovat hänelle välikappaleita. Ylevämielinen Athos ja tyhmä Porthos eivät näe hänen lävitseen.
.
Aramis on myös kiipijätyyppi, vaikkakin hienompaa laatua kuin Gascognen kalvankalistaja, kohtelias esiintymiseltään, tyhjä sydämeltään ja yksinäinen.
.
Athos on aristokraatti koko olemukseltaan, kaikessa mitä hän sanoo, ajattelee ja tekee.
.
Porthos on suunnilleen samanlainen kuin tekijänsäkin (Dumas); hän viihtyy hyvin ja kukoistaa, pysähtyy joka peilin eteen, herkuttelee onnessaan; hän on mies, jolla on loistava ruokahalu ja sangen vähän syvällisyyttä, lapsekkaan hyväsydäminen ja itsekäs. Hänellä on luonteessaan enemmän harrasta uskollisuutta kuin muilla. Hän on heistä kaikista inhimillisin. - Kaskun mukaan Alexandre Dumas tuli kerran itkien ystävänsä luo: "Porthos on kuollut!" Kenenpä muun takia hän olisi itkenyt.