213. Tukholman koululaiset 1930

Välillä on kivaa lukea nuorten kirjoja! Ei juurikaan uudelleen jo lapsena luettuja. joista monet muistaa tarpeeksi hyvin ennestään. Niistä ei viitsisi pilata muistikuvaa, vaikka se olisi muuntunutkin. Mutta on hauskaa lukea jotakin lapsena lukematta jäänyttä!
.
Ruotsalainen työläiskirjailija, ei vaan: mainosmies, ekonomi Harry Kullman (1919-1982) kuvasi lievällä työväen emansipaation tendenssillä 1930-luvun varhaisteinejä, n. 12-14-vuotiaita, Tukholmasta. Tammen Tam tam -sarjassa: (2) "Pihojen sota", (9) "Punaiset sotapolulla".
.
Luin "Pihojen sodan" reaali-iässä, lapsuudessa, n. 1971. Löysin kirjaston vaihtohyllystä myöhemmän: numero (74) "Viimeiset turnajaiset" 1978 ("Stridshästen" 1977). Aitoja Tukholman katuja Östermalmilta, jotka nykyään tunnen hyvin, käytyäni Tukholmassa yli 40 kertaa.
.
Tuntuu, että tiiviin nuortenkirjan 158 sivulla ei ole hetkeäkään turhaa jaaritusta. Jokaiselta sivulta irtoaa jotakin muistiin jäävää, vaikuttavaa, merkityksellistä kerrottavaa "menneestä maailmasta".
.
"Asuimme siihen aikaan vanhanaikaisessa piharakennuksessa, ja vaikka syyskuussa olikin kesä, saattoi lokakuussa tulla talvi. Siksi minulla oli tapana mennä Östermalmin torille hakemaan puita. Minä sitä paitsi tarvitsin laudanpätkiä ja lankunpalasia polkupyörän pyörillä varustettuun autoon, jota rakensin. Torin yhdessä kulmassa, Sibyllankadulla, oli rakennustyömaa, josta voi rohmuta hienoja lautoja, ja kannatti myös penkoa torin suuria roskalaatikoita, joihin rikkinäiset pukit ja hajotetut hedelmälaatikot heitettiin." (1. sivu)
.
"Kerran poliisi pysäytti minut." -- (kerroin että rakensin autoa) -- "Aikuiset eivät pitäneet siitä, että laatikoita ja lautoja vietiin polttopuiksi, mutta kaikki meni hienosti, jos vain sanoi rakentavansa majaa tai linnoitusta tai autoa." (2. sivu)
.
- Tuossa päästiin jo kullmanilaiseen tendenssiin: rikkaat ovat tarkkoja omaisuudestaan, köyhän ei sovi saada mitään rahanarvoista ilmaiseksi, mutta: inhimillisiä pilkahduksia löytyy - työläislapsen rakentava harrastus hyväksytään!
.
Sitten kertoja, Roland-poika, kuvaa kotikorttelinsa. Rikkaat asuvat kadun varren suurissa asuinnoissa, mutta köyhät ahtaasti piharakennuksissa, joissa ulkohuusit on vasta korvattu sisävessoilla. Lapset jakautuvat varallisuuden mukaan Oppikoululaisiin (joita varten eri opettaja jokaiselle oppiaineelle) ja Kansakoululaisiin (yksi luokanopettaja, ei hajuakaan latinasta tai ranskan kielestä, matematiikan sijasta pelkkä laskento, jne.)
.
Oppikoulupojat järjestävät Tukholman Östermalmilla korttelien välisiä turnajaisia. Kansakoulupojat haluavat ja pääsevät ainoastaan ritarien hevosiksi, jollaisten selissä ritarit ratsastavat! Vain ratsut saavat rahaa palkaksi - lanteista, joita oppikoululais-yleisö heittelee hevosille.
.
Korttelin arvokkain asukas on aatelinen Kenraali, ja lapsista ihailluin kenraalin komea poika, koppavan itsetietoinen, mutta kuitenkin herrasmiesmäisen korrektisti käyttäytyvä Henning.
.
Kenraali on yhden kerran puhunut köyhälle Rolandillekin. Hän sanoi: "Selkä suoraksi, poika!" kun Roland kohteliaasti piti hänelle ovea auki.
.
Kullman tasapainottaa: kenraali on ankarin omalle pojalleen, josta pitäisi myös tulla kenraali ja joka saisi selkäänsä huonoista numeroista tai huonosta käytöksestä. Oppikoululaiset joutuvat pänttäämään läksyjä illalla, kun taas kansakoululaisilla on enemmän vapaa-aikaa leikkiä pihoilla.
.
Ryhdikkään Henningin lisäksi Rolandin tovereita ovat mm. vesiklosetteja uhkana ammatille pitävä paskahuusien tyhjentäjän poika Olle; pankkiirin reilu poika Max, joka lainaa Rolandillekin rahaa, ja kirjoittaa velat tarkasti muistikirjaansa; Maxin tumma ja tulinen, puolijuutalainen serkkutyttö Rebecka; yksinhuoltajan halveksittu isokokoinen roteva tytär Lehmä; turnajaisten pääsymaksut ja vedonlyönnit järjestävä Buffalo-Bill; sekä Sixten, Håkan, Nils-Wilhelm, Carl-Magnus, jne.
.
Poikakirjassa on siis kaksi keskeistä tyttöhahmoa, Lehmä ja Rebecka, jotka molemmat, ikäisiään poikia kypsempinäkin, tuntevat vetoa Henningiin, kun taas kertoja Roland molempiin tyttöihin eri tavalla, toiseen etäisesti ihaillen, toiseen arkisesti ja vähätellen. Roland ja Lehmä juttelevat keskenään lukemistaan kirjoista sekä elokuvista, joihin Roland saa sunnuntaisin taskurahaa, mutta köyhempi Lehmä ei koskaan. Lehmä haluaa kuulla selostuksia elokuvien juonista. Rebeckalle Roland saattoi kertoa Henningin turnajaisstrategian, kun Rebecka oli vannonut, ettei kerro muille.
.
Äiti lähettää perjantaisin Rolandin tehtaan portille isää vastaan. Tällöin isä kykenee sanomaan työkaverille, porsaansilmäiselle Skoonen Axelille, ettei voikaan lähteä porukalla ryyppäämään ja pelaamaan palkkarahojaan, kun tuli luvanneeksi omalle pojalleen, että vie pojan matsiin, tai ehkä tarpeellisille ostoksille.
.
Roland halusi liittyä partioon, mutta isä paheksui, että aikuiset partiojohtajat on... no, sellaisia pyllynpyörittäjiä... (Kiintoisa epäilys homoseksualismista tai pedofiliasta, joilta partioliike on pitkään julkisesti välttynyt, toisin kuin katoliset papit kuoripoikineen.)
.
Kirjan jännitysjuonena loppuun asti pysyy: Kuka on salaperäinen, visusti naamioitunut "Uloimman Pimeyden Musta Ritari", joka voittaa kaikki turnajaiset, viimeiseksi jopa kenraalinpoika Henningin! Henning pelastaa kolhiintuneen maineensa vaatimalla kiivaasti uusinnan "A outrance" - "taistelu viimeiseen asti" - nyt suojaamattomin asein eli peittämättä peitsien kärkiä korkkikartioilla. (Toki terävällä aseella saa iskeä vain kilpeen, ollaan Ruotsissa.)
.
Naamioitua Mustaa Ritaria turnajaisissa selässään kantanut hevonen, kehitysvammainen Mykkä, ei koskaan ratsastajaansa paljastanut. "Hän ei osannut puhua, vain ähki ja pärskyi."
.
Kirjailija antaa pitkin matkaa hieman liikaakin agatha-christiemäisesti vihjeitä, joista aikuislukijana ehdin arvata turhan varhain: toki Mustaksi Ritariksi paljastuu joku maisemissa alusta lähtien pyörinyt, jota ei olisi tullut ajatelleeksi! - reilua lukijaa kohtaan!
.
"Viimeiset turnajaiset" johtavat traagisesti Henningin naamioidun ratsun loukkaantumiseen, jopa kuolemaan, joka jätetään kirjassa avoimeksi, ambulanssin hiljaa vietäväksi, kasvot peitettyinä, ikään kuin "sapienti sat", viisaalle kylliksi, mutta nuorempaa lukijaa säästäen.
.
Osuva vertailukohde on unkarilaisen Ferenc Molnarin klassikko "Koulupoikia" eli "Pal-kadun pojat", jonka muistoksi Budapestin Pal-kadun kulmille on pystytetty eloisa patsasryhmä (jossa kuvataan pahat pojat yllättämässä kiltit pelaamassa marmorikuulilla) - olen käynyt paikalla katsomassa.
.
Spoilerivaroitus tälle kappaleelle: Sotaa leikkivistä Budapestin "Koulupojista" kuoli liikuttavasti (vilustumiseen) kaikkein urhoollisin ja väheksytyin, pieni Török, ainoa pelkkä sotamies, jota ei ollut koskaan ylennetty upseeriksi, ennen kuin vihdoin kuolinvuoteellaan. (Entäpä kuka kuoli Tukholmassa? Kenen peitsestä? Olivatko tyttöjä?)
.
Harry Kullman lopettaa ja opettaa kirjansa viimeisellä sivulla 158: "Jonakin päivänä me hevoset matkaamme kuin Gulliver yli seitsemän meren emmekä enää kanna rikkaita selässämme vaan me hevoset otamme päällikkyyden ja kaikki saavat samat mahdollisuudet ja samat oikeudet Hevosten valtakunnassa."
.
Suomesta vertailukohteeksi mieleeni tulevat Teuvo Pakkalan "Stiiknafuuliat", eloisat ja liikuttavat lapsikuvaukset Oulun Harjulta, ikimuistoisimpana päähenkilönä tarmokas Latun-Liisa. Teuvo Pakkala asettaa vastakkain köyhät ja vaatimattomat suomenkieliset sekä varakkaat ja koppavat ruotsinkieliset. (Pakkalan kertomuksista pidän kuitenkin eniten Jyväskylän näköiseen kaupunkiin sijoittuvasta satiirista "Kauppaneuvoksen härkä"!)
.