Kahdensadan kirjan tekijä, Herra Huun, Mestari Leinon ja monen muun, Hannu Mäkelä (s.1943) asettelee sanansa aika mukavaan järjestykseen teoksessaan "Venäjää aikuisille", Tammi 2012. 257 sivua. Mäkelä on lukenut ja sisäistänyt Leinot, Kivet ja Paroset. Ja Tuurin Antti on miehen kaveri, tulee mainittua monesti.
Hannu Mäkelä, noin 70 vuotta (mutta isänsä eli 102-vuotiaaksi), on jostakin syystä menettänyt runsaat 20 vuotta nuoremman suomalaisen edellisen vaimonsa (kauniin, sivistyneen ja lahjakkaan, ei Mäkelän kirjoittamin sanoin, vaan telkkarin kirjallisuusohjelmien katsojan ja naisen kulttuurihistoriallisten kirjojen lukijan arveluna).
Tilalle on löytynyt uusi venäläinen nuori vaimo, vielä koululaisen äiti Pietarin esikaupungista. Nahkaselkäinen sanakirja, sanoo Mäkelä. Matkoja tehdään venäläisessä lähiössä, Sotshiin, Novgorodiin ja Pietarista edestakaisin Suomeen, junalla, autolla tai lentäen. Tshehov, Gogol ja Pushkin arvotetaan yli Dostojevskin ja Tolstoin?
"Juna vie, juna tuo. Joku puhuu, joku nuokkuu, joku kuorsaa, joku juo."
"Jokainen kirkko on muistutus kysymyksestä, johon ei ole vastausta."
"Nyt moni Stalin-uskovainen on ortodoksiksi muuntuneena - -"
"Kukaan ei voi ymmärtää Venäjää. Emme mekään ymmärrä Venäjää", sanovat venäläiset. (s.186) - Jälleen tämänkin kerran ...
Suomessa kaiken saa kysytyksi puhelimella tai sähköpostilla, mutta Pietarissa on löydettävä paikka ja käytävä siellä henkilökohtaisesti. Kun lopulta kädessä on todistus, jossa on leimakin, käy ilmi että leima on oikea mutta todistus väärä. Venäjän byrokraatit huvittelevat sillä, että antavat tyhmän kansan seistä jonoissa, juosta, maksaa turhasta ja alkaa taas alusta. Se näemmä tuo ylemmyyden ja tyydytyksen tunnetta virkajärjestelmän alaportailla. Muuta hyötyä heillä ei asemastaan olekaan. Hehän eivät pääse käsiksi rahoihin ja rikastumaan. Lahjuksia ei näille kiusantekijöille jaeta ja niinpä he itse jakavat pahaa tuultaan ja jatkavat innolla kiusaamista. (s.201)
Tenniskentän porttiin on kiinnitetty lappu: "Remontti. Pelaaminen kielletty. Sakko 1000 ruplaa. Videovalvonta!" Ei kielto mitään tarkoita, ei videokameraa ole eikä remonttia tule. Lapulla kentän valvoja pääsee tehtävästään, mutta saa pitää palkkansa. Miehen työ on täällä sellaista. (s.114)
Venäjällä johtajia kuvataan sanalla Banditi, mikä ei suomennosta kaipaa. Putin on monen venäläisen intellektin mielikuvissa mafioso in spe. Valtiollinen poliisi ja rikollismafia ja valtion johto koetaan yhdeksi ja samaksi vyyhdiksi. Karta poliisia, älä mene oikeuteen ajamaan asiaasi. Tuomioistuimessa voittaa se, joka lahjoo paremmin. Häviäjäkään ei tosin saa lahjusrahojaan takaisin; oikeudessako niitä voisi pyytää? (s.153)
"Pidin Gorbatshovia lähinnä siperialaisena kyläkoulun opettajana. läikkäpäänä, joka selitteli loputtomasti, puhui, puhui ja puhui yhtä ja samaa. Mies toi mieleen Tshehovin novellin koteloituneen ihmisen: "Volga virtaa Kaspianmereen, hevonen syö heiniä ja kauroja". Itsestäänselvyyksiä lateli. (s.183)
"Se oli hienoa aikaa hetken, tuulahdus vapaudesta, mutta sitten Gorbatshovin kieltolaki tuli ja enteilikin vain lopun alkua. Tarkoituksena oli parantaa työn tehokkuutta. Näin kilometrin pituisen viinajonon. Ihmiset odottivat että viinakauppa avattaisiin klo 14 uuden lain mukaan. Vielä siihen oli aikaa. Aika kului viinajonossa. (s.183)
"Tämä nykyjohto on ovelaa, kommunisminsa kokenut. Sekin on rakentanut ympärilleen puolueen. jonka kautta jäsen voi saada etuisuuksia itselleen. Nuorisoon on keskitytty, kansallistunnetta nostatettu kuin kansallissosialismissa, uhoa riittää. Niinpä johtajien ei tarvitse pelätä vallasta putoamista - elleivät he uhkaa toisiaan." (s.185)
Venäläinen nainen näytti silloin sekä arvoitukselliselta että luoksepääsemättömältä; hänen toimiaan tuntui ohjaavan epäloogisuus. Silmissä kutsu: tutustu minuun, ja toisaalta mielessä myös torjunta, jonka kommunismin opetukset olivat iskostaneet mieleen; ulkolaisen kanssa ei seurustella. Kolmantena oli sitten kokettimainen kiusanhaluinen leikittely sinänsä: pidän, en pidä, pidän, en pidä, ehkä pidän... Eli jos haluat minua, yritä kaikkesi. Katson sitten mihin se riittää. (s.194)
"Tajusin, että hymy kavaltaisi minut ulkolaiseksi. Venäläinen mies ei hymyile kun menee oopperaan tai teatteriin. Venäläinen mies on suulas, mutta kulttuuritilaisuuksissa jörri ja umpimielinen. Hän on oikea morda: turpa, kuono, naama. Hän ei esityksistä piittaa, mutta vaimon tähden on uhrauduttava. Tämmöinen morda karistaisi heti vapauteen päästyään sivistyksen rippeetkin harteiltaan hilseen lailla, joisi urheilupubissa kaljaa kavereitten kanssa ja puhuisi levottomia minihametyttösiä vilkuillen." (s. 63)
"Jäädään tänne, mennään kotiin. Tämä oopperamatka oli erehdys", sanoin. Näin, että vaimoni kalpeni. "Tarkoitatko, että tämä oopperamatka on minun vikani", vaimoni kysyi pehmeimmällä äänellään. Tiesin siitä, että nyt oli tosi kyseessä ja kauhistuin. "Ei, tarkoitan, vika on minun. En arvannut, että olisin näin väsynyt. Mutta kun saan kupin kahvia, jaksan taas. Toki menemme Kuolleita sieluja katsomaan tai siis kuuntelemaan!" (s.63)
***
Venäläinen nainen, mies ja yhteiskunta, Mäkelän kirjassa on elävä ja napakka kuvaus kaikista. Minun ei tarvitse itse matkustaa, minun ei tarvitsisi itse tutustua, näin kaiken kirjainten kautta.
Venäläisestä löytyy tarpeen mukaan tsaari(tar), ruhtinas ja maaorja samasta persoonasta? Vuoroin syvän tunteellinen, vuoroin ankara ja raaka, Iivana Julma? Kuin uhkapelissä loisto voi vaihtua hetkessä kurjuuteen ja joskus päinvastoin, mutta venäläinen sopeutuu tilanteeseen? Sellainen olisi minun synteesini, eri kirjoista. Olen kiertänyt muutamia päiviä Pietarissa.
maanantai 27. toukokuuta 2013
112. Rex Stoutin reilun pelin dekkarit
Rex Stoutin klassinen (Whodunit?) -dekkari "Caesar on kuollut" (Who Buried Caesar, 1939) sijoittuu karjatilalle, jossa kuolee seudun komein rotusonni, sekä toki pari ihmistäkin.
Ravintolaketjun mahtaileva omistaja ostaa mainostemppunaan huippukalliin Caesarin kutsuakseen liiketuttaviaan syömään otuksen lähipäivinä suurpäivällisillä.
Sonnin sarvista laitumelta kuolleena löytyvä mies oli lyönyt erikoisen vedon, ettei Caesaria tultaisikaan syömään aiottuna päivänä! Aikoiko hän varastaa Caesarin? Pian kuolee miehen kaverikin.
Kirjan loppupuolella yksityisetsivä Nero Wolfe sanoo apulaiselleen Archie Goodwinille tietävänsä kuka on syyllinen, mutta että todistamisessa olisi vielä tekemistä (väärentämistä!), koska todisteet on osattu taitavasti hävittää.
Myös tarkkaavaisen lukijan pitäisi viimeistään tällöin tietää ja ymmärtää - tämä on reilun pelin dekkari, joka haastaa päättelykyvyn! Tekisi jopa mieli laittaa parhaitten lukemieni dekkareiden listalle, ellei siellä olisi jo ennestään toinen Rex Stout: "Murhaajan tyyliin" (Plot it Yourself, 1959).
***
Klassiselta dekkarilta toivoo hyvää, ovelaa, hämäävää juonta. Tuntematon rikollinen on punonut kekseliään huijauksen, lähtökohtaisesti hyötyäkseen taloudellisesti (kosto on paljon huonompi peruste!).
Rex Stoutin "Plot it Yourself"issä kustantaja saa yllättäen kiristyskirjeen! Tuntematon kirjailija väittää lähettäneensä juuri julkaistun menestyskirjan juonen käsikirjoituksen aiemmin tälle kustantajalle. Tuore menestysteos onkin plagiaatti! Menestyskirjan juoni on varastettu HÄNEN julkaisemattomasta käsikirjoituksestaan!! Ja todellakin, kustantamosta löytyy kiristäjän käsikirjoitus, jonka juoni on samanlainen kuin menestyskirjan, tai ainakin yksinkertaisempi, kalpeahkompi referaatti siitä. Kustantaja suostuu maksamaan suuren korvauksen kiristäjälle tämän idean "lainaamisesta" välttääkseen skandaalin.
Stout kirjoitti Wolfe-kirjoja noin 46, mutta olen ehtinyt lukea niistä vuosien varrella vasta kuusi! Stoutin tuotantoa on kiitetty yllättävän tasaisena kestäneestä laadukkuudesta.
Suosituslistalleni hyviä whodunit-dekkareita kuuluu kärkipaikalla: Anthony Berkeley (1929): Myrkytetyn suklaarasian arvoitus (The Poisoned Chocolate Box). - Erittäin tunnustettu klassikko, viimeksi näin sen suositeltuna kirjassa: '501 Books You Should Read Before You Die', mutta myös muissa listauksissa "50 maailman parasta dekkaria".)
Nykyään tuntuu harmillisesti unohtuvan Freeman Wills Crofts, joka aikoinaan luettiin suurten dekkaristien parhaaseen nelikkoon tai viisikkoon. Hänen tarkastaja Frenchinsä tekee aina tarkkaa, sinnikästä, yksityiskohtaista analyysiä johtolangoista. Ei jätä yhtään kiveä kääntämättä.
***
Olen kirjallisesti perehtynyt paljon Tukholmaan. Sitä kuvaavat mainiosti Stieg Trenterin dekkarit (ruotsiksi, ei taida olla suomeksi), mutta myös pariskunnan Maj Sjöwall (1935-) ja Per Wahlöö (1926-75) 10 Beck-dekkaria, joista viimeinen 'Terroristit' (1975) on enää lukematta. Osan luin ruotsiksi. 'The Laughing Policeman' on mulla englanniksikin. "Ainoa (1971) Edgar-palkinnon voittanut käännöskirja." Sen liepeessä valmistellaan lukijaa ruotsalaiskirjailijoihin: "They were both committed marxists".
Telkkarin Beck-versioita en ole koskaan katsonut. 'Nauravasta poliisista' tehtiin Hollywoodissa elokuva, jonka näin elokuva-arkistossa muinoin. Beck on suomeksi piki. Kerran ruotsalaiskirjassa oli painovirheenä nimi muodossa Bäck, suomeksi puro.
The Economist -lehti (2.2.2013) ironisoi kehuessaan Sjöwall-Wahlöön kirjoja, että sosialistinen Ruotsi oli heille kapitalistinen fasistivaltio, joka olisi pitänyt muuttaa Neuvostoliiton kaltaiseksi...
Beck-kirjat ovat erinomaisen hyviä ja niissä on mukavasti huumoriakin, huolimatta hyvin harvoista, yksittäisistä kärjistyksistä. Olen miettinyt kumpi ne heitot sinne pisti? Oliko toinen radikaalimpi? Millainen oli työnjako?
Ulla Trenter kirjoitti vuoropuheluja Stieg Trenterin juonipunelmiin ja myöhemmin kirjoitti paljon dekkareita Stiegin kuoltua, mutta en ole lukenut. Niitä näkee Tukholman kirpputoreilla, ei Suomen kirjastoissa.
Per Wahlöön leskeltä Maj Sjöwallilta on suomennettu (1990-91) yksi "Hollannin suosituimman dekkaristin" Tomas Rossin kanssa yhdessä tehty dekkari (mainoskikka?) , jonka luin, mutta ei "Nainen joka muistutti Greta Garboa" ollut Beck-tasoa, vaikka yhteiskunnallisiakin sävyjä oli ympätty mukaan.
***
Entä kuka keksikään sanonnan, että on lottovoitto syntyä Suomeen? Sitä on arvailtu.
The Economist kirjoitti Pohjoismaita käsittelevässä liitteessään (Feb 2, 2013): "To be born an Englishman is to win first prize in the lottery of life" sanoi Cecil Rhodes. "Nykyään samaa sanontaa voitaisiin käyttää Pohjoismaista, Ruotsi, Norja, Tanska ja Suomi!"
Mark Twain puolestaan sanoi mainitusta Cecil Rhodesista jotakuinkin näin: "Kun hänet viimein kohotetaan ansaitsemalleen tasolle, haluaisin mielelläni muistoksi palasen köydestä." Twainin mielestä britti-imperialisti Rhodes oli siis hirttämätön lurjus. Uskotaan Twainia.
***
Yleisesti ottaen en osaa tehdä kahta-kolmea asiaa kerrallaan, jos molemmat vaativat ajatuksia. Siis tiskaamisen, syömisen, pyykkikoneen täytön tms. asioita voi hyvin yhdistää kuuntelemiseen. Mutta en voi oikein seurata telkkaria taustalla samalla kun lukisin tms.
Kuitenkin samalla kun kuuntelin radiosta RSO:n konsertin Ravennasta sunnuntaina 19.5.2013 klo 19:05 - 21:30 pystyin osan ajasta lukemaan rakenteeltaan yksinkertaista seikkailukirjaa.
Ari Paulow: Khilafa. Kustantaja Johnny Kniga/Wsoy 2011, 359 sivua. Romaani on kuvitelma muslimimaaksi muuttuneesta Suomesta ja Euroopasta, josta muutama ihminen yrittää paeta Amerikkaan. Seikkailua ryydittävät mainiot kuvaukset uskonnolla perustelluista järjettömyyksistä, jotka ovat tuttuja uutisista arabimaista.
Ravintolaketjun mahtaileva omistaja ostaa mainostemppunaan huippukalliin Caesarin kutsuakseen liiketuttaviaan syömään otuksen lähipäivinä suurpäivällisillä.
Sonnin sarvista laitumelta kuolleena löytyvä mies oli lyönyt erikoisen vedon, ettei Caesaria tultaisikaan syömään aiottuna päivänä! Aikoiko hän varastaa Caesarin? Pian kuolee miehen kaverikin.
Kirjan loppupuolella yksityisetsivä Nero Wolfe sanoo apulaiselleen Archie Goodwinille tietävänsä kuka on syyllinen, mutta että todistamisessa olisi vielä tekemistä (väärentämistä!), koska todisteet on osattu taitavasti hävittää.
Myös tarkkaavaisen lukijan pitäisi viimeistään tällöin tietää ja ymmärtää - tämä on reilun pelin dekkari, joka haastaa päättelykyvyn! Tekisi jopa mieli laittaa parhaitten lukemieni dekkareiden listalle, ellei siellä olisi jo ennestään toinen Rex Stout: "Murhaajan tyyliin" (Plot it Yourself, 1959).
***
Klassiselta dekkarilta toivoo hyvää, ovelaa, hämäävää juonta. Tuntematon rikollinen on punonut kekseliään huijauksen, lähtökohtaisesti hyötyäkseen taloudellisesti (kosto on paljon huonompi peruste!).
Rex Stoutin "Plot it Yourself"issä kustantaja saa yllättäen kiristyskirjeen! Tuntematon kirjailija väittää lähettäneensä juuri julkaistun menestyskirjan juonen käsikirjoituksen aiemmin tälle kustantajalle. Tuore menestysteos onkin plagiaatti! Menestyskirjan juoni on varastettu HÄNEN julkaisemattomasta käsikirjoituksestaan!! Ja todellakin, kustantamosta löytyy kiristäjän käsikirjoitus, jonka juoni on samanlainen kuin menestyskirjan, tai ainakin yksinkertaisempi, kalpeahkompi referaatti siitä. Kustantaja suostuu maksamaan suuren korvauksen kiristäjälle tämän idean "lainaamisesta" välttääkseen skandaalin.
Stout kirjoitti Wolfe-kirjoja noin 46, mutta olen ehtinyt lukea niistä vuosien varrella vasta kuusi! Stoutin tuotantoa on kiitetty yllättävän tasaisena kestäneestä laadukkuudesta.
Suosituslistalleni hyviä whodunit-dekkareita kuuluu kärkipaikalla: Anthony Berkeley (1929): Myrkytetyn suklaarasian arvoitus (The Poisoned Chocolate Box). - Erittäin tunnustettu klassikko, viimeksi näin sen suositeltuna kirjassa: '501 Books You Should Read Before You Die', mutta myös muissa listauksissa "50 maailman parasta dekkaria".)
Nykyään tuntuu harmillisesti unohtuvan Freeman Wills Crofts, joka aikoinaan luettiin suurten dekkaristien parhaaseen nelikkoon tai viisikkoon. Hänen tarkastaja Frenchinsä tekee aina tarkkaa, sinnikästä, yksityiskohtaista analyysiä johtolangoista. Ei jätä yhtään kiveä kääntämättä.
***
Olen kirjallisesti perehtynyt paljon Tukholmaan. Sitä kuvaavat mainiosti Stieg Trenterin dekkarit (ruotsiksi, ei taida olla suomeksi), mutta myös pariskunnan Maj Sjöwall (1935-) ja Per Wahlöö (1926-75) 10 Beck-dekkaria, joista viimeinen 'Terroristit' (1975) on enää lukematta. Osan luin ruotsiksi. 'The Laughing Policeman' on mulla englanniksikin. "Ainoa (1971) Edgar-palkinnon voittanut käännöskirja." Sen liepeessä valmistellaan lukijaa ruotsalaiskirjailijoihin: "They were both committed marxists".
Telkkarin Beck-versioita en ole koskaan katsonut. 'Nauravasta poliisista' tehtiin Hollywoodissa elokuva, jonka näin elokuva-arkistossa muinoin. Beck on suomeksi piki. Kerran ruotsalaiskirjassa oli painovirheenä nimi muodossa Bäck, suomeksi puro.
The Economist -lehti (2.2.2013) ironisoi kehuessaan Sjöwall-Wahlöön kirjoja, että sosialistinen Ruotsi oli heille kapitalistinen fasistivaltio, joka olisi pitänyt muuttaa Neuvostoliiton kaltaiseksi...
Beck-kirjat ovat erinomaisen hyviä ja niissä on mukavasti huumoriakin, huolimatta hyvin harvoista, yksittäisistä kärjistyksistä. Olen miettinyt kumpi ne heitot sinne pisti? Oliko toinen radikaalimpi? Millainen oli työnjako?
Ulla Trenter kirjoitti vuoropuheluja Stieg Trenterin juonipunelmiin ja myöhemmin kirjoitti paljon dekkareita Stiegin kuoltua, mutta en ole lukenut. Niitä näkee Tukholman kirpputoreilla, ei Suomen kirjastoissa.
Per Wahlöön leskeltä Maj Sjöwallilta on suomennettu (1990-91) yksi "Hollannin suosituimman dekkaristin" Tomas Rossin kanssa yhdessä tehty dekkari (mainoskikka?) , jonka luin, mutta ei "Nainen joka muistutti Greta Garboa" ollut Beck-tasoa, vaikka yhteiskunnallisiakin sävyjä oli ympätty mukaan.
***
Entä kuka keksikään sanonnan, että on lottovoitto syntyä Suomeen? Sitä on arvailtu.
The Economist kirjoitti Pohjoismaita käsittelevässä liitteessään (Feb 2, 2013): "To be born an Englishman is to win first prize in the lottery of life" sanoi Cecil Rhodes. "Nykyään samaa sanontaa voitaisiin käyttää Pohjoismaista, Ruotsi, Norja, Tanska ja Suomi!"
Mark Twain puolestaan sanoi mainitusta Cecil Rhodesista jotakuinkin näin: "Kun hänet viimein kohotetaan ansaitsemalleen tasolle, haluaisin mielelläni muistoksi palasen köydestä." Twainin mielestä britti-imperialisti Rhodes oli siis hirttämätön lurjus. Uskotaan Twainia.
***
Yleisesti ottaen en osaa tehdä kahta-kolmea asiaa kerrallaan, jos molemmat vaativat ajatuksia. Siis tiskaamisen, syömisen, pyykkikoneen täytön tms. asioita voi hyvin yhdistää kuuntelemiseen. Mutta en voi oikein seurata telkkaria taustalla samalla kun lukisin tms.
Kuitenkin samalla kun kuuntelin radiosta RSO:n konsertin Ravennasta sunnuntaina 19.5.2013 klo 19:05 - 21:30 pystyin osan ajasta lukemaan rakenteeltaan yksinkertaista seikkailukirjaa.
Ari Paulow: Khilafa. Kustantaja Johnny Kniga/Wsoy 2011, 359 sivua. Romaani on kuvitelma muslimimaaksi muuttuneesta Suomesta ja Euroopasta, josta muutama ihminen yrittää paeta Amerikkaan. Seikkailua ryydittävät mainiot kuvaukset uskonnolla perustelluista järjettömyyksistä, jotka ovat tuttuja uutisista arabimaista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)