362. Suomen Kuvalehden Pohtola (1974-85)

Pistin yhdellä kertaa tilaukseen Pääkaupunkiseudun kirjavarastosta "Hämeen Sanomien" päätoimittajan Allan Liuhalan seuraksi "Aamulehden" Raimo Seppälän sekä "Suomen Kuvalehden" Mikko Pohtolan. Minun piti valita minkä lukisin ensimmäiseksi, ja sitten luinkin POHTOLAN yhdeltä istumalta:

*

8416 -25 Lindstedt, Risto: Mikko Pohtola, yhden lehden mies (1925-2007), (Suomen Kuvalehden päätoimittajana 15.11.1974 - 1985) /7.7.25 (2010) Otava 2010 Sid 208 sivua Va1 lk.993.1

**

Suomen Kuvalehden toimituksesta eläköitynyt Risto Lindstedt on kirjoittanut paljon ohuita 120-200-sivuisia elämäkertoja, Pohtolasta Kordelinin säätiön apurahan tuella! (Mikko Pohtola on johtanut Kordelinin säätiötä.) Lindstedt on haastatellut Mikko Pohtolaa kuolinvuoteelle asti syyskuuhun 2007. Ensimmäiset haastattelunauhat olivat vuodelta 2004, mutta kirja valmistui vasta 2010.

Lehdistöneuvos Mikko Pohtola tiivisti itse elämäntyönsä sanontaan: "Olin joka (saakelin) paikan luuta!" Hän verkottui ennen muita! Hyvä seuramies, tunsi kaikki tärkeät ihmiset. Hän haavoittui Äyräpään taistelussa 1944, tunsi sotaveteraanien ikäluokat. Hän oli Teiniliiton puheenjohtaja 1951, tunsi sotien jälkeisen nuorison, Hän toimi yli 40 järjestön johtokunnissa tai puheenjohtajana, mm. Kaatuneiden Muistosäätiön. Opinnot jäivät kesken (tai jopa aloittamatta), mutta Pohtola touhusi ylioppilaskunnassa, Pohjalaisessa Osakunnassa ja myöhemmin Suomalaisella Klubilla, joka "oli Mikolle henkinen kotipesä".

Mikon kotipitäjässä Ylistarossa ei ollut keskikoulua, Mikko kävi sen Isossakyrössä, 15 km:n päässä. Mikko oli perheen ensimmäinen Vaasaan menijä eli lyseoon pyrkinyt ja päässyt. Ensimmäinen lyseovuosi jäi kuukauden pituiseksi, kun Mikko kutsuttiin sotaan.

Sodan jälkeen Kankaanpään Niinisaloon perustettiin Valtion sisäoppilaitos "Impilinnan internaatti", jossa kolme lukiovuotta opetettiin intensiivisellä pänttäyksellä vain puolessatoista vuodessa. Koulusta ei saanut edes poistua 3 ensimmäiseen kuukauteen! Mikko aloitti loppiaisena 1946 ja kirjoitti ylioppilaaksi Vaasan Lyseosta keväällä 1947. Sotilaslinjan kirjoittajilla oli vain kolme pakollista ainetta (Mikolla äidinkieli laudatur, matematiikka ja saksan kieli approbatur).

Yliopistoon (paitsi lääketieteelliseen tiedekuntaan) pääsi ylioppilas heti, kunhan ilmoittautui! Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa sanomalehtioppia opetti professori Eino Suova, "joka oli perusteellisesti juuttunut englantilaiseen lehdistöön" Lontoon Fleet Streetille. Hänen vaimonsa Maija Suova oli käytännöllisempi ja opetti jonkin verran jutuntekoakin.

Vaasa-lehden toimituspäällikkö Kosti Könni käski 1949 kesätoimittaja Mikkoa unohtamaan Suovan kouluopit ja oppimaan oikean työn lehdessä! Työtodistuksen mukaan herra Arvo Mikael Pohtola oli reipas, innostunut ja aloitekykyinen mies. "Suureksi ansioksi hänelle katsoisin, että hän on aidosti pohjalainen" suositteli Mikkoa Vaasan päätoimittaja Heikki Hyppönen.

***

Yhtyneen Kuvalehdet perustettiin 1934, jolloin WSOY:n Kansan Kuvalehti sulautettiin Otavan Suomen Kuvalehteen ja Otavan Oma Koti WSOY:n Kotilieteen. Vuonna 1943 Kansan Kuvalehti elvytettiin Suomen Kuvalehden B-painokseksi, joka ilmestyi joka toinen viikko, jotta yhtiö saisi enemmän sota-aikana säännösteltyä paperia! Pohtola pääsi Kansan Kuvalehden toimitussihteeriksi.

Toimitushohtaja Jorma Reenpää piti huolta sotakavereistaan; töihin otettiin everstiä, kapteenia ja alikersanttia, sotilasarvon mukaisiin tehtäviin, everstiluutnantti Y.A. Haahti konttoripäälliköksi 1945. Tämä otti työkseen seistä etuovella kello kädessä vahtimassa, ettei kukaan myöhästy töistä. Ilmari Turja tuli myöhässä ja Haahti kysyi: "Kuka te olette?" "Mitä se sulle kuuluu!" sanoi Turja ja meni valittamaan Reenpäälle.

Yhtyneiden uusi toimitalo valmistyi Hietalahden rantaan 1957. Talossa oli 8 kerrosta ja 150 huonetta. Ev.luutn. Haahti asennutti kerroksiin kellokortit ja laati kuukausittain myöhästymistaulukot! Seuran päätoimittaja Olli Ohtomies myöhästyi joka päivä tunnin, koska ei huononäköisenä halunnut ajaa autolla töihin ennen kuin ruuhka-ajan jälkeen! Toimitalon kivijalan ravintola Salvesta lähti valomerkin jälkeen yöpartio Aake Jermo ja Hannu Parpola, jotka nousivat kerroksiin ja leimasivat kaikkien toimittajien kellokortit.

Mikko Pohtola jätti Suomen Kuvalehden toimituksen vuonna 1957, jolloin hänestä tuli Yhtyneittein Kuvapalvelun päällikkö, 4 vuotta myöhemmin mainososaston johtaja ja vuodesta 1965 toimituspalveluiden päällikkö. Mikko isännöi Kotilieden lukijamatkoja Italiaan. Hän kiersi päällikkötehtävissä vuoteen 1974 asti, kunnes hänet kutsuttiin Suomen Kuvalehden päätoimittajaksi.

****

Luin lapsuudenkodissani Suomen Kuvalehteä 1960-luvun lopulta 1970-luvulle, ensin sarjakuvat Helmi ja Heikki (toisissa lehdissä Touhulan perhe) ja Asmo Alhon "-ao-" piirtämä Matti Melkonen. Jyvät ja Akanat -palstalla julkaistiin muista lehdistä löydettyjä hassuja painovirheitä tai yllättäviä, kehties tahattomia oivalluksia - paljon tasokkaampia kuin Apu-lehden kilpailevat alleviivatut leikkeet, lehtisalaatit.

Hienoja, mutta lapselle kokonaisuutena liian vaikeita ristisanatehtäviä (Kotilieden ristikosta voitin 20 markkaa!). Heikki Kalpa ja Seppo Jokikokko mieleen jääneitä laatijoita. Lehden loppupäässä oli aukeama pieniä viihteellisiä juttuja maailmalta, joista muistan pikkuruisesta mustavalko-kuvasta jopa alastoman naismallin nojailemassa autonäyttelyssä, piilopornoa.

Joskus lehdessä oli jymyjuttuja, kuten Nikita Hrustshevin muistelmat - salakuljetettuina länteen Neuvostoliiton syrjäytetyn johtajan elinkautisesta kotiarestista. Kerran Suomen kommunistien stalinisti-siiven pääkiho Taisto Sinisalo täytti paksulla naamallaan kansikuvan ja uhosi sisäsivuilla, miten Suomessa tehdään vallankumous! Arvo "Poika" Tuominen tuomitsi seuraavassa lehdessä Sinisalon puheet lapsellisiksi.

Joka viikko julkaistiin sivun verran syntymäpäiväonnitteluja valokuvin, 50, 60, 65 vuotta jne. täyttävistä miehistä ja (harvemmista) naisista.

Suomen Kuvalehti julkaistiin mustavalkoisena, vain yhdellä lisävärillä tehosteeksi, kuten kommunismin vaaran punainen! Lehteä haukuttiin "Kuivalehdeksi". Isänikin kyllästyi 1971 ja lopetti tilaamisen pariksi vuodeksi. Syntymäpäiväkuvansa hän lähetti lehteen 1974.

Esimerkiksi muistan Elina Karjalaisen maaseutujutun "Nikaman niksauttaja". Minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa joku Savon tai Kainuun pikkukylän kansanparantaja. Juttu oman peräkylän persoonasta olisi hyvin sopinut paikallislehteen, muttei Helsingin lehteen!

*****

Päätoimittaja Ilmari Turja (1901-98) sai potkut 1951 Suomen Kuvalehden loukattua ruotsinkielistä pääomaa, Otavaa rahoittanutta Yhdyspankkia. Turja perusti kilpailevan Uuden Kuvalehden, joka aloitti 1.4.1952 (mutta upposi painolaskujensa velkoihin vuonna 1963). Turja vei mukaansa avustajakaartin Kekkonen, Vilkuna ja Martti Haavio.

Suomen Kuvalehden valmistellessa 50-vuotisnumeroaan 3.12.1966 päätoimittaja Leo Tujunen (1910-88) onnistui houkuttelemaan presidentti Kekkosen kirjoittamaan lehteen salanimellä. Nimimerkki "Liimatainen" aloitti 17.12.1966. (Kätilö nimeltä Liimatainen oli 3.9.1900 avustanut Kekkosen äitiä Urho-pojan synnyttämisessä.) 

Pohtola kirjoitti satiiria Suomen Kuvalehden pääkirjoituksista Tujusen loppuaikoina: "Korjattava epäkohta. Kuinka paljon tästä asiasta onkaan puhuttu eri yhteyksissä? Mekin olemme tällä paikalla siihen monesti puuttuneet. Epäselvyyttä ei siis pitäisi enää olla. Mutta jatkuvasti joudumme palaamaan tähän asiaan, joka on kansallemme perin tärkeä. On siis aika ryhtyä sanoista tekoihin. Vain teot merkitsevät jotakin, vaikka kieltämättä on annettava arvoa sanoillekin, joita asian eteenpäin viemiseksi - tulkoon se vielä kerran sanottua - on tälläkin palstalla esitetty."

******

Kuvalehti oli päässyt pahasti keloontumaan. Vuonna 1974 lehti maksoi hetken palkkaa kolmelle päätoimittajalle yhtä aikaa: eläkettä odottava Tujunen, vastaava Jouko Tyyri ja kirjoittava Juha Numminen. Tyyri riitaantui ja erosi. Tilalle olivat ehdolla Erkki Toivanen ja Sakari Virkkunen, mutta Pohtola valittiin.

Lehden vakituinen avustaja Arto Paasilinna julisti ravintola Salvessa jättävänsä Kuvalehden, jos päätoimittajaksi nimitetään niin epäpätevä ja lehden teosta tietämätön kuin Pohtola. Arto siis lähti ja hänestä tuli vuoden päästä 1975 kuuluisa, kun hän julkaisi ensimmäisen menestysromaaninsa "Jäniksen vuosi". Myös päätoimittajat Leo Tujunen, Olli Ohtomies (Seura) ja Eila Jokela (Kotiliesi) vastustivat Pohtolan valintaa.

Suomen Kuvalehden levikki oli pudonnut vain 60-65 tuhanteen, mutta todellinen levikki oli 50'000, sillä ilmaisten vapaakappaleiden määrä oli karannut hallinnasta. Pohtola harvensi heti vapaakappaleiden määrää. Tällöin soitti päätoimittajalle "Lukija Lauttasaaresta", Maj Hela nimeltään, ja ihmetteli, miksei posti tuo enää lehteä, joka oli tullut hänelle lähes 60 vuotta, jo vuodesta 1916! Hän oli Suomen Kuvalehden ensimmäisen päätoimittajan, punaisten 4.4.1918 surmaaman Matti Kivekkään leski. Hänet palautettiin vapaakappaleiden saajaksi.

Tilaamani Viikko-Sanomat, jossa oli Kari* Suomalaisen tehosteväritetty pilapiirros ja värilliset sarjakuvat Masi, Tenavat, Liisa ja Lasse (Pirkko & Pentti), lopetettiin 1975 lehden levikin pudottua noin 50'000:een, jolloin palasin Suomen Kuvalenden lukijaksi.

*******

Suuttunut presidentti Kekkonen lopetti kirjoittamisen "Liimataisena" 10.1.1975. "UKKO" oli ensin lähettänyt "myllykirjeen" Suomen Sosialidemokraatin päätoimittajalle Aimo Kairamolle ja painostanut tämän antamaan 2.12.1974 potkut kuuluisalle pakinoitsijalle "Simpalle".

Kuitenkin julkaisujohtaja Jorma K. Virtanen ja Pohtola palkkasivat vainotun työttömän Simo Juntusen kirjoittamaan kolme lyhyttä juttua viikossa Iltaset-nimiseen iltapäivälehteen sekä sivun verran joka toinen viikko Suomen Kuvalehteen. Virtanen oli ollut nuorena Hymy-lehden päätoimittaja, mutta herännyt - päässyt naimisiin Suomen viehättävimmän nuoren naisen Arja Puron (s.1946) kanssa. Television lastenohjelman "Tenavatuokion" "Arja-tädin" (1968-69) vaaleat hiukset, kauniit silmät ja herkät hymyt vetivät television ääreen niin pienten lasten isät kuin tenava-iän jo ohittaneita poikia. Taikapeilistä Arja-täti näki katsojansa ja hän luetteli aina rimpsun lasten nimiä! Kenet hän näkisikään seuraavalla kerralla?

Liimataisen lisäksi Suomen Kuvalehteen oli kirjoittanut vakituisesti kahdeksan muutakin hämärää nimimerkkiä! Pohtola päätti lopettaa saman tien kaikki nimimerkit. Ulkopolitiikasta oli kirjoittanut "Veikko Viisi" (Paavo Laitinen, Risto Hyvärinen, Keijo Korhonen ja harvemmin myös Max Jakobson). "R.H. Valta" oli työnantajien äänitorvi Eteläranta 10:stä, kirjoittajina STK:n toimitusjohtaja Timo Laatunen ja Huhtamäen toimitusjohtaja Erkki Partanen.

Pohtola toi toimituksen viikkopalavereihin myös juuri ilmestyneen lehden kritiikin. Muttei kritiikeistä ollut hyötyä, koska jokainen luki vain oman juttunsa. Sanattomalla sopimuksella pidettiin yllä työtoverin loukkaamattomuuden ideaa. "- Luitko koko lehden? - No en tietenkään. - Luitko oman juttusi? - Tottakai! - Montako kertaa?"

********

Pohtola laski tehneensä 650 Suomen Kuvalehden numeroa 12 vuoden aikana. Hän kirjoitti itse vain pääkirjoitukset ja usein jotakin vakiopalstaa, kuten "Tietoa huipulta". Hän toivoi saavansa professorin arvonimen (kuten iskelmälaulaja Dannykin itselleen toivoi.) Se ei ollut mahdollista, mutta ensimmäinen Lehdistöneuvos Pohtolasta leivottiin (vastaavasti Ilkka Lipsasta musiikkineuvos).

"Yhden lehden mies"-kirjan tarinaa maustaa se, että kirjassa on kohtalaisen hyvien ihmisten lisäksi myös selän takana juonitteleva ARKKI-KONNA. Omituinen mainostoimistomies URAAMAINOS on tehnyt hämmästyttävän uran päästen lyhyiksi ajoiksi useiden lehtien kakkos-päätoimittajaksi: Uusi Suomi, Iltalehti, Suomen Kuvalehti.

Pohtola oli tullut toimeen useimpien ihmisten kanssa, mutta oli vihamiehiäkin. Suurin pettymys on MUONA-RASIA, joka tunkee esiin kymmenellä sivulla eri puolilla kirjaa, ja lopuksi vihoviimeisilläkin sivuilla. MAINOSAURA oli manipuloinut sairastunutta tuttavaansa Paavo Haavikkoa "häväistyskirjoitukseen", taikka sellaisen allekirjoitukseen Image-lehdessä. NAISURAAMO on tehnyt kiistellyn elämäkerrankin Paavo Haavikon viimeisistä sairausajoista. Nykyään vanhoilla päivillään AMINORAASU toimittaa internetin sivuilla Lilliputin suuruista naapurilehteä iäkkään iki-taistolaisen psykiatrivaimonsa, entisen SKDL- ja DEVA-kansanedustajan kanssa.

Pohtolan oli tarkoitus lopuksi kirjoittaa Yhtyneiden Kuvalehtien historiikki. Se jäi häneltä tekemättä. Historiikin "Kansikuva uusiksi. 60 vuotta elämää ja ihmisiä Yhtyneissä Kuvalehdissä" kirjoitti Seura-lehden toimituspäällikkö Risto Karlsson (1940-2006), yhtenä keskeisenä lähteenään Pohtolan haastattelut ja Pohtolan keräämä järjestelemätön aineisto. Kuvalehtikirja ilmestyi 1996, luin sen 2005. Siinä on kaunis koko sivun valokuva lehtitalon teini-ikäisestä sisälähetistä, jonka nimi oli Armi AAVIKKO (1958-2002). "Hänen hymynsä valaisi koko kerroksen!" Hänestä tuli Miss Suomi 1977 ja hän aloitti uran viihdealalla.

*********

4331 -05 Karlsson, Risto: Kansikuva uusiksi. Yhtyneet Kuvalehdet 60 vuotta elämää ja ihmisiä. (Matti Nykänen sai 175'000 mk/1989/7 jutusta) /su 2.1.2005 (1996) Yht.Kuvalehdet 1996 Sid 392 sivua E01 lk.00.609

8416 -25 Lindstedt, Risto: Mikko Pohtola, yhden lehden mies (1925-2007), (Suomen Kuvalehden päätoimittajana 15.11.1974 - 1985) /7.7.2025 (2010) Otava 2010 Sid 208 sivua Va1 lk.993.1

.

361. Apinalaatikko ja Liu Liuhala

Luin jo lapsena 1960-luvulla sanomalehtiä: Helsingin Sanomia. Uusi Suomi tuli pari viikkoa tai kuukauden kai mainosnäytteeksi (n. 1967), siinä oli hauskasti etusivulla uutisia, joista pikkupojasta jännittävin kertoi mustavalkoisin valokuvin, miten päätoimittaja Pentti Poukan kotiin oli murtauduttu! Etusivulla luki joka päivä päätoimittajan nimi heti lehden nimen alapuolella.

Åidilläni oli Amerikassa Poukka-niminen pikkuserkku, joka oli isänsä puolelta sukua Pentti Poukalle (1919-2012). Rudy-serkku kävi Suomessa 1974 ja 1990. Hän vei Arizonaan pari tuliaista sanomalehtiä keräilevälle ystävälleen: Hesarin paksun sunnuntainumeron ja Usarin Poukkineen.

Helsingin Sanomissa oli pääkirjoitussivulla päivästä toiseen pysyvä ns. apinalaatikko, jossa luki: Päätoimittajat Aatos Erkko, Teo Mertanen (vastaava päätoimittaja), Heikki Tikkanen. Ihmettelin, miksei vastaavan päätoimittajan nimi ollut ensimmäisenä? Aakkosjärjestys? Entä tekikö Aatos Erkko mitään päätoimittajan töitä, vaiko vain omisti Eljas-isältään 1965 perimänsä perheyhtiön?

Vuonna 1970 Aatos Erkko (1932-2012) vaihtoi tittelikseen kustantaja. Päätoimittajiksi jäivät Teo Mertanen (1925-92) ja Heikki Tikkanen (1930-2012), mutta kolmanneksi päätoimittajaksi nostettiin Keijo Kylävaara (1921-94), entinen Kylander, jota rivitoimittajat ovat nimitelleet "Kyylävaaraksi". Tuo kirjailija Ilkka Kylävaaran isä oli aiemmin Uuden Suomen kirjeenvaihtaja Länsi-Saksan Bonnissa 1958-61, sitten Helsingin Sanomien Uutispäällikkö, ja - toimituspäällikkö 1965-70.

Huomasin muutokset apinalaatikossa 1970: toimituspäälliköiksi nimitettiin Allan Liuhala ja Simopekka Nortamo. Liuhala siirtyi jo 1971 Hämeen Sanomien päätoimittajaksi Hämeenlinnaan, jolloin sunnuntainumeroiden toimituspäällikön Nortamon vastuualue laajennettiin.

*

Keräillessäni 1970-luvulla näytenumeroita kaikista sanomalehdistä löysin joskus Hämeen Sanomatkin, joka oli mielestäni siististi taitettu maakuntalehti, etusivulla uutisten alla kapea vakiotila mainoksille. Ulkomaanuutisille oli varattu sivu tai kaksi ja muutenkin lehdessä oli selkeät osastot eri aiheille. En muista mitä sarjakuvia oli.

Yllättäen näin Antikvariaatti Tyrwään näyteikkunassa elämäkerran "Allan Liuhala - lehtimies", josta en ollut kuullutkaan! (Julkaistu jo vuonna 2008). Palattuani kotiin Sastamalan vanhan kirjallisuuden päiviltä tilasin Liuhalan Pasilan kirjavarastosta. Liuhala oli Sastamalasta kotoisin. Halusin tietää mistä tuntemattomuudesta ja millä ansioilla hän Hesariin 1970 ilmestyi?

*

8418 -25 Pietilä, Jyrki: Allan Liuhala - lehtimies (Keikyä 1925-2014), HS 70- HämS päät 71-90 /9.7.25 (2008) Edita 2008 Sid 286/306 sivua VA1 lk.993.1

**

Kylävaaran ja Nortamon edetessä Helsingin Sanomien sisällä haluttiin lehteä uudistamaan ehkä joku ulkopuolinenkin? Hesari oli Suomen suurin, mistä sille pätevä toimituspäällikkö? Ehkäpä Suomen toiseksi suurimmasta, Tampereen Aamulehdestä?

Aamulehden päätoimittaja Väinö Peltonen oli keskittynyt kirjoittamaan pääkirjoituksia ja jättänyt koko lehden johtamisen toimituspäällikkö Allan Liuhalalle, joka oli käytännössä toinen päätoimittaja. Väinö Peltonen oli menestyskirjailija Johannes Linnankosken (eli Vihtori Peltosen) veljenpoika.

Väinö Peltosen jäädessä eläkkeelle 1970 Aamulehti haki uutta päätoimittajaa. Kärkiehdokkaat olivat Allan Liuhala tai Tampereen Yliopiston lehdistöopin professori (1962-70) Raino Vehmas (1929-79), ylioppilas 1949 Tyrväältä, tohtori vuodesta 1961. Vehmas valittiin. Helsingin Sanomat palkkasi 4 vuotta vanhemman Liuhalan, joka oli myös kotoisin Tyrväältä!

***

Liuhalan vaimo ja tyttäret eivät halunneet muuttaa Helsinkiin, joten perheen koti jäi Tampereelle, jossa isä vietti vapaa-aikansa. Jyrki Pietilän haastattelema Liuhala kertoo asuneensa arkipäivät Helsingin Haagassa, tarkemmin Pohjois-Haagassa, mutta ei muista enää osoitetta!

- Ilkantie 13, arvelen haagalaisena. Helsingin Sanomien omistama nelikerroksinen talo, jonka kivijalassa oli ennen R-kioski. Työsuhdeasuntoja hesarilaisille, asukkaina mm. Kari Suomalaisen, Mauri Sariolan ja Pirkko "Pii" Kolben perheet.

Liuhala oli Hesarissa vain vuoden, kunnes valittiin Hämeen Sanomien päätoimittajaksi (1971-90). Hän jäi vieraaksi HS:n toimitukselle, eikä ehtinyt saada mitään uudistuksia aikaan. Hämeenlinnaan suostui hänen perheensäkin muuttamaan. - Olin luullut musiikkitoimittaja Tommi Liuhalaa Allanin pojaksi, mutta he olivatkin velipuolia isänsä kahdesta avioliitosta.

Liuhalalla oli mieleenjäävä nimi, josta käytettiin kiinalaiselta kuulostavaa lyhennystä LIU. Sastamalan kartoissa näkyy Vammaskoskelta luoteeseen paikannimi "Liuhala". Kaarle Allan Liuhalan kutsumanimeksi vakiintui jo lapsena Allan. Etunimi kirjoitetaan ulkomailla yleensä väärin Alan, eikä Suomessakaan ole juuri kaimoja kuin "mustalaisten kuningas" Allan Hagert. 

****

Luin nuorena, miten ainakin joku Helsingin Sanomien päätoimittajaksi valituista oli eronnut kaikista yhdistyksistä, ettei olisi puolueellinen tai jäävi. Mitä? Enkö toimittajana voisi kuulua Luonnonsuojeluliittoon, Amnestyyn, Aihefilatelistien, Aku-Ankistien, Pehmeän Teknologian, junaharrastajien tai Bibliofiilien Seuraan, ihmettelin. (En tullut ajatelleeksi Rotarya, Lions-klubia, Odd Fellowsia, Vapaamuurareita tms.)

Allan Liuhala oli verkostoituja, Suomen Kuvalehden Mikko Pohtolan tavoin, ja osallistui kaikenlaiseen seuratoimintaan Hämeenlinnassa. Vapaamuurareista erosi jossakin vaiheessa.

Jyrki Pietilän kirjaan on lainattu monia virkkeitä Liuhalan kolumneista, mutten huomannut niissä mitään erityistä mieleenjäävää. Pikkukaupungin tai maakuntalehden arkivalituksia maailmanmenosta. Hämeen Sanomat oli virallisesti sitoutumaton, mutta kuitenkin kokoomuslainen lehti.

Kerran Aamulehden kulttuuritoimittaja Erkka Lehtola tuli kadulla Liuhalaa vastaan ja esitteli mukanaan olleen kirjailija Erno Paasilinnan, joka hämeenlinnalaisen Kariston kirjallisena johtajana asui myös Hämeenlinnassa. Erno joutui kättelemään, hyvin haluttomasti.

*****

Kuten Suomen Kuvalehden Mikko Pohtolalle myös Hämeen Sanomien Liuhalalle ryhdyttiin hakemaan hienoa professorin arvonimeä, mutta turhaan! Liuhala arveli, että Hämeen Sanomat oli vain liian pieni lehti, Aamulehteen verrattuna.

Ketkä päätoimittajat on nimitetty professoreiksi? Vaasan (myöhemmin Seinäjoen) maalaisliittolaisen Ilkka-lehden Artturi Leinonen sai arvonimen ensimmäisenä vuonna 1958. Kepun maakuntalehtien "satraapit" saivat arvonimeä 1980-luvulla: Keskisuomalaisen Erkki Laatikainen, Kainuun Sanomien Otso Kukkonen, Ilkan Kari Hokkanen, Maaseudun Tulevaisuuden Jouko Väänänen. Muita: vaasalaisen "Pohjalaisen" Jaakko Elenius ja Turun Sanomien, myöhemmin Uuden Suomen, Jarmo Virmavirta, Helsingin Sanomien Keijo Kylävaara ja Aamulehden Raimo Seppälä (1934-2021). Seppälä oli koulutukseltaan merkonomi, ei edes ylioppilas, kuten moni toimittaja on.

Toisaalta Aamulehden Pertti Pesonen ja Raino Vehmas olivat entisiä professoreita yliopistoista. Turun Sanomien ja Helsingin Sanomien päätoimittaja, FT Keijo K. Kulha (1937-2025) oli toiminut yliopistossa vain lyhyesti vt. professorina.

******

8418 -25 Pietilä, Jyrki: Allan Liuhala - lehtimies (Keikyä 1925-2014), HS 1970- HämS päätoimittaja 1971-90 /9.7.25 (2008) Edita 2008 Sid 286/306 sivua VA1 lk.993.1

8417 -25 Wacklin, Matti: Jutuntekijä. Raimo Seppälän uutismatka (1934-2021) AL päätoimittaja 1985-, vastaava 1991-95 /8.7.25 (2017) Tampere-seura 2017 Sid 160 sivua H lk.993.

.

360. Graham Greene Panamassa

Helsingin seudun kymmenien lähikirjastojen kirjamäärät ovat vähentyneet paljon entisestä. Jos kiinnostun vuosia vanhasta kirjasta, sitä löytyy usein enää yksi kappale varastosta, yksi tai ehkä kaksi koko pääkaupunkiseutua, miljoonaa ihmistä varten!

Taannoin ajattelin lukea pitkästä aikaa lisää englantilaista Graham Greeneä. Pitäjänmäellä oli hyllyn aakkosjärjestyksessä kohdassa GR...lupaavasti Tammen "Keltaista Kirjastoa", mutta olikin vain saksalaista Günter Grassia (1927-2015). Nobelitta jätetty, mutta Nobelin arvoinen Greene (1904-91) oli hävitetty, lukuunottamatta Pasilan varaston näytekappaleita!

Kierrätetty "Keltainen Kirjasto" on antikvariaattien hittiartikkeli! Kuulemma koska Jarl Hellemannin johtama Tammi ei ottanut keltaisista uusia painoksia?

Pitäisipä katsoa maaseudun kirjastoja, säilyttävätkö vielä 1950-luvun romaaneja avohyllyissä? Nuorten osastolta olen maalla bongannut Jennings-sarjan 1-11 (kaikki 1965-71 suomennetut - 25:stä)! - "Katson maalaiskirjastoa ja ymmärrän, kuinka onnellinen saakaan olla hän" - ken vanhoja kirjoja maaseudulla rakastaa!

Lainakirjaston valikoimaa täydentää asiakkaiden kierrätyshylly! Toivon löytäväni erikoisuuksia, joita en olisi keksinyt hakea. Epäilen kirjastonhoitajien ja joidenkuiden asiakkaiden siivoavan hyllystä roskiin juuri sellaisia kirjoja, joita haluaisin lukea. He kierrättäisivät koteihin samoja tavallisia uudehkoja menestyviä kirjoja, joita kirjaston hyllyilläkin vielä on, eikä niitä erikoisuuksia, jotka kirjastosta puuttuvat tai ovat lähes loppuun hävinneet kauan sitten.

Antikvaari-kauppiaatkin kehuvat toisilleen: ostin kuolinpesästä 5000 kirjaa, hävitin niistä 85 prosenttia.

Kirjoja on liikaa, ei kannata kaupallisesti säilyttää, koska säilytystila maksaa. Mutta kodeissa on myös hukkatilaa, ainakin jos on raivattu pois jotakin entistä, tarpeettomaksi muuttunutta. Toisen roska, jonkun aarre?

Paljonkohan Internetin myyntipalveluissa on jo myyjiä? Postikulut vain nousevat. Mitenkähän pieni prosentti tarjonnasta käy kaupaksi? Monen kirjan hinta lähenee nollaa, koska kirjoja kierrätetään ilmaiseksi. Mikä muu voisi muuttua ilmaiseksi, osa vaatteista, joita tarvitaan vain harvoin, juhlapuvut, frakit, smokit. Sateenvarjot: joka toinen hukkaa, joka toinen löytää.

*

Nyt löysin kierrätyksestä Greenen, jota en ollut ennen lukenut:

*

8420 -25 Greene, Graham: Kenraali ja minä - kertomus ystävystymisestä (Getting to Know the General. The Story of an Involvement) suom. Karin Tuominen /14.7.25 (1984) Tammi 1986 Sid 234 sivua oma lk.K

*

Vanha Graham Greene tekee 72-76-vuotiaana (1976-80) neljä matkaa Panamaan, maassa vallan 1968 kaapanneen karismaattisen ja komean sotilasdiktaattorin Omar Torrijosin kutsumana ja kustannuksella! Tai diktaattori kustantaa alamaisillaan ystävänsä kallista matkustelua! Concorde-yliäänikoneella Euroopasta Amerikkaan, helikopterilentoja diktaattorin "omilla" yksityiskoneilla. Kansalta kaikki pois. Kuinka moni muukin ihminen sortuisi ihailemaan, jos vaikka kuningas tai muu porho olisi hänelle ystävällinen ja avokätinen rahoittaja? 

Greene suunnitteli Panamassa tapahtuvaa romaania, jonka päähenkilö olisi vasemmistolainen journalisti-nainen, mutta luopui aikeesta ja kertoi vain omista kokemuksistaan. Hän osaa edelleen kirjoittaa hyvin.

Kirja toimii matkakertomuksena, Greene haluaa nähdä maan eri kolkkia ja osaa kuvata aistillisesti miltä tuntuu missäkin. - Mitä viehättävän eksoottinen tuttu sana mangrove mahtaa tarkoittaakaan? (Trooppisen merenrannan nousu- ja laskuveden välisellä alueella kasvavaa metsää. Pönkkäjuuret tunkeutuvat syvälle liejuiseen pohjaan ja pitävät puut pystyssä. Monilla lajeilla on lisäksi hengitysjuuria, jotka työntyvät esille niukkahappisesta liejusta.)

Vanhus Greene ei kerro omista naisseikkailuista, mutta hänen panamalaiset oppaansa ja ystävänsä, kuten marxilaisen filosofian professori ja Torrijos itsekin, ovat monen naisen loukussa, vaimoja ja rakastajattaria piisaa joka sormelle, lapsia myös. Vallankumoukselliset ovat machoja sovinisteja.

Kirjailija Borges ihmetteli Argentiinassa Paul Therouxille Hemingwayn kirjoja: Hemingway kirjoittaa mielellään öykkäreistä, vaikuttaa kuin Hemingway ihailisi sellaisia ihmisiä!

**

Panama ja Suomi. Suomella oli oma alikehittyneen maan ongelmansa 1800-luvulla, nälkävuodetkin. Miten kehitys parempaan käynnistyi? Herättiin suomalaisuus-aatteeseen! Sivistyneet kehittivät kulttuuria. Kansaa valistettiin ja koulutettiin. Yritteliäät perustivat teollisuutta. Oli paljon positiivisia toimijoita. Kansaa yhdisti kansallisvaltio.

Panamassa itsensä kenraaliksi ylentänyt upseeri Omar Torrijos (1929-81) oli maltillinen diktaattori, joka tavoitteli rauhallista kehitystä. Koululaiset lähetettiin välillä maaseudulle opettamaan aikuisille lukutaitoa, joka siten levisi Panamassa.

Puolueet Torrijos kielsi. Ehdokkaita parlamenttiin valittiin kyläkokouksissa jonkinlaisella kansanvaalilla. Torrijos itse kiersi maata ja merkitsi muistikirjaansa asukkaiden ehdotuksia ja valituksia.

Kansan toiveet kiinnittyivät yhteen henkilöön, kuten kuninkaaseen tai jumal-keisariin. Suomenkin rahvas halusi menneisyydessä luottaa "hyvään" Ruotsin kuninkaaseen, kuin isähahmoon, riistävää ruotsinkielistä aatelistoa tai julmia barbaarisia venäläisiä vastaan.

Panamassa on sekaväestö: valkoisia 20 %, mestitsejä 50 %, mustia ja mulatteja 20 %, intiaaneja 10 %. Suomessa oli suomenkieliset heimot ja pieni ruotsinkielinen vähemmistö. Millainen valtio Suomesta olisi tullut, jos 20 % olisi ollut venäläisiä, 10 % saamelaisia, 10 % romaneja, 10 % ruotsinkielisiä, 50 % suomenkielisiä?

Yhden johtajan päähän mahtuu rajallisesti ajatuksia kerrallaan. KANAVA. USA oli irrottanut pienen Panaman Kolumbiasta ja kaivauttanut Panamaan kanavan, jonka teko oli jäänyt kesken ranskalaisilta.

Panama tai sen johtaja haluaa Amerikan kanavan itselleen, koska se tuottaisi nyt ilmaiseksi helppoa rahaa. Maan ylioppilaat mellakoivat vaatien kanavaa Panamalle. Torrijosin olisi vaikea estää väkivaltaisia yhteenottoja, ellei kanavaa luovutettaisi.

Kari Suomalainen piirsi: Kuvanveistäjä pyysi maajussilta kivenmöhkäleen ja kaiversi siitä hienon patsaan. Maajussi tuli vaatimaan kiveä takaisin (tai suurta korvausta), koska kivi oli HÄNEN!

Niin kehittymättömät ihmiset ja kansat toimivat, elävät ryöstötaloudessa, Kasakat vievät kaiken mikä ei ole lujasti kiinni. Luominen ja rakentaminen on vaikeaa, mutta elostelukapinan riehuminen helppoa.

***

Hergen Tintti-sarjakuvien eräs mainio vakiohahmo on eteläamerikkalainen kenraali Alcazar, arvoituksellinen henkilö, josta ei koskaan oikein tiedä, onko hän hyvä vai paha? Sarjakuvalle epätyypillistä. Ensimmäisessä kohtaamisessa Alcazar ehti melkein teloituttaa Tintin, ennen kuin he liittoutuivat. Vuosia myöhemmin Tintti ja kapteeni Haddock törmäsivät kenraaliin yllättäen Brysselin kadulla ja tämä oli kohtelias, mutta hyvin vähäpuheinen ja kiireinen, jotakin vehkeilemässä.

Viimeinen Tintti-albumi "Picarot" kuvaa etukäteen Nicaraguan valtataistelun. Kenraali Alcazar syrjäyttää Tintinkin avulla sotilasdiktaattori Tapiocan, mutta mikään ei muutu paremmaksi, vain johtajan nimi vaihtuu johtajaa ylistävissä katujulisteissa.

Sandinisti-johtaja Daniel Ortega kiersi Eurooppaa hakemassa tukea diktaattori Somozan perheen syrjäyttämiseksi vallasta. Nykyään Nicaraguaa johtaa diktaattori Daniel Ortegan perhe, vaimo varapresidenttinä, seitsemän omaa poikaa johtamassa maan radioyhtiötä ynnä muita tärkeitä laitoksia, tytär maanpaossa ja syyttää isäänsä pedofiiliksi.

****

8420 -25 Greene, Graham: Kenraali ja minä - kertomus ystävystymisestä (Getting to Know the General. The Story of an Involvement) suom. Karin Tuominen /14.7.25 (1984) Tammi 1986 Sid 234 sivua oma lk.K

.