Toivossa tyhjentää hiukan kirjahyllyjä luin loppuun pitkäksi aikaa (vuosiksi?) kesken jääneen seikkailukirjan, Karl May: Hopeajärven aarre. Uskon lukeneeni sen aikaisemmin lapsuudessani. Vaikkakin minua kiinnosti lapsenakin Villiä Länttä enemmän saksalaisen Karl Mayn suosima toinen miljöö, erikoisempi ja eksoottisempi: Arabia. (Lukupäiväkirjaan ehdin aikoinaan päivätä luetuiksi ainakin Karl Mayn Orjakaravaanin ja Öljyprinssin. Muita luin ennen kirjojen listaamisen aloittamista.)
.
Hopeajärven aarteen päähenkilöt olivat minulle tuttuja Karl Mayn (1842-1912) monista Villiin Länteen sijoittuvista romaaneista. Heitä ovat kesyyntynyt intiaanipäällikkö Winnetou sekä taitavat saksalaiset pyssyniekat Old Shatterhand, Old Firehand ja erikoisesti pukeutuva Droll-täti, mies hänkin. Poikakirjassa ei esiinny ollenkaan naisia, paitsi intiaanien vaimoväkeä kollektiivina, kun vähäisemmän sukupuolen tanssilla intiaanit häpäisevät vangittuja valkoisia miehiä.
.
Kalle Päätalon elämäkerran tavoin Hopeajärven aarre tuntuu venyvän pituutta yhteenliitetyistä episodeista toiseen, 482 sivuun. Kirja voisi olla helpommin luettava, jos episodit olisi eroteltu toisistaan useammaksi eri seikkailuksi laajemman kirjasarjan kehyksen sisällä. Yksittäiset irralliset episodit voivat olla hyvin intensiivisiä, mutta niiden liitokset tuntuvat löysiltä.
.
Kirja alkaa pahan miehen, rikollispomo (eversti) Colonel eli "Cornel" Brinkleyn esittelyllä. Tämä punapää kerää välillä johdettavakseen satojenkin kulkureiden roistojoukon. Yhden seikkailuepisodin aikana jopa parin sadan junarosvon joukkio saadaan kiinni (osa kuolleina ja osa elävinä), kun ansaksi aiottu juna keksitään ajaa sumppuun tunneliin. - Tyypillisesti Cornel Brinkley itse pääsee jälleen pakoon pienen sakin kanssa, kun ei ole omin nahkoinensa ansaan mennytkään. Joten tarina voi jatkua.
.
Välillä kirjassa tuodaan esiin uusia henkilöitä, hyviä ja pahoja, jotka esiintyvät hetken keskenään päähenkilöinä, vakiopäähenkilöiden ollessa häipyneinä taustalle. Sitten nämä väliaikojen päähenkilöt saattavat kuitenkin joutua kuolemaan yksi toisensa jälkeen, mutta tarina jatkuu aikaisempien päähenkilöiden verkon avulla. Vakiotyypeistä joku saattaa olla yksinään välillä etusijalla ja kohdata toisia tarpeen vaatiessa tai muuten vain sattumalta.
.
Eräs mielenkiintoinen pikkutarina kirjan sisällä on vaikkapa Old Shatterhandin ja hänen muutaman sen hetkisen hieman koomisenkin seuralaisen pelastuminen älyllään ja oveluudellaan intiaanien käsistä.
.
Intiaanipäällikkö lupaa neljälle kalpeanaamalle vapauden, jos kukin heistä voittaa kilpailussa intiaanin. Mutta päällikkö Iso Susi valitsee lajit niin, ettei valkonaamoilla pitäisi olla mitään mahdollisuuksia.
.
Eniten kunnioittamilleen valkoisille, kuten Old Shatterhandille, punanahkat lupaavat kaikkein ankarimman kidutuksen, jotta nämä voisivat osoittaa sankaruutensa ja tyyneytensä kestäessään kipuja.
.
Valkoiset ovat älykkäämpiä ja suostuttelevat uimakilpailun reitin sellaiseksi, jossa valkoinen tulee saamaan edun myötävirrasta ja intiaani haitan vastavirrasta, kun toinen kiertää radan myötäpäivään ja toinen vastapäivään.
.
Juoksukilpailussa valkoisen ja intiaanin pitää juosta lähtöpaikasta puulle, kierroksen puun ympäri ja palata sitten lähtöpaikkaan. Intiaani ehtii nopeammin puulle, mutta huomaa hämmästyksekseen valkoisen juoksevan kohti kauempana kasvavaa puuta. Intiaani jättää väliin lähipuun kiertämisen ja juoksee kiivaasti valkoisen ohi kaukana olevalle puulle! Mutta sinä aikana valkoinen on kääntynyt takaisin, kiertänyt lähipuun ja ehtii vielä palata maaliin ennen intiaania. Nokkelaa!
.
Hopeajärvelle aarteineen päästään vasta aivan kirjan lopussa. Sitä ennen on ollut kaikkia muita seikkailuja. Liukkaasta Cornel Brinkleystä pahimpine kätyreineen päästään vihdoinkin siististi eroon siten, että valkoiset sankarit löytävät pahat roistot julmalla tavalla surmattuina intiaanien pystyttämistä kidutuspaaluista... Sankarien ei tarvitsekaan liata käsiään tappaaksen pahikset (tai vain vangitakseen heidät - epätyydyttävästi). Toisaalta moninkertaisten raakojen murhamiesten hirveä kohtalo ei oletettavasti liiemmin sureta lukijaa?
.
Karl Mayn episodimaisesta tyylistä tulee mielen myös Sakari Topeliuksen "Välskärin kertomukset" - miten paljon miellyttävämpää Perttilöiden lyhentämättömänä jopa 2400-sivuista sukutarinaa saattaisi olla lukea, jos se olisi sarja lyhempiä, itsenäisempiä kirjoja, jotka liittyisivät vain samaan sarjaan.
.
7027. May, Karl: Hopeajärven aarre (Der Schatz im Silbersee) suom. Werner Anttila, tark. Raimo Salminen. (May 1842-1912) cornel Brinkley. Winnetou, Old Shatterhand, Droll-täti.
12.1.2019 () Wsoy 1986 -6.p S 482 s. O lk.K
.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti