117. Hillitön Kalle Hillilä

Timo J. Tuikka teki väitöskirjan "Kekkosen konstit", mutta materiaalia (esim. kirjeitä) tuli luettua kuulemma niin paljon, että Kekkosen kaverista Kaarlo Hillilästä (1902-1964) kannatti tehdä toinen teos: "Kekkosen takapiru. Kaarlo Hillilän uskomaton elämä" (Otava 2011, 591 sivua).

Selailin vain. En halunnut liikaa upota viime vuosisadan politiikan kuraan. Kirja pursusi mielenkiintoisia yksityiskohtia, mikseipä juorujakin, entisaikojen poliitikoista. Mitähän jäi mieleeni?

K. Väisälä oli ensimmäisiä pakko-ruotsin vastustajia jo 1930-luvulla. Nykyään usein väitetään, että pakko-ruotsi tuli vasta peruskoulun myötä v. 1968, mutta olihan ruotsi pakollinen ylioppilaskirjoituksissa, vaikkei kansakoulun käyneille ollutkaan.

(Minun ikäpolveni opiskeli keskikoulussa K. Väisälän Algebran oppikirjan ja luulen, että ehdot matematiikasta joka kesä suorittanut luokkatoverini olisi halunnut luopua pakkomatematiikasta.)

Voi ihmetellä sitä itsevarmuutta ja energiaa, jolla Urho Kekkosen (s. 1900) ikäpolven nuoret miehet tähtäsivät hallitseviin asemiin yhteiskunnassa. Jos pystyi kouluttautumaan ylioppilaaksi asti (harvinaista!), taivas aukeni, sen kuin valitsi ryhtyykö opiskelemaan tuomariksi, lääkäriksi, tiedemieheksi tai opintojen katketessakin edes lehtimieheksi ja poliitikoksi.

Aikaa riitti yhteiskunnallisiin rientoihin, Hilliläkin ehti käydä sotimassa Viroa vapaaksi, käydä Aunuksen sotaretkellä, ja vasta sitten n. 25-vuotiaana huomata, että on jo aika vakiintua ja perustaa perhe, saada kolme tytärtä - ja tyytyä siihen, ettei omaa poikaa tullutkaan.

Viran varatuomari Hillilä sai ensin (upouuden) Rovaniemen kauppalan johtajana 1929 (27-vuotias), sitten (upouuden) Lapin läänin maaherrana 1938-1944 (36-vuotias), Suomen sisäministerinä 1944-45, kansanhuoltoministerinä 1945-46 ja Kansaneläkelaitoksen johtajana 1946-1954 ja 1958-1964. Välillä Hillilä joi virkansa juopottelemalla hillittömästi.

Rahapulassa Hillilä alkoi puhua jopa kirjoittavansa muistelmansa myyntimenestykseksi ja rahasammoksi. mutta poliitikkokaverit pelastivat hänelle hyvän viran takaisin, jolloin Hillilä jätti muistelmansa kirjoittamatta, ehkä joidenkuiden helpotukseksi.

Olisi ollut hauskaa kohottaa Rovaniemen maalaiskunnasta vuonna 1929 irrotettu Rovaniemen kauppala kaupungiksi, kun siitä tehtiin Lapin "pääkaupunki" vuonna 1938. Mutta kaupungiksi muuttaminen olisi tullut liian kalliiksi asukkaille! Kaupungilla oli enemmän tehtäviä ja velvollisuuksia. Niinpä Rovaniemen kauppalasta tuli kaupunki vasta vuonna 1960.

Kekkosen ajan politikointia: Vastustajat huomasivat Sylvi Kekkosen kritikoineen jossakin haastattelussa kirkkoa ahdasmielisyydestä. Haa: Kekkosia voi syyttää kristinuskon vastaisiksi?! Teema meni mönkään, kun vastapuoli keksi rouva Vappu Tuomiojan eronneen kirkosta!

Ajan tavan mukaan poliitikot kahmivat itselleen etuisuuksia kaikin keinoin. Kun Kela rakensi kerrostalollisen suuria asuntoja jaettaviksi sosiaalisin perustein suurperheille, kaikista suurimman 165 neliön asunnon varasi itselleen Kelan johtaja Kaarlo Hillilä.

Hillilä puolustautui, että otti 165 m2:n asunnon vain sillä edellytyksellä, että se pystytään hänen kuolemansa jälkeen jakamaan kolmeksi pienemmäksi asunnoksi hänen tyttärilleen! Mikä ajan vaatimattomuuden kuva! Oletetaan, etteivät tyttäret kouluttauduttuaan ja kai keskiluokkaiset aviomiehet naituaan, pystyisi perheineen itse niin hyvää omistusasuntoa hankkimaan kuin 55 neliömetriä kullekin perheelle, elleivät isältään perisi.

Valtaa oli roimasti tarjolla 1920-luvun ylioppilaille, mutta rahaa kiersi köyhässä Suomessa vähän. Menestyvien liikemiesten tai suuromistajien piiri oli suppea. Tulee mieleen, missä määrin politiikkaan ryhtyneitä radikaaleja on ollut mahdollista "ostaa" maltillistumaan suomalla heille pieniä etuja, vaurastuttamalla heitä ylempään keskiluokkaan ja huomaamaan, ettei koko kansalle voi riittää samaa, mihin he itse yltävät.

Hillilä toimi korkeissa asemissa ja vähintään takapiruna siellä missä tapahtui. Hänen elämänsä rinnalla Timo J. Tuikka tulee kertoneeksi omalla tavallaan koko Suomen 1900-luvun historian 1960-luvulle saakka. Voisikohan hän monistaa osittain samaa materiaalia (Kekkonen, Hillilä) edelleen, vielä muutamaksi muuksi elämäkerraksi?

Henkilögalleriasta pistää silmään ehkä eniten ikätoveri (s.1903) Aaro Pakaslahti, sota-aikojen ulkopolitiikan vaikuttaja ja myöhemmin diplomaatti. Tämä tosin kirjoitti itsekin muistelmansa.

Timo J. Tuikka käyttää poikkeuksellisen rahvaanomaista ja värikästä kieltä "paskareissuineen" ja "perseelleen menemisineen", vee-sanaa myöten, mutta kirjoitus on sangen sujuvaa. Urho otti Italian-matkalle mukaan rakastajattarensa Anne-Marie S:n, kun kotona Sylvi oli pannut lapun luukulle. Sellaiseen tyyliin.

******

Luettuani ryhdyin filosofoimaan. Mikä motivoi ihmisiä politiikaan? Vallanhalu? Vaikuttamishalu? Yhteisten asioiden hoitaminen?

"Hyväntahtoisimmat idit" kai istuvat osastojen kokouksissa ja kunnallisissa lautakunnissa sekä uhraavat aikaansa, energiaansa ja rahaa vaalikamppailuihinsa, joista heidän vankemmat toverinsa hyötyvät heitä enemmän.

Fanaatikot ovat varmoja asiastaan, herättyään uskontoon, luettuaan yhden kirjan tai kuultuaan karismaattisen johtajan puhuvan. Tasapainoisemmat ihmiset epäröivät, sillä heille asia voi olla niin tai ehkä toisinkin, ilman lopullista totuutta. Fanaatikko sitten julistaa ajatusta ja tavis kannattaa.

***

Mitä on demokratia? Tasavertaisten ja vapaiden ihmisten kokouksessa, vaikkapa partiolaisten kolossa, yhdet kannattavat Janin ehdottamaa jalkapalloa ja toiset Peten ehdottamaa pesäpalloa. Jani voittaa äänestyksessä, mutta sopii, että "pelataan ensin ja 5 viikonloppuna jalkapalloa, mutta välillä 4 viikonloppuna pesäpalloa, että kaikki olisivat tyytyväisiä, jooko?" Voittajilla on vastuu pitää huolta että häviäjätkin voivat olla tyytyväisiä.

Irvikuvademokratiassa fanaatikot, saatuaan 51 prosentin kannatuksen, ryhtyvät pystyttämään yksinvaltaa ottamatta huomioon 49:ää prosenttia. Joku ajattelematon idiootti sanoo: "Mutta he voittivat demokraattisesti!"

Demokraattinen voittaja saa etuoikeuden ehdottaa, mitä tehdään tai miten kakku jaetaan. Mutta valtaan kuuluu vastuu huolehtia, että kaikki olisivat mahdollisimman tyytyväisiä.

(Hyvässäkin demokratiassa joku "rautarouva" Margaret Thatcher voi käyttää valtaaoikeuksiaan yksipuolisesti äärimmilleen. Jälkikäteen saatetaan tosin kiittää, että Thatcher (virhetekojen ohessa) nosti suosta ay-liikkeen rämettämän maan, reilun-pelin konservatiivin, vanhapoika Edward Heathin lepsuuden jälkeen.)

Demokratiaan kuuluu vaihtuvuus ja vuorottelu. Hyväänkin hallitukseen kyllästytään, jolloin voitaisiin kokeilla välillä jotakin muuta, vai tuntuuko entinen hallitus vieläkin huippuhyvältä tai oppositio liian huonolta?

******

Mikä sitten oli ns. "kansandemokraatti?" Kansandemokratian kannattaja? Ajalla ennen ns. "Kansandemokratioiden" taloudellista, henkistä ja poliittista romahdusta vv. 1989-1991.

Kun katsoin tietosanakirjasta faktoja johtaja Kaarlo Hillilän työpaikasta "Kansaneläkelaitoksesta" huomasin aivan odottamatta edellisellä sivulla, samalla aukeamalla, hyvin valaisevan artikkelin "Kansandemokratiasta":

***

"Kansandemokratia on kommunistisessa opissa esiintyvä valtiojärjestyslaji, jolla erotuksena 'puoluedemokratiasta' tarkoitetaan siirtymismuotoa Neuvostoliiton kaltaiseen valtioon.

"Kansandemokratiassa poliittinen valta on kommunistisella "työväenpuolueella", johon on saatettu sulattaa sosialistipuolue tai vasemmistolainen agraaripuolue
ja jossa vallan painopiste on keskitetty keskuskomitealle tai politbyroolle, jonka puheenjohtaja, "pääsihteeri" tms. on tavallisesti "Vahva mies".

"Kansanedustuslaitoksen päätäntävalta on lähinnä muodollinen, kun Kansandemokratia -järjestelmään kohdistuva kritiikki sekä kaikki poliittinen oppositio on tukahdutettu voimakeinoin.

"Vaalioikeutta on rajoitettu suomalla tämä vain 'työtä tekeville' sekä käyttämällä yhden puolueen tai ryhmittymän ehdokaslistoja." (Kalle Vaarnas, valtiot.maisteri, Otavan Iso Tietosanakirja 1962).

Mikä oli "kansandemokraatti?" Kansandemokratian kannattaja? Kommunistien hantlankari (=apumies)? Voi kysyä, mikseivät harhaan johdetut palanneet v. 1990 takaisin alkukotiinsa sosiaalidemokraateiksi (kuten vaikkapa Ilkka-Christian Björklund, Matti Viialainen) vaan perustivat harharetkelle muistopuolueen.