Doubledayn vuonna 1956 taskukirjana julkaisema valikoima amerikkalaisen 'The Reporter' -lehden artikkeleita oli osunut mukaani joltakin kierrätyshyllyltä. Tietoverkosta hakemalla opin, että 1949-68 elänyt joka toinen viikko ilmestynyt lehti rinnastui aikoinaan neljänneksi Amerikan kuuluisien uutisviikkolehtien Time, Newsweek ja US News & World Report joukkoon! Levikki oli parhaimmillaan 250'000.
.
Max Ascolin ohella toinen perustaja oli myöhemmin kolumnistina kuuluisa James Reston. Nimekkäimpiin kirjoittajiin kuuluivat mm. John Kenneth Galbraith ja Ray Bradbury. Lehti oli tarkoitettu "aikuisen journalismin kokeiluksi", faktojen lähteeksi ja ideoiden antajaksi Amerikan ajattelevalle lukijakunnalle. Lehti oli liberaali, edistysmielinen, rasismia vastustava, toisaalta voimakkaasti länsimaisia arvoja puolustava ja kommunismia vastustava, jopa tukiessaan Vietnamin sotaa, mihin lehden väitetään 1968 kaatuneen.
.
Valikoiman lukeminen oli minusta monin paikoin innoittavaa ja historiaa elävöittävää! Kirjoittajat veivät minut kuin suoraan uutislähetykseen toisen maailmansodan raunioista nousevaan Eurooppaan, juuri niihin hetkiin, jolloin Saksa ja Italia kokivat talousihmeensä, Ranskan ja Italian kommunistien lakkoilusta huolimatta, ja Britannia hankki oman atomipomminsa. Fasistisen Espanjan pysähtyneisyys vanhoilliseen köyhyyteen iskee lujasti lukijaan, elävän kuvauksen ansiosta.
.
Lapsena tai teininä kaipasin Suomeen kunnollista uutisviikkolehteä, kuten Der Spiegel, L'Express, L'Espresso, Time, Newsweek, US News & World Report, The Economist... Vuonna 1975 lakkautettu Viikkosanomat oli vähän yrittänyt ja Suomen Kuvalehti yhä jatkaa, sekoittaen mukaan kuvalehtimäisyyden, Paris Matchia, Lookia, Lifea, ja jääden sitten kuvapinnalliseksi. Isäni mielilehti oli Talouselämä parhaimmillaan, siihen aikaan kun lehtimainonta toi sille runsaan rahoituksen.
.
Kunhan opin Lontoon The Economistin vakiosanavaraston (olisiko mielisana "reckon"), siitä tuli mieluisin viikkolehti. Jukka Kemppinen on verrannut miten paljon syvällisempi on Der Spiegel, jota lueskelen lisäksi milloin jaksan saksaa. Economistissa on kiehtovaa viikoittainen kattaus, jossa AINA ovat mukana omina osastoinaan Britannia, Eurooppa, Lähi-itä ja Afrikka, Pohjois-Amerikka, Latinalainen Amerikka, Kiina, Aasia ja Oseania. Sekä kansainvälisyys, liike-elämä, rahoitus, tiede ja kulttuuri. Suomesta on ollut positiivisia juttuja.
.
'The Reporter Reader' -kirja (1956) tuntuu nyt kuin menneen historian The Economistilta! Afrikka on mukana: elettiin Kenian Mau Mau -kapinaa ja Jomo Kenyattan oikeudenkäyntiä. (Mau-mau -nimitys on jäänyt mysteeriksi, Member of African Union?). Formosa, Ceylon, Jaltan petos, Kremlin ongelmat ja Tshou En-lai ovat esillä myös.
.
USA:sta käsitellään Wisconsinin senaattorin Joseph McCarthyn noitavaino kommunisteiksi epäiltyjä vastaan, jolloin esille nousee todistaja Whittaker Chambers. Aloitin kirjan lukemisen artikkelista, jossa nuijittiin pastori Norman Vincent Pealen himphamppu "Positiivinen ajattelu", jota myydään edelleen, myös monenlaisina seuraajien kehittäminä mukaelmina, vuosikymmenestä toiseen.
.
Epäjärjestyksessä luettuani minulle osui viimeiseksi artikkeliksi 13-sivuinen kertomus Brooklynin ajanvietemurhaajista (Brooklyn Thrill Killers) vuonna 1954. Neljä teini-ikäistä juutalaispoikaa harrastivat iltaisin ulkona "pummien metsästystä" ja olivat kiinni jäämättä tappaneet ja pahoinpidelleet ihmisiä, mm. ruoskineet naisia. Viimeiseksi he "huvin vuoksi" hukuttivat East River -jokeen ulkosalla humalaansa nukkuneen mustaihoisen työmiehen William Menter'in.
.
Elinkautiseen tuomittu, Saksan kansallissosialisteja ihaillut päätekijä Jack Koslow, 18, oli korppikotkan näköinen irvokas hahmo kuin Hieronymus Boschin maalauksesta, kuvailee oikeudenkäyntiä seurannut Marya Mannes. Jengitoverit olivat Melvin Mittman, 17, Jerome Liebermann, 17, ja Robert Trachtenberg, 15.
.
Brooklynin vähäosaiset pojat eivät tulleet yhtä kuuluisiksi kuin varakkaat ja lahjakkaat juutalaiset Chicagon yliopiston opiskelijat Leopold ja Loeb, joista Alfred Hitchcock teki 1948 ensimmäisen värielokuvansa 'Rope' eli 'Köysi'. Elinkautiseen tuomitut Nathan Leopold (1904-71) ja Richard Loeb (1905-36) sieppasivat ja tappoivat 14-vuotiaan Bobby Franksin vuonna 1924 todistaakseen kuvittelemaansa ylivertaista älykkyyttään kyvyllä tehdä ns. "täydellinen rikos". Loebin surmasi vankilassa häneltä rahaa kiristänyt toinen vanki 1936. Leopold pääsi 33 vuotta lusittuaan mallivankina vapaaksi 1958.
.
Jack Koslowia tapaamaan vankilaan päästettiin sarjakuvia vastaan taistellut tohtori Fredric Wertham, joka näytti pojalle kauhulehteä "Nights of Horror", jota Koslow myönsi lukeneensa. Koslow nautti kauhusarjakuvista ja naureskeli kaverinsa Mittmanin lukeneen kesyä Teräsmiestä ja muita rikossarjakuvia. "Nights of Horror" lakkautettiin. Sitä oli anonyymisti piirtänyt Joe Shuster, toinen Teräsmies-sarjakuvan luojista. Pahoinpitelyissä käyttämänsä ruoskan Jack Koslow oli tilannut postitse erään toisen kauhulehden ilmoituksen perusteella.
.
The Reporterissa oli siis myös dramaattisen jännittävää luettavaa. Mieleeni tulee vertailukohteena The Atlantic -kuukausilehdestä (Atlantic Monthly) lukemani kertomus, miten rikollinen houkutteli työpaikkailmoituksilla erakkomaisia miehiä helppoon työhön mukamas riistanvartijaksi syrjäiseen erämaahan. Työnhakijat kehuivat kilvan viihtymistään yksin luonnon keskellä ja vakuuttivat ettei heitä kukaan jää kaipaamaan entisillä asuinpaikoilla. Kun joku erakko saapui toiselle puolelle maata vähäinen omaisuus mukanaan, rikollinen lähti viemään häntä erämaahan, jossa yllättäen murhasi työnhakijan ja ryösti tämän omaisuuden. Näin ehti tapahtua monta kertaa, kunnes roisto kerran epäonnistui ja koko rikossarja paljastui.
.
7026. Ascoli, Max (ed.): The Reporter Reader. (A Fortnightly of Facts and Ideas) (1949-68, MA + James Reston) "adult journalism" JKG ym. (Time,USNewsWR, Newsweek, Reporter, levikki jopa 250'000, 2/kk.
11.1.2019 (1956) Doubleday 1956 N 314 s. O lk.3
.
lauantai 19. tammikuuta 2019
maanantai 14. tammikuuta 2019
271. Liian pitkä matka Karl Mayn Hopeajärvelle
Toivossa tyhjentää hiukan kirjahyllyjä luin loppuun pitkäksi aikaa (vuosiksi?) kesken jääneen seikkailukirjan, Karl May: Hopeajärven aarre. Uskon lukeneeni sen aikaisemmin lapsuudessani. Vaikkakin minua kiinnosti lapsenakin Villiä Länttä enemmän saksalaisen Karl Mayn suosima toinen miljöö, erikoisempi ja eksoottisempi: Arabia. (Lukupäiväkirjaan ehdin aikoinaan päivätä luetuiksi ainakin Karl Mayn Orjakaravaanin ja Öljyprinssin. Muita luin ennen kirjojen listaamisen aloittamista.)
.
Hopeajärven aarteen päähenkilöt olivat minulle tuttuja Karl Mayn (1842-1912) monista Villiin Länteen sijoittuvista romaaneista. Heitä ovat kesyyntynyt intiaanipäällikkö Winnetou sekä taitavat saksalaiset pyssyniekat Old Shatterhand, Old Firehand ja erikoisesti pukeutuva Droll-täti, mies hänkin. Poikakirjassa ei esiinny ollenkaan naisia, paitsi intiaanien vaimoväkeä kollektiivina, kun vähäisemmän sukupuolen tanssilla intiaanit häpäisevät vangittuja valkoisia miehiä.
.
Kalle Päätalon elämäkerran tavoin Hopeajärven aarre tuntuu venyvän pituutta yhteenliitetyistä episodeista toiseen, 482 sivuun. Kirja voisi olla helpommin luettava, jos episodit olisi eroteltu toisistaan useammaksi eri seikkailuksi laajemman kirjasarjan kehyksen sisällä. Yksittäiset irralliset episodit voivat olla hyvin intensiivisiä, mutta niiden liitokset tuntuvat löysiltä.
.
Kirja alkaa pahan miehen, rikollispomo (eversti) Colonel eli "Cornel" Brinkleyn esittelyllä. Tämä punapää kerää välillä johdettavakseen satojenkin kulkureiden roistojoukon. Yhden seikkailuepisodin aikana jopa parin sadan junarosvon joukkio saadaan kiinni (osa kuolleina ja osa elävinä), kun ansaksi aiottu juna keksitään ajaa sumppuun tunneliin. - Tyypillisesti Cornel Brinkley itse pääsee jälleen pakoon pienen sakin kanssa, kun ei ole omin nahkoinensa ansaan mennytkään. Joten tarina voi jatkua.
.
Välillä kirjassa tuodaan esiin uusia henkilöitä, hyviä ja pahoja, jotka esiintyvät hetken keskenään päähenkilöinä, vakiopäähenkilöiden ollessa häipyneinä taustalle. Sitten nämä väliaikojen päähenkilöt saattavat kuitenkin joutua kuolemaan yksi toisensa jälkeen, mutta tarina jatkuu aikaisempien päähenkilöiden verkon avulla. Vakiotyypeistä joku saattaa olla yksinään välillä etusijalla ja kohdata toisia tarpeen vaatiessa tai muuten vain sattumalta.
.
Eräs mielenkiintoinen pikkutarina kirjan sisällä on vaikkapa Old Shatterhandin ja hänen muutaman sen hetkisen hieman koomisenkin seuralaisen pelastuminen älyllään ja oveluudellaan intiaanien käsistä.
.
Intiaanipäällikkö lupaa neljälle kalpeanaamalle vapauden, jos kukin heistä voittaa kilpailussa intiaanin. Mutta päällikkö Iso Susi valitsee lajit niin, ettei valkonaamoilla pitäisi olla mitään mahdollisuuksia.
.
Eniten kunnioittamilleen valkoisille, kuten Old Shatterhandille, punanahkat lupaavat kaikkein ankarimman kidutuksen, jotta nämä voisivat osoittaa sankaruutensa ja tyyneytensä kestäessään kipuja.
.
Valkoiset ovat älykkäämpiä ja suostuttelevat uimakilpailun reitin sellaiseksi, jossa valkoinen tulee saamaan edun myötävirrasta ja intiaani haitan vastavirrasta, kun toinen kiertää radan myötäpäivään ja toinen vastapäivään.
.
Juoksukilpailussa valkoisen ja intiaanin pitää juosta lähtöpaikasta puulle, kierroksen puun ympäri ja palata sitten lähtöpaikkaan. Intiaani ehtii nopeammin puulle, mutta huomaa hämmästyksekseen valkoisen juoksevan kohti kauempana kasvavaa puuta. Intiaani jättää väliin lähipuun kiertämisen ja juoksee kiivaasti valkoisen ohi kaukana olevalle puulle! Mutta sinä aikana valkoinen on kääntynyt takaisin, kiertänyt lähipuun ja ehtii vielä palata maaliin ennen intiaania. Nokkelaa!
.
Hopeajärvelle aarteineen päästään vasta aivan kirjan lopussa. Sitä ennen on ollut kaikkia muita seikkailuja. Liukkaasta Cornel Brinkleystä pahimpine kätyreineen päästään vihdoinkin siististi eroon siten, että valkoiset sankarit löytävät pahat roistot julmalla tavalla surmattuina intiaanien pystyttämistä kidutuspaaluista... Sankarien ei tarvitsekaan liata käsiään tappaaksen pahikset (tai vain vangitakseen heidät - epätyydyttävästi). Toisaalta moninkertaisten raakojen murhamiesten hirveä kohtalo ei oletettavasti liiemmin sureta lukijaa?
.
Karl Mayn episodimaisesta tyylistä tulee mielen myös Sakari Topeliuksen "Välskärin kertomukset" - miten paljon miellyttävämpää Perttilöiden lyhentämättömänä jopa 2400-sivuista sukutarinaa saattaisi olla lukea, jos se olisi sarja lyhempiä, itsenäisempiä kirjoja, jotka liittyisivät vain samaan sarjaan.
.
7027. May, Karl: Hopeajärven aarre (Der Schatz im Silbersee) suom. Werner Anttila, tark. Raimo Salminen. (May 1842-1912) cornel Brinkley. Winnetou, Old Shatterhand, Droll-täti.
12.1.2019 () Wsoy 1986 -6.p S 482 s. O lk.K
.
.
Hopeajärven aarteen päähenkilöt olivat minulle tuttuja Karl Mayn (1842-1912) monista Villiin Länteen sijoittuvista romaaneista. Heitä ovat kesyyntynyt intiaanipäällikkö Winnetou sekä taitavat saksalaiset pyssyniekat Old Shatterhand, Old Firehand ja erikoisesti pukeutuva Droll-täti, mies hänkin. Poikakirjassa ei esiinny ollenkaan naisia, paitsi intiaanien vaimoväkeä kollektiivina, kun vähäisemmän sukupuolen tanssilla intiaanit häpäisevät vangittuja valkoisia miehiä.
.
Kalle Päätalon elämäkerran tavoin Hopeajärven aarre tuntuu venyvän pituutta yhteenliitetyistä episodeista toiseen, 482 sivuun. Kirja voisi olla helpommin luettava, jos episodit olisi eroteltu toisistaan useammaksi eri seikkailuksi laajemman kirjasarjan kehyksen sisällä. Yksittäiset irralliset episodit voivat olla hyvin intensiivisiä, mutta niiden liitokset tuntuvat löysiltä.
.
Kirja alkaa pahan miehen, rikollispomo (eversti) Colonel eli "Cornel" Brinkleyn esittelyllä. Tämä punapää kerää välillä johdettavakseen satojenkin kulkureiden roistojoukon. Yhden seikkailuepisodin aikana jopa parin sadan junarosvon joukkio saadaan kiinni (osa kuolleina ja osa elävinä), kun ansaksi aiottu juna keksitään ajaa sumppuun tunneliin. - Tyypillisesti Cornel Brinkley itse pääsee jälleen pakoon pienen sakin kanssa, kun ei ole omin nahkoinensa ansaan mennytkään. Joten tarina voi jatkua.
.
Välillä kirjassa tuodaan esiin uusia henkilöitä, hyviä ja pahoja, jotka esiintyvät hetken keskenään päähenkilöinä, vakiopäähenkilöiden ollessa häipyneinä taustalle. Sitten nämä väliaikojen päähenkilöt saattavat kuitenkin joutua kuolemaan yksi toisensa jälkeen, mutta tarina jatkuu aikaisempien päähenkilöiden verkon avulla. Vakiotyypeistä joku saattaa olla yksinään välillä etusijalla ja kohdata toisia tarpeen vaatiessa tai muuten vain sattumalta.
.
Eräs mielenkiintoinen pikkutarina kirjan sisällä on vaikkapa Old Shatterhandin ja hänen muutaman sen hetkisen hieman koomisenkin seuralaisen pelastuminen älyllään ja oveluudellaan intiaanien käsistä.
.
Intiaanipäällikkö lupaa neljälle kalpeanaamalle vapauden, jos kukin heistä voittaa kilpailussa intiaanin. Mutta päällikkö Iso Susi valitsee lajit niin, ettei valkonaamoilla pitäisi olla mitään mahdollisuuksia.
.
Eniten kunnioittamilleen valkoisille, kuten Old Shatterhandille, punanahkat lupaavat kaikkein ankarimman kidutuksen, jotta nämä voisivat osoittaa sankaruutensa ja tyyneytensä kestäessään kipuja.
.
Valkoiset ovat älykkäämpiä ja suostuttelevat uimakilpailun reitin sellaiseksi, jossa valkoinen tulee saamaan edun myötävirrasta ja intiaani haitan vastavirrasta, kun toinen kiertää radan myötäpäivään ja toinen vastapäivään.
.
Juoksukilpailussa valkoisen ja intiaanin pitää juosta lähtöpaikasta puulle, kierroksen puun ympäri ja palata sitten lähtöpaikkaan. Intiaani ehtii nopeammin puulle, mutta huomaa hämmästyksekseen valkoisen juoksevan kohti kauempana kasvavaa puuta. Intiaani jättää väliin lähipuun kiertämisen ja juoksee kiivaasti valkoisen ohi kaukana olevalle puulle! Mutta sinä aikana valkoinen on kääntynyt takaisin, kiertänyt lähipuun ja ehtii vielä palata maaliin ennen intiaania. Nokkelaa!
.
Hopeajärvelle aarteineen päästään vasta aivan kirjan lopussa. Sitä ennen on ollut kaikkia muita seikkailuja. Liukkaasta Cornel Brinkleystä pahimpine kätyreineen päästään vihdoinkin siististi eroon siten, että valkoiset sankarit löytävät pahat roistot julmalla tavalla surmattuina intiaanien pystyttämistä kidutuspaaluista... Sankarien ei tarvitsekaan liata käsiään tappaaksen pahikset (tai vain vangitakseen heidät - epätyydyttävästi). Toisaalta moninkertaisten raakojen murhamiesten hirveä kohtalo ei oletettavasti liiemmin sureta lukijaa?
.
Karl Mayn episodimaisesta tyylistä tulee mielen myös Sakari Topeliuksen "Välskärin kertomukset" - miten paljon miellyttävämpää Perttilöiden lyhentämättömänä jopa 2400-sivuista sukutarinaa saattaisi olla lukea, jos se olisi sarja lyhempiä, itsenäisempiä kirjoja, jotka liittyisivät vain samaan sarjaan.
.
7027. May, Karl: Hopeajärven aarre (Der Schatz im Silbersee) suom. Werner Anttila, tark. Raimo Salminen. (May 1842-1912) cornel Brinkley. Winnetou, Old Shatterhand, Droll-täti.
12.1.2019 () Wsoy 1986 -6.p S 482 s. O lk.K
.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)