Luin uudelleen Mika Waltarin (1908-79) matkakirjan 'Yksinäisen miehen juna' (1929). Vastavalmistunut maisteri, pyöreäkasvoinen 20-vuotias, esittää kyynistä kosmopoliittia ja naisille gentlemannia, lähdettyään kolmatta kertaa Ariadne-laivalla Helsingistä Manner-Eurooppaan.
Unkarissa seurustelee vielä märkäkorvainen suomalainen opiskelijaporukka: neiti Tumma, neiti Vaalea, ylioppilas Metsätiede sekä kirjailija, joka on kai kuin belgialaisen Hergen golfhousuinen sarjakuvasankari Tintti -Tintin. Mutta paluumatkalla Konstantinopolin käännepisteen jälkeen Tom Sawyerin seikkailut alkavat kypsyä aikuisemmiksi Huckleberry Finnin seikkailuiksi.
Ajan henki kuvastuu Waltarin usein nakuttavan lyhyistä virkkeistä ja iskevistä laatusanoista värikkäämmin kuin mistään albumien ruskeista valokuvista. Savukkeita, bieriä, viiniä, whisky-grogeja, oopiumia, kaiken maailman ihmistyyppejä sääriään näyttelevästä amerikkalaistytöstä kiinalaiseen tohtoriin asti. Usein mainintoja kasvojen juutalaispiirteistä, kiinnitettiinkö niihin tuolloin 1929 erityishuomiota? Venäläiset emigrantit näkyvät raapivan elantoaan hajallaan ympäri Eurooppaa erityisesti turismin palveluksessa.
Waltari kokee muutaman viikon matkallaan romansseja, ryöstöjä, pidätyksiä ja nyrkkitappeluita. Eurooppa oli jännittävämpi ja vaarallisempi paikka kuin myöhempien aikojen matkakirjailijoille, Bill Brysonille tai Paul Theroux'lle. Vai yhdistikö Waltari mielikuvitusta ja totta? Matkakirjeissään kummisedälleen hän oli vielä naiivin innostunut kaikesta näkemästään, mutta matkakirjansa tyylitteli jälkikäteen kyynisemmäksi.
Berliinissä "pöydässä istuu seurue neekerigentlemanneja", paksuissa käsissään sormuksia. "Heidän silmänsä seuraavat hävyttöminä tanssivien naisten polvia ja vartaloita. - Tulee alastomuuskuvaelma, valkoista lihaa, - he ovat kurottautuneet eteenpäin, silmänvalkuaiset kimaltavat näyttämöltä tulvivassa valossa. Eläimiä!"
"Neekerit ovat jo poissa muodista. Kukaan seurustelutytöistä ei tahdo mennä istumaan heidän pöytäänsä. Joku nauraa halveksivasti: nigger!"
Prahassa "arka, kulunut, kiiltävä juutalainen" - - "tarjoutuu oppaaksi kyyristyen aivan kuin iskua pelkäävä eläin. Annan hänelle ostamani makkarat, hän ottaa ne peläten jotakin ilkeyttä, ahmii ne muutamana suupalana, kiittää."
Wienissä ei yöravintoloissa näe "kuin juutalaisia tai turisteja. Juutalaiset osaavat nautiskella, heissä on itämaiden raskasta, tummanpunaista kiihkoa, - he ovat intelligenttejä, viisaita ja useimmissa tapauksissa jollakin tapaa vastenmielisiä." - - "Onko vain sattuma, että maailman eroottisin kansa on synnyttänyt puhtaimman monoteismin?"
Trebinjessä "näen ensimmäisen kerran hunnutettuja, varpaita myöten viittoihin kääriytyneitä naisia. Musta huntu tekee selittämättömän vastenmielisen vaikutuksen - - ikäänkuin sen alle kätkeytyisi jotakin kammottavaa, joka täytyy kätkeä ihmisten silmiltä."
"Italialaisen miehen ainoa suuri, henkinen probleemi - - on kysymys, menisikö hän tänä iltana bordelliin vaiko vasta huomenna."
***
Nuori kirjoittaja vaikuttaa kehittyvän henkisesti matkakertomuksensa edetessä. Kohta Istanbulin jälkeen, paluumatkalla Montenegrossa, alkaa nousta idulle Sinuhen henki.
"Und nun ist mir alles gleich..."
"Tuo hänen pieni lauseensa jää keinumaan korvissani. Siihen sisältyy kokonainen ihmiselämä. Nyt on kaikki minulle samantekevää, - lopputulos elämästä, kärsimyksestä, yksinäisyydestä, rakkaudesta, kaikesta."
Albert Camus'n 'Sivullisen' (1942) kuuluisaksi tullut yksisanainen maailmankatsomus "Yhdentekevää!" on siis jo Waltarin havaitsema (1929), jo ennen toista maailmansotaa. Newton ja Leibniz keksivät toisistaan riippumatta differentiaalilaskennan, mutta Waltari oli Camus'ta jopa vuosia edellä.
"Niin, ehkä lopulta passiivinen, alistuva kohtalontunne on sittenkin helpoin ja paras. Mutta minä olen vielä liian nuori voidakseni jäädä passiiviseksi. Minun täytyy vielä monta kertaa lyödä kasvoni verille kiviseinään, ennen kuin jaksan käsittää, että se on järkkymätön ja säälimätön."
Matkalla hahmottui Sinuhen (1945) teema? Huomaan selkeästi kaikkien Waltarin paljon matkustelevien historiallisten suurromaanien jalkatyöksi tämän hänen Grand Tourinsa.
***
Waltarin matkareitti kesällä 1929:
0) Helsinki (Nikolainkirkko, Venäläinen kirkko, Suomenlinna) Ariadne-laiva
1) Tallinna (tornit, vihreät kupolit kukkulalla)
2) Stettin
3) Berliini (Stettiner Bahnhof, Friedrichstrasse, Voittoportti, Potsdamer Platz, Kempinskin terassi, Zoon alue, Jerusalem-hautausmaa - E.T.A. Hoffmannin hauta)
4) Praha (Mazaryk-asema)
5) Wien (San Stefan - Tapaninkirkko, Praterin jättiläispyörä, Ooppera, Ring, Rothenturmstrasse, Westbahnhof, Rax-Alpit, Diana-Bad)
6) Budapest (Tonavan terässillat, Gellert-vuoren bastioni, kuninkaanlinna, parlamenttitalo, Sofia-kirkon suunnton kupoli, Taidemuseo)
7) Debrecen (Unkarissa)
8) Belgrad (kaupunginpuisto, kuninkaanpalatsi) ("maalaiskaupunki")
9) Sofia (Nevskyn uusi katedraali, moskeija) (vielä enemmän "maalaiskaupunki!")
10) Istanbul (Galatan torni, Agia Sofia, Ahmedin ja Bayazid-moskeijat, Seralji, Ireneus-kirkko)
11) Piraios (Kreikassa, ei poikkeamista Ateenaan)
12) Brindisi (Italiassa)
13) Bari (Italiassa)
14) Dubrovnik (Waltarille italiaksi Ragusa, Kroatiassa)
15) Trebinje (Bosniassa)
16) Kotor (Waltarille italiaksi Cattaro)
17) Cetinje (Montenegrossa)
18) Rooma (Pietarinkirkko, lateraanimuseo, katakombit, Forum, kansallismonumentti)
19) Torino
20) Pariisi (Notre Dame, Pont Neuf, Louvre, Clunyn luostari, Ooppera, Riemukaari)
21) ( Berliini-Stettin-Helsinki)
lauantai 11. joulukuuta 2010
keskiviikko 4. elokuuta 2010
68. Matkoista muistoihin
Antiikkiaiheistaan ylistetty klassisen tyylin runoilija, Vapaaniemen Yhteiskoulun ja Kaitaan Lukion toinen äidinkielenopettaja 1970-80-luvuilla, FM Pekka Piirto, aiemmin HS:n kirjallisuusarvostelija 1960-luvulla, oli kirjoittanut vähäisen matkakirjan "Ne retket Hellaaseen" (2004). Hän kävi mm. Spartassa, jossa oli rauniokasoja sekä ruma moderni nykykaupunki. Hän yritti jutella nuorten tyttöjen kanssa osaamallaan muinaiskreikalla, mutta ei tullut ymmärretyksi.
Kerran Piirto piti lukioluokalleni yhden oppitunnin, jolloin hän palautti arvostelemansa fiktio-aineet. Hänellä oli FM Timo K. Saarniemen kanssa tapana vaihtaa yksi oppitunti/lukuvuosi luokkia, idearikkaamman Saarniemen aloitteesta varmaankin? Piirto ei viitsinyt tehdä ainekirjoituksiin lainkaan korjausmerkintöjä, kun taas Saarniemi ahkeroi punakynän kanssa monisanaisia neuvoja ja kommentteja. Piirto käytti arvostelussaan ainoastaan kahta numeroa: 8 ja 9. Neljälle aineelle hän antoi 9: "Jokinen? Onko missä, kirjoittaako yleensä hyviä aineita?" Vaihto-oppilaana USA:ssa käynyt Jokinen oli seuraavan vuoden ainoa 6 laudaturin ylioppilas. "Entä Reinikka?" Jne.
Seppo Porvalin exploitaatiokirjassa "Ystäväni Mauri Sariola" huomasin kohdan, jossa Piirto tunki itsensä HS-työtoverinsa, rikostoimittaja Mauri Sariolan ravintolapöytään, jossa istui jo Kalle Päätalo, joka nosti Piirron rinnuksista seinälle, koska maisteri Piirto tölvi arvosteluissaan rakennusmestari Päätalon kirjoja, eikä ravintolassakaan humalaisena malttanut olla nälvimättä pöydässä istuneita itseään vähemmän sivistyneitä kirjailijoita.
Tulin lukeneeksi Kalle Päätalon kirjan "Ahdistettu maa", joka kuvaa 20-vuotiasta Kallea talvella 1940. Kauan sitten olin lukenut edeltäneen osan "Loimujen aikaan". Ahdistetussa maassa kiinnosti erityisesti
1) junamatka halki Suomen Oulusta Kouvolaan tai sen viereen Korialle, armeijaan. Kalle kuvasi yhden päivän kestänyttä junamatkaa n. 80 sivulla 700:sta. Sitten
2) pioneeri Kallen armeija-aika. Hän ei ehtinyt talvisodan itärintamalle, vaan vasta Petsamon tien miinoja raivaamaan. Lopuksi
3) Kallen ensimmäinen tapaaminen kirjeystävä-tytön kanssa Rovaniemellä, mikä muodostui katastrofiksi, kun Kalle ei keksinyt mitään puhuttavaa. Hän tilasi vain ravintolassa tältä tarjoilijatytöltä uuden pilsnerin toisensa perään.
Kirjasta kuvastui ihmiselämän ajattomuus... Armeijankin muuttumattomuus... Mielenkiintoinen perustarina, vaikka liian jaarittelevasti mitättömiä yksityiskohtia ja turhiakin vuorosanoja. Päätaloa voisi lukea hieman kursorisesti. Asioita jauhetaan niin perusteellisesti, ettei haittaa vaikka joitakin vuorosanoja hyppii ylitse. Päätalon tekstissä on niin viljalti rumaa alapään kieltä, että nykyinen v-nuoriso vaikuttaa kiltimmältä kuin vuoden 1940 kansanihmiset maalta.
Väinö Linnan "Tuntemattoman sotilaan" murrekirjoa on arvosteltu siitä, että yleensä sotaväen joukkueet muodostettiin saman seudun pojista eikä niihin koottu sateenkaaren kirjavuutta joka puolelta Suomea. Mutta Päätalo dokumentoi ainakin Korian pioneerikoulutuksessa poikia maan kaikilta kulmilta ja murrekirjo rasittaa romaanin lukijaa. Vaikkapa satakuntalainen ja kainuulainen eivät usein ymmärtäneet toistensa käyttämiä murresanoja. Helsinkiläinen ja savolainenkin Päätalon armeijaporukassa oli.
Enpä hevin lukisi peräkkäin Kallen omaelämäkerran kaikkia 25 osaa (lähes 20'000 sivua)! Kylläpä mahtaisin kyllästyä!
Hieman samoin ei mieleni tekisi matkustaa peräkkäin uudestaan samaan maahan. Kun käyn missä käyn, luen paljon asiaan liittyvää aineistoa sekä opin jos opin, seuraavaksi tekee mieleni jotakin aivan muuta! Aikojen päästä, käytyäni muualla, voisin palata entisiinkin maisemiin, katsomaan mikä näyttää nyt erilaiselta, saatuani välillä uusia vaikutteita ja näkemystä muista maista.
Ove Torgnyn "Hundra procent Roma" oli harvinaisen mukava 300-sivuinen kuvakirja Roomasta. Sen kuvissa oli aitoa tunnelmaa, juuri itselle tuttua. Useimmat valokuvakirjat ovat mielestäni pettymyksiä, koska en pidä niiden vieraannuttavasta estetiikasta, joka jättää minut kylmäksi. Myös Torgnyn teksti oli osuvaa asiaa, itsekin kokemaani.
Italian vaalien yhteydessä lähetettiin televisiokuvaa useilta tutuilta paikoilta, esim. Piazza Venezialta Roomasta. Tuntui mukavalta tunnistaa, miten missäkin olin kulkenut muutamaa kuukautta aiemmin.
Yksi maailman ensimmäisistä matkakirjoista, Mark Twainin ensimmäinen menestysteos "Jenkkejä maailmalla" vuodelta 1867 (suomeksi painettu 1922, Helsingin Pasilan kirjavarastossa 2 kpl), oli lopultakin hieman pitkäpiimäinen. Vaikkakin Amerikan ensimmäinen seuramatkaseurue kulki laivalla Azorien ja Madeiran kautta Välimerelle ja Pyhälle maalle, monine sisämaahan poikkeavine lisäretkineen. Twain vitsaili tapansa mukaan koko ajan ja kertoili Pariisista, Roomasta jne.
Olenkohan mainostanut vain 5 vuoden välein fiktioita julkaisevan semiootikko-tiedemies Umberto Econ romaaneja? 'Foucaultin heiluri', 'Ruusun nimi', 'Eilisen päivän saari'... Viimeksi luin vuoden 2004 teoksen "Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki",
Muistinsa menettänyt antikvariaattikauppias alkaa jäljittää kadottamaansa omaa elämäänsä - lukemalla samoja kirjoja ja sarjakuvia kuin luki lapsena! Kirjan erikoisuus: painettu liitupaperille ja pitkin matkaa tekstin seassa on värikuvia sarjakuvista sekä niiden kirjojen ja lehtien kansikuvista, joita päähenkilö (vuonna 1932 syntynyt Eco itse?) lueskelee!
Kohtasin Econ kirjassa yllättävän paljon omaakin menneisyyttäni! Esimerkiksi 1930-luvun Mikki Hiiri -tarinan "Putkimieskopla" olin sattumalta lukenut talvella "Minä, Hessu" -jättikirjasta. Entäpä Jules Verne, Mustanaamio, Rip Kirby! Samalla Econ kuvaus lapsuudesta Mussolinin sota-ajan Italiassa oli kiintoisa.
Liitupaperi teki 450-sivuisesta isokokoisesta kirjasta ikävän painavan! Pidän eniten keveimmistä huokopaperisista brittiläisistä pokkareista, joita on miellyttävää pitää kädessään. Ehkäpä kuvat olisivat voineet olla liitesivuillakin ja vain viittaukset niiden alla tekstisivuihin? Taikka kuvatkin huonommalla paperilla. Kiehtova idea kuvitus oli kuitenkin.
Millaisen elämäntarinan moni voisi kertoa luku- ja kulttuurikokemustensa kautta? Miten paljon yhteistä luettua, sarjakuviakin, löytäisikään muiden lukevien ihmisten kanssa?
(Arkistosta vuodelta 2008)
Kerran Piirto piti lukioluokalleni yhden oppitunnin, jolloin hän palautti arvostelemansa fiktio-aineet. Hänellä oli FM Timo K. Saarniemen kanssa tapana vaihtaa yksi oppitunti/lukuvuosi luokkia, idearikkaamman Saarniemen aloitteesta varmaankin? Piirto ei viitsinyt tehdä ainekirjoituksiin lainkaan korjausmerkintöjä, kun taas Saarniemi ahkeroi punakynän kanssa monisanaisia neuvoja ja kommentteja. Piirto käytti arvostelussaan ainoastaan kahta numeroa: 8 ja 9. Neljälle aineelle hän antoi 9: "Jokinen? Onko missä, kirjoittaako yleensä hyviä aineita?" Vaihto-oppilaana USA:ssa käynyt Jokinen oli seuraavan vuoden ainoa 6 laudaturin ylioppilas. "Entä Reinikka?" Jne.
Seppo Porvalin exploitaatiokirjassa "Ystäväni Mauri Sariola" huomasin kohdan, jossa Piirto tunki itsensä HS-työtoverinsa, rikostoimittaja Mauri Sariolan ravintolapöytään, jossa istui jo Kalle Päätalo, joka nosti Piirron rinnuksista seinälle, koska maisteri Piirto tölvi arvosteluissaan rakennusmestari Päätalon kirjoja, eikä ravintolassakaan humalaisena malttanut olla nälvimättä pöydässä istuneita itseään vähemmän sivistyneitä kirjailijoita.
Tulin lukeneeksi Kalle Päätalon kirjan "Ahdistettu maa", joka kuvaa 20-vuotiasta Kallea talvella 1940. Kauan sitten olin lukenut edeltäneen osan "Loimujen aikaan". Ahdistetussa maassa kiinnosti erityisesti
1) junamatka halki Suomen Oulusta Kouvolaan tai sen viereen Korialle, armeijaan. Kalle kuvasi yhden päivän kestänyttä junamatkaa n. 80 sivulla 700:sta. Sitten
2) pioneeri Kallen armeija-aika. Hän ei ehtinyt talvisodan itärintamalle, vaan vasta Petsamon tien miinoja raivaamaan. Lopuksi
3) Kallen ensimmäinen tapaaminen kirjeystävä-tytön kanssa Rovaniemellä, mikä muodostui katastrofiksi, kun Kalle ei keksinyt mitään puhuttavaa. Hän tilasi vain ravintolassa tältä tarjoilijatytöltä uuden pilsnerin toisensa perään.
Kirjasta kuvastui ihmiselämän ajattomuus... Armeijankin muuttumattomuus... Mielenkiintoinen perustarina, vaikka liian jaarittelevasti mitättömiä yksityiskohtia ja turhiakin vuorosanoja. Päätaloa voisi lukea hieman kursorisesti. Asioita jauhetaan niin perusteellisesti, ettei haittaa vaikka joitakin vuorosanoja hyppii ylitse. Päätalon tekstissä on niin viljalti rumaa alapään kieltä, että nykyinen v-nuoriso vaikuttaa kiltimmältä kuin vuoden 1940 kansanihmiset maalta.
Väinö Linnan "Tuntemattoman sotilaan" murrekirjoa on arvosteltu siitä, että yleensä sotaväen joukkueet muodostettiin saman seudun pojista eikä niihin koottu sateenkaaren kirjavuutta joka puolelta Suomea. Mutta Päätalo dokumentoi ainakin Korian pioneerikoulutuksessa poikia maan kaikilta kulmilta ja murrekirjo rasittaa romaanin lukijaa. Vaikkapa satakuntalainen ja kainuulainen eivät usein ymmärtäneet toistensa käyttämiä murresanoja. Helsinkiläinen ja savolainenkin Päätalon armeijaporukassa oli.
Enpä hevin lukisi peräkkäin Kallen omaelämäkerran kaikkia 25 osaa (lähes 20'000 sivua)! Kylläpä mahtaisin kyllästyä!
Hieman samoin ei mieleni tekisi matkustaa peräkkäin uudestaan samaan maahan. Kun käyn missä käyn, luen paljon asiaan liittyvää aineistoa sekä opin jos opin, seuraavaksi tekee mieleni jotakin aivan muuta! Aikojen päästä, käytyäni muualla, voisin palata entisiinkin maisemiin, katsomaan mikä näyttää nyt erilaiselta, saatuani välillä uusia vaikutteita ja näkemystä muista maista.
Ove Torgnyn "Hundra procent Roma" oli harvinaisen mukava 300-sivuinen kuvakirja Roomasta. Sen kuvissa oli aitoa tunnelmaa, juuri itselle tuttua. Useimmat valokuvakirjat ovat mielestäni pettymyksiä, koska en pidä niiden vieraannuttavasta estetiikasta, joka jättää minut kylmäksi. Myös Torgnyn teksti oli osuvaa asiaa, itsekin kokemaani.
Italian vaalien yhteydessä lähetettiin televisiokuvaa useilta tutuilta paikoilta, esim. Piazza Venezialta Roomasta. Tuntui mukavalta tunnistaa, miten missäkin olin kulkenut muutamaa kuukautta aiemmin.
Yksi maailman ensimmäisistä matkakirjoista, Mark Twainin ensimmäinen menestysteos "Jenkkejä maailmalla" vuodelta 1867 (suomeksi painettu 1922, Helsingin Pasilan kirjavarastossa 2 kpl), oli lopultakin hieman pitkäpiimäinen. Vaikkakin Amerikan ensimmäinen seuramatkaseurue kulki laivalla Azorien ja Madeiran kautta Välimerelle ja Pyhälle maalle, monine sisämaahan poikkeavine lisäretkineen. Twain vitsaili tapansa mukaan koko ajan ja kertoili Pariisista, Roomasta jne.
Olenkohan mainostanut vain 5 vuoden välein fiktioita julkaisevan semiootikko-tiedemies Umberto Econ romaaneja? 'Foucaultin heiluri', 'Ruusun nimi', 'Eilisen päivän saari'... Viimeksi luin vuoden 2004 teoksen "Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki",
Muistinsa menettänyt antikvariaattikauppias alkaa jäljittää kadottamaansa omaa elämäänsä - lukemalla samoja kirjoja ja sarjakuvia kuin luki lapsena! Kirjan erikoisuus: painettu liitupaperille ja pitkin matkaa tekstin seassa on värikuvia sarjakuvista sekä niiden kirjojen ja lehtien kansikuvista, joita päähenkilö (vuonna 1932 syntynyt Eco itse?) lueskelee!
Kohtasin Econ kirjassa yllättävän paljon omaakin menneisyyttäni! Esimerkiksi 1930-luvun Mikki Hiiri -tarinan "Putkimieskopla" olin sattumalta lukenut talvella "Minä, Hessu" -jättikirjasta. Entäpä Jules Verne, Mustanaamio, Rip Kirby! Samalla Econ kuvaus lapsuudesta Mussolinin sota-ajan Italiassa oli kiintoisa.
Liitupaperi teki 450-sivuisesta isokokoisesta kirjasta ikävän painavan! Pidän eniten keveimmistä huokopaperisista brittiläisistä pokkareista, joita on miellyttävää pitää kädessään. Ehkäpä kuvat olisivat voineet olla liitesivuillakin ja vain viittaukset niiden alla tekstisivuihin? Taikka kuvatkin huonommalla paperilla. Kiehtova idea kuvitus oli kuitenkin.
Millaisen elämäntarinan moni voisi kertoa luku- ja kulttuurikokemustensa kautta? Miten paljon yhteistä luettua, sarjakuviakin, löytäisikään muiden lukevien ihmisten kanssa?
(Arkistosta vuodelta 2008)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)