Mietin, sietäisikö 'kerralla' katsottavalta elokuvalta tai kerralla luettavalta kirjalta paremmin kuin 'Pitkältä Sarjalta' synkkyyden ja surullisuuden ja onnettomankin lopun? Kun taas tuntuisi itsekidutukselta, jos palaa uudelleen ja uudelleen katsomaan osaa masenntavasta sarjasta onnettomuuksia?
Muistelen 'Downton Abbeysta' jalkavaivaista keski-ikäistä miespalvelijaa, joka sai potkut juonittelun takia, ja hänen kosiskelemaansa jäykkää keski-ikäistä neitiä, jolta periaate sulki pois mahdollisuuden omaan onneen; sekä lopulta muita vastaan omaksi edukseen juonittelevaa nuorta miespalvelijaa ja tätä auttavaa naispalvelijaa. Jännittävä asetelma kerran katsottavaksi, mutta palatako uudelleen ja uudelleen noiden ihmisten kärsimykseen... Elokuvissa esiintyy hurmaaviakin roistoja, mutta näistä en pitänyt.
Eurooppalaisesta kulttuurista englantilaiseen "Kotini on linnani"-järjestykseen on kirjojen, tv-sarjojen ja elokuvien kautta tutustunut ja kiintynyt paljon enemmän kuin saksal, ranskal, ital, ruotsal, jne. elämänmuotoihin. Britanniaa parempaa miljöötä ei esimerkiksi dekkarille ole!
Elokuva "Yesterday" kärsii mielestäni siitä, että se on toisaalta hyvin realistinen, sen ihmiset ovat uskottavia hyvin tavallisina ja arkipäiväisinä, siksi kaikkea haluaa pitää tositarinana! Ja sitten tapahtuu jokin liian mahdoton, jota ei osata selittää siten, että se VOISI olla mahdollinen. ESIM. jos vain Jack Malikin kaveripiiri olisi unohtanut Beatlesin ja Malik voisi heille esittää tehneensä laulut itse, vedätys toimisi paremmin katsojallekin?
TAI supersankari-elokuvissa lähdemme siitä, että nyt ei ollakaan realistisessa maailmassa, vaan Gotham Cityssä tms. jonka ihmiset eivät ole meidän tavallisia naapuri-ihmisiämme. Jos vaikka alkaisi katsoa täysin realistiselta vaikuttavaa rikoselokuvaa, ja yllätyksenä paikalle liihottaisi ylivoimainen supersankari ratkaisemaan tilanteen, katsoja pettyisi. Kun taas eriskummalliset rikokset ja epärealistiset rikolliset (Jokeri, Pingviini, Kissanainen, Arvuuttaja) sopivat täydellisesti Batman-maailmaan.
Mielestäni parhaita elokuvia? Esim. Hitchcockin "Vaarallinen romanssi" (North-by-Northwest) on täydellisen viihdyttävä, jonka voi katsoa uudelleen ja uudelleen. Ollaan YK:n päämajassa New Yorkissa, junassa matkalla Chicagoon, Preerialla, lopulta Mt. Rushmorella, Cary Grant ja Eva-Marie Saint!
Akira Kurosawan kaikki filmit olen katsonut!
Kaikissa Luis Bunuelin filmeissä on jotakin todella kiinnostavaa!
Michelangelo Antonionin filmit ovat unohtumattomia tunnelmiltaan: esim. 'Seikkailu', yksi nainen seurueesta katosi jäljettömiin Strombolin tuliperäisellä saarella, loppufilmin ajan katsoja odottaa että hän palaisi ja arvoitus ratkeaisi...? Tai 'Kuumetta/Auringonpimennys', ensin on seurattu pariskuntaa monissa paikoissa, lopussa 20-30 minuuttia kamera kiertää niitä paikkoja TYHJINÄ! Jolloin katsoja voi palata omiin muistoihinsa mitä siellä tehtiin/sanottiin?
Joissakin laajakangas-värifilmeissä on lumoavan ihania maisemakuvia ilmasta: esim. Polanskin "Tess", tai monet historialliset kuvaukset Irlannista, Brittein saarilta. Pidän kaikista lehdistöä kuvaavista filmeistä, tuoreimpana "Post". "Stan & Ollie" (Laurel & Hardy) oli mulle ihan pakollisia katsottavia. Sidney Lumetin koko tuotanto on kiinnostava, hän kokeili erilaisia lajityyppejä, toisin kuin Hitchcock.
Taiteiden yönä Goethe-instituutin 'Kafka geht Kino' esitti 1920-luvun mykkäfilmejä, pitkästyttäviä, mutta opettavaisia siitä miten kerronta on kehittynyt. Noissa liikkumaton kamera kuvasi kuin suoraan teatteriesitystä, ja näyteltiin kuin oltaisiin teatterinlavalla = suurellisella elehdinnällä, jonka pitäisi näkyä viimeiselle riville, vaikka elokuvassa riittää vähempi, kun sen voi näyttää kuvassa suurena!
Eräs mainio tekniikka saada elokuva vaikuttamaan todellisemmalta on kuvata rinnakkain useampia tarinoita, jotka välillä leikkaavat toisiaan.
En nyt muista filmin nimeä, jossa henkilöt A ja B jonkin episodin lopussa heitettiin ulos kapakasta. Sitten kuvaus oli vaihtunut toisaalle, vaikkapa henkilöihin C ja D, joiden jossain vaiheessa kulkiessa erästä katua, sattumalta näkyikin taustalla se, kuinka A ja B heitettiin ulos kapakasta. Tapahtumat eivät liittyneet mitenkään toisiinsa juonessa, mutta katsoja ikäänkuin 'tiesi' tuon aiemman tapahtuman todeksi, koska kerran oli sen nähnyt. Katsoja siis tiesi enemmän kuin henkilöhahmot!! Taksi ajoi paikalle, henkilöille tuntematon, mutta katsoja oli nähnyt kuskin aiemmassa episodissa toisten filmihenkilöiden kuljettajana. Jne. Erilaisia leikkauspintoja.
Varhaiselokuvissa kamera oli paikallaan. Sitten opittiin, että kamera voi seurata henkilöitä vaikka minne. Sitten keksittiin, että henkilöt voivat olla kuin valvontakameroiden ristitulessa: katsoja näkee heidät moniulotteisesti eri suunnilta.
Pienissä vanhoissa elokuvateattereissa on tunnelmansa, kuin palaisi ajassa vuosikymmeniä. Finnkinosta en erityisemmin pidä! Aikoinaan olisin voinut käydä Helsingissä vaikka 50 ERI elokuvateatterissa, mutta kävin murto-osassa. En ymmärtänyt 1980-luvulla, kun niitä alkoi kadota, että pitäisipä ehtiä käydä viimeisissä näytöksissä? Olen sitten toisinaan käynyt pikkukaupungeissa elokuvissa, ja merkinnyt muistiin tunnelmia, ensin päiväkirjaan, sitten blogiin:
81) BIO FORUM, Helene Schjerfbeckin katu 5, TAMMISAARI
Osoite oli vaihtunut Suokadusta Helene Schjerfbeckin kaduksi, mutta jalat veivät epäröimättä Raatihuoneentorilta parin pikku puutalon matkan alamäkeen, jossa pilkotti poikittain jalkakäytävälle Bio Forumin maalattu kyltti. Puutalon katosta kohoutui teatterisalin korotettu holvi. Ulkoseinien lasilaatikoissa on filmien mainosjulisteita.
Elokuussa 18.8.2011 kiirehdimme ostamaan lippuja, ettei "Apinoiden planeetan synnyn" viimeinen näytös jäisi näkemättä. Lastenfilmi "Autot 2" päättyi juuri ja päästi pienen tulvan perheitä ulos teatterista. Sitten katu autioitui, samoin kuin teatterin aula. Lipputiskin takanakaan ei ollut ketään, rouva vain siirteli kalusteita lasten jäljiltä.
Perinteisen ohuen haaleanvärisen paperilipun paikkanumero oli tyhjä. "Voitte istua minne vain, keskelle salia", ehdotti lipunmyyjä. Hinta oli silti nykyaikaa, 8,50 euroa. "Ovet avataan kymmentä vaille."
Puoli kahdeksaan oli yhä puolisen tuntia. Rantapuistikkoon ja venelaiturille käveli parissa minuutissa. Katu oli jatkuvasti autio. Epäilin, ettei muita katsojia tulisikaan, kunnes tarkasti kymmentä minuuttia vaille saapui kolmen nuoren tytön seurue. He valtasivat teatterin takarivin.
Kolmellatoista rivillä oli kullakin kahdeksan taittuvaa kangastuolia. Katsojia mahtuisi jopa 104. Puolivälin kuudetta riviämme edemmäs ei istunut ketään, mutta taemmas saapui viime hetkellä muutama poika ja nuoripari. Katsojia oli lopulta täysi tusina.
Alun mainosfilmi kertoi "Herra Popperin pingviineistä". Kenenkään pää ei ollut tiellä eturivillä, yleisö oli hiljaista ja vakaan rauhallista. Tuntui kuin olisin palannut 1960-luvun tunnelmiin, jolloin kävin Meranossa, Ritzissä, Kino Haagassa ja parissakymmenessä muussa teatterissa Helsingin puolen sadan valikoimasta. Tuntui viihtyisämmältä kuin pitkään aikaan.
Katsoimme elokuvan lopputekstien äärille asti, jolloin kaikki muut hätäisemmät nuoret olivat ehtineet jo poistua. Liput repinyt vahtimestari piteli edelleen ulko-ovea auki ja kiitti käynnistä ystävällisesti! Pikkukaupungin elokuinen ilta hämärtyi tunnelmallisesti, kun lähdimme paluumatkalle Helsinkiin. "Apinoiden planeetan synnyn" pituus oli noin 110 minuuttia. (524. teattereissa näkemäni filmi).
Helsingin Kaupunginteatterissa näytelty "Kaasua, komisario Palmu", oli kyllä hienosti toteutettu, mutta kärsii siitä, että Kassilan elokuva tähtikaartineen 1960-luvulla oli erittäin hyvä ja hauska! Näytelmään oli lisätty muutama vitsi, toisaalta oli jäänyt pois eräitä elokuvan kohokohtia. Nykyään teatterissa voidaan käyttää todella hienoa tekniikkaa, esim. filmiprojisointeja, ei ainoastaan jo lapsuudessani ihastuttanut "pyörivä näyttämö!" Historiallisista aiheista, historian elävöittämisestä, olen eniten näytelmissä tykännyt, esim. "Minna Canth" tai "Päivälehden miehet" palaavat ensimmäisinä mieleeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti