Kuvittelen, että romantiikka syttyy osa-aikaisesta omistautumisesta yhdelle ihmiselle, rakkaimmalle. Jokahetkinen omistautuminen tukahduttaisi ja yksipuolistaisi kummankin elämää ja on käytännössä mahdotontakin.
Muistan katselleeni Victoria Coach Stationilla Dubliniin lähdössä olleen National Expressin ikkunasta, miten nuoripari, tyttö ja poika, yrittivät läheisellä bussilaiturilla halaillen tehdä eroa toisistaan. Lähtivät eri suuntiin, katsahtivat vielä toisiinsa, palasivatkin takaisin syleilemään toisiaan. Sama eroyritys toistui monta kertaa, en ehtinyt loppua nähdäkään. Kuin jokin magneettinen vetovoima olisi yrittänyt estää kahden ihmisen eroamisen! Vetovoima! (Yhteen vai erilleen, on/off, Lontooseen / pois?)
Romantiikka on kai pohjimmiltaan yksinkertaista: kaksi ihmistä huomioi toisiaan keskittyneesti, toisiaan paljon enemmän kuin ympäristöään. Valitsee toisensa seuran ja tuntee itse olevansa valittu, tuntee jopa ainutlaatuisen merkityksensä toiselle. Pari elää vähän omassa kuplassaan kaksin erossa muusta maailmasta.
Romanttista on kahden yhdessäolo, muodossa tai toisessa (kuten vaikkapa ruoanlaitto yhdessä, tuntien että on kiva olla yhdessä, kaksin). Parisuhde sekä käytännössä (lähellä) että teoriassakin (kaukanakin, etäällä).
Ymmärtääkseni naisen aivot pystyvät ajattelemaan samaan aikaan rinnakkain monta asiaa? Tai oikeastaan naisen aivot ovat nopeampia vaihtamaan kanavaa useamman rinnakkaisen aseman välillä. Miehen aivot keskittyvät ajattelemaan yhtä asiaa kerrallaan. Siksi mies ei tarpeeksi huomioi naista silloin kun on keskittynyt johonkin muuhun asiaan. Kun taas nainen pystyy tekemään ja huomioimaan useita asioita samanaikaisesti, eikä ymmärrä miksei mies samoin. Omistautuminen ja keskittyminen voi olla naiselle tarpeeton toiminta, mutta on/off-ajattelevalle miehelle tarpeellinen.
Suuri romanssi tai ripaus romantiikka... Miehet ovat monesti höyrähtäneet romantiikkaan varsin ajattelemattomasti ja sattumanvaraisesti (vanhat miehet + nuoret naiset), naiset suunnitelmallisemmin ja käytännönläheisemmin? Romanttinen sanonta: "Haluan miehen joka tietää mitä haluaa ja haluaa minut..." Todellisuudessa nainen miettii, mitä haluaa, ja mies - ei ole ehkä juurikaan ajatellut asiaa, vaan ihastui sattumalta, kun tuntui kivalta.
Geoffrey Chauserin "Canterburyn tarinoissa" (1300-luvulta!) eräs mies tietää kertoa, "mitä kaikki naiset haluavat": valtaa! Ehkei niin suoraviivaisesti, mutta moni nainen tykkää kai siitä, että mies tukee naisen esittämiä ajatuksia (eikä tyrmää tai vähättele niitä). Kun nainen suunnittelee vaikkapa remonttia, puutarhan hoitoa tms. niin naisesta tuntuu mukavalta jos mies sekä kannattaa ajatusta että myös osallistuu toteutukseen? Toisaalta naiset väittävät kaipaavansa haastetta, myös vastaväitteitä, eikä pelkkää myöntymistä.
Ikävintä ihmissuhteissa on kai mahdollinen riitely. Kaikista asioista ihmiset eivät ole samaa mieltä. Kavereina voi keskittyä pelkkiin yhdistäviin asioihin ja sivuuttaa erottavat asiat. "We agreed to disagree."
Suomen Kuvalehden "jyvissä ja akanoissa" oli aikoinaan 1970-luvulla erään Katri Helenan kuvailu rakastumisesta: "Rakkaus on sellaista, että toi on tossa, ja on hyvä olla, ja humpsis ja tömpsis, ja työt tahtoo jäädä tekemättä." Jotenkin noin se meni, ja voisi tarkoittaa vaikkapa kahden arkista ruoanlaittoa ahtaassa keittiössä, parin törmäillessä vahingossa toisiinsa, ja hämmentyneinä tuoreesta rakkaudesta tajuavan, ettei vahingossa tapahtunut kosketus olekaan vähän noloa ja anteeksipyydettävää, kuten vieraan ihmisen kanssa olisi.
Romanttisimpia asioita on kulkea keväällä ulkona käsi kädessä rakkaan kanssa, myös sekin, kun näkee muiden kulkevan käsi kädessä ja muistaa miten itsekin entisinä keväinä.
Elokuvien romantiikkaa: "Pitsinnyplääjä" on jäänyt mieleen. Kävin maanantaina 6.3.1978 Coronassa (Mannerheimintie 60) katsomassa sveitsiläisen Claude Gorettan ohjaaman "Pitsinnyplääjän", pääosassa nuori Isabelle Huppert (syntynyt 16.3.1953). Elokuvalippu maksoi siihen aikaan 13 markkaa (2,50-3 euroa)..
Päiväkirjasin: "Järkyttävän surullinen elokuva sisäänpäin sulkeutuneesta tytöstä, jonka ainoa kontakti maailmaan oli herkkä hymy. Pascal Laine'n tarina 'La Dentelliere' toi mieleeni John Galsworthyn 'Omenapuun'. Tässä rakastetun hylkäämä tyttö ei kuitenkaan kuollut, vaan joutui mielisairaalaan, jossa kai lopun elämänsä laahustaa poissaolevana tai kutoo, eläen menneisyyden onnenhetkissä. Hän on ulkoisesti rauhallinen, mutta Yo-lehden (16/1977) arvostelun melkein Happy End oudoksuttaa. Olisiko vetäytyminen luostariin voinut tarjota paremman ratkaisun? Ihana Omppu pomppu 'Pomme' oli, kiltti, herkkä, mutta käsittämätön, hänellä vain työ kampaamossa ja koti, ei päämääriä, hän vain eli."
Naisarvostelija, Hesarin Paula Talaskivi, ymmärsi poikaystävää ja kylmästi arvosteli tyttöä liian vaikeaksi, kun taas mieskriitikko, Katso-lehden Markku Tuuli, puolusti tyttöä kypsymätöntä opiskelijapoikaa vastaan - kuten minäkin.
Halusin 1978 jopa mennä katsomaan herkkäilmeistä Isabelle Huppertia jossakin toisessa elokuvassa, nähdäkseni että onhan hän oikeasti kunnossa... Yritän vielä joskus lukea 'La Dentelliere'n ranskaksi, se kirjalöytö odottaa jo hyllyssäni!.
Pitsinnyplääjästä olen nähnyt 1989 Katajanokan teatterissa Kino K-13 myös turkkilaisen naisohjaajan Nisan Akman'in filmiversion "Valkoinen polkupyörä", jossa manikyristi Istanbulista lähtee rantalomalle...
Toisaalta yksikseni rakastan erilaisia paikkoja, luonnossa ja kaupungeissa.
Juuri lukemastani Aalto-yliopiston maisema-arkkitehtien kirjasta "Unelma paremmasta maailmasta - Moderni puutarha ja maisema Suomessa 1900-1970" tajusin, miten kaikki puistot on joku aina suunnitellut. Kirja herätti kiinnostusta pienimpiin puistoihin, joita en ole koskaan huomannut, esim. Herttoniemen Karhu- ja Susitien välinen? Kunhan kevät edistyy.
Sama kirja herätti kiinnostusta Turun ympärille (Tampereen Pispalan tavoin) ilman asemakaavoitusta yli sata vuotta sitten syntyneisiin asuinalueisiin (Nummen Kuuvuori, Raunistulan Konsanmäki, Vähä-Heikkilän mäkitupalais-alue). Helsingissäkin on vanhoja osia, joissa voi siirtyä kuin ajassa taaksepäin, eri vuosikymmenten rakennustaiteen keskelle.
Olen käynyt sadoissa Suomen kunnista, kymmeniä vielä käymättä. Suomen 107 kaupungista olen käveleskellyt kaikissa paitsi kolmessa: Kauhava ja Kiuruvesi (vain junanikkunasta vilkaistut) sekä Saarijärvi (vain bussinikkunasta).
Hauskoja luontokohteita: Kuivaketveleen rautakautinen muinaislinna, jyrkänteellä Saimaan saaressa, Taipalsaaren kunnassa. Kävellen Lappeenrannasta. Pystysuoria kiviseinämiä, puuportaita 70+70, välitasanne. Huipulta kuusimetsän yli näkyi Saimaa. Muita tuttuja muinaislinnoja ainakin Hakoisten linnavuori Janakkalassa, Rapola Sääksmäellä, Liedon Vanhalinna, Porvoon Linnanmäki, Sibbeborg Sipoossa.
Onnellisinta on olla innostunut jostakin, tiedonhaluinen, henkisesti utelias?
"Energia on rajaton riemu" (William Blake).
Matka uuteen paikkaan, lähellä tai kaukana, tuntuu upealta, tarjoaa etäisyyttä sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Voi elää hetken, matkan ajan, pelkässä tuoreessa nykyhetkessä. Omistautuen, uppoutuen, keskittyen hetkeen, unohtaen muun, ulkopuolisen.
Harrastukset tai ihastuminen tai rakastuminen tarjoavat saman mahdollisuuden uppoutua juuri kuluvaan hetkeen. Unelma omistautumisesta asialle tai ihmiselle.
Kaikki Suomen junaradat (museojunilla) ja vesireitit olen yrittänyt kulkea esim. Hanko - Gullkrona - Uusikaupunki, Franz Höijer -laivalla. Hämeenlinna - Tampere - Ruovesi - Virrat. Merentutkimusalus Arandalla olen kulkenut koko Suomen rannikon pituudeltaan ja osan Ruotsin rannikoista.
Moderni utopia olisi voida olla kaikkialla. Olen käynyt 30 maassa Euroopassa ja Israelissa. Puoli-kotoiseen eurooppalaiseen kulttuurimaisemaan voi itsekin sulautua häiritsemättä kaupunkikuvaa, ollen melkein kuin paikallinen, eikä erottuen selvästi turistina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti