342. Afrikka, 60 vuotta kehitystä?

Frankfurtissa syntynyt herrasmies H.S. Aynor toimi Israeliin muutettuaan 1960-luvulla Israelin suurlähettiläänä Senegalissa ja Gambiassa sekä asiainhoitajana Kongon Leopoldvillessä (nyk. Kinshasa). Diplomaatin vuonna 1969 julkaisema kertomus kokemuksistaan, 'Notes from Africa', oli kulkeutunut, Suomen Addis Abeban suurlähetystön leimalla lyötynä, antikvaarisen kirjakauppiaan varastoon Nummelaan.

Etsin hakukoneella teoksen muita kappaleita: nähtävästi nyt vain Antiqbook.com / "Robinson Street Books" voisi myydä yhden 26 dollarilla. Kirjoittaja H S Aynor eli ennen Internetin läpimurtoa. "Aynor High School" (HS) löytyy Etelä-Carolinan Aynorista.

Keskikoulun maantiedon oppikirja (Tapana & Saviranta: Värikäs maailma, Tammi 1969) aloitettiin I luokalla "yksinkertaisista alueista ja asioista" eli Napaseuduista ja Afrikasta, ennen kehittyneempien maanosien 'monisäikeisempää kulttuuri- ja talousmaantiedettä'. Arktis, Antarktis, sademetsät, savannit, Sahara ja Atlas-vuoristo... Yhä aloitan usein 'The Economist' -viikkolehdenkin lukemisen osastosta 'Afrikka ja Lähi-itä', ennen Etelä-Amerikkaa.

Aynorin kirjassa kertojana on nimetön "Ambassador", suurlähettiläs, jolla on tapana kirjoittaa päiväkirjaa iltaisin. Raskaana työtehtävänä hänen täytyisi valmistella kotimaahansa virallinen raportti Afrikan talousongelmista. Mies päätyykin kirjoittamaan kaunokirjallisesti näkemästään ja kokemastaan arkielämästä.

Kirjan luvut ovat: 1) Coctail Party. 2) The Working Session. 3) The African Intellectual. 

4) Afrique and Africa. 5) The Ambassador's Diary. 6) Postscript: The Ambassador's Economic Report.

*

Tyypillisessä Afrikan yksipuoluevaltiossa informaatio on tiukasti kontrolloitua tai sensuroitua. Harvat tietävät asioista luotettavasti, ellei vain valtionpäämies itse. Niin Afrikassa kuin Putinin Venäjällä. Diplomaattien tehtävä on olla informoituja. He kokoontuvat kutsuille juoruilemaan keskenään mitä kukin on kuullut. Afrikkalaiset kansalaiset kyselevät ulkomaisilta diplomaateilta mitä Afrikassa tapahtuu, What's going on? Onko rajaseudulla koleraa? Myönnetäänkö apteekkitavaroille tuontilupia? Osoittivatko ylioppilaat mieltään hallitusta vai Vietnamin sotaa vastaan?

Diplomaattien ja ulkomaisten teknisten neuvonantajien välillä on kitkaa. Teiden, tehtaiden, patojen ja siltojen rakentajat eivät ymmärrä Afrikan muuttuvia poliittisia tilanteita. "He yrittävät juosta maassa, jossa jo käveleminenkin on ponnistus."

Jos maatalousministeri vaihtuu toisen heimon tai ilmansuunnan mieheen, prioriteetit menevät uusiksi. Karjatalouden kehittäminen ei kiinnostakaan suoalueelta tulevaa ministeriä, vaan riisinviljelyn edistäminen. Länsimaiset teknikot lomailevat turhan pantteina odottaen luvattuja resursseja, vaikkapa maastoautoja, joita ei heille tulekaan.

Hadzi Umar kertoo, miksi karjan lukumäärän laskemista pidetään huonona enteenä hänen maakunnassaan. Kun viime sodan aikana karja laskettiin, sotilaat veivät mukanaan suuret määrät eläimiä muka maksamatta jääneinä veroina.

Puolitoista vuotta sitten maatalousministeri oli pyytänyt Yhdysvalloilta lahjaksi 35 jeeppiä maatalousneuvonnan kehittämiseksi. Uutuuttaan kiiltävät autot saapuivat aikanaan satamaan ja niitä juhlittiin pitkästi: seitsemän isoa kihoa piti kukin juhlapuheensa, jotka filmattiin ja esitettiin elokuvateattereissa ja painettiin sanomalehtiin. Kolmen kuukauden päästä autot seisoivat edelleen satamassa hieman jo rapistuneina ja lähetystölle tuli 235'000 dollarin lasku maksamattomasta tullista. Asiasta neuvoteltiin, suurlähettiläs kieltäytyi maksamasta, mutta "Duty is duty" ja pitää maksaa, samoin pitkäaikaiset varastointikulut satamassa.

Ongelman syyksi arveltiin, että jotkut hallinnon haarat tukevat Ranskan autoteollisuuden monopolia maassa ja sen vuoksi tekevät kaikkensa estääkseen autotuonnin muista maista. Ministeriä suututti pikkuasian vatvominen ja hän kehotti USA:n suurlähettilästä esittämään kutsun presidentille vierailla USA:ssa samalla kun presidentti vierailee Meksikossa, mutta tulliasia pitäisi sitä ennen saada järjestettyä. Jälkeenpäin ministeri valitti ulkopuolisille, että "anglosaksit ovat sitten pikkumaisia!"

Eurooppalaisten kehitysapuna rakennettiin suuri sairaala itään, tiheään asutulle seudulle 300 kilometrin päähän pääkaupungista, köyhyyden, sairauksien, lukutaidottomuuden ja fanaattisen islaminuskon alueelle. Osoittautui mahdottomaksi saada sairaalaan afrikkalaisia lääkäreitä, hoitajia tai henkilökuntaa. Tohtori Madenga saattoi vain kehottaa, että länsimaat tuottavat sairaalaan eurooppalaisen henkilökunnan, ainakin kahdeksaksi ensimmäiseksi vuodeksi.

- Koulutetut afrikkalaiset hakeutuvat hallinnollisiin virkoihin pääkaupunkiin. He maleksivat ministeriöiden käytävillä hakemassa virkoja itselle. Ministerin tehtävä on palkata sukulaisiaan ja heimolaisiaan. Afrikkalainen lukeneisto voi hoitaa hallintoa, kouluja, poliisia ja oikeusistuimia, mutta heimokulttuurien perinteinen hallitseva luokka on vahvempi.

**

Aynor kertoo kehitysapuhankkeesta, jossa rakennettiin kanaloita. Afrikkalaiset haluavat mieluiten "avaimet käteen"-ratkaisuja, joissa eurooppalaiset rakentavat kaiken alusta loppuun valmiiksi. Afrikkalaiset eivät halua itse sitoutua omalla osuudellaan kehityshankkeisiin. Epäonnistumisissa mikään ei ole sitten afrikkalaisten syytä. Lopputuloksesta riippumatta mikä tahansa rakennushanke tuottaa ainakin rakennusvaiheessa tuloja monille afrikkalaisille välikäsille.

Vasta kanaloiden valmistuttua kävi ilmi, että paikalliset eivät suostu syömään kananmunia, koska perinteen mukaan niiden uskotaan aiheuttavan impotenssia. Munilla voitiin ravita vain eurooppalaista väestönosaa.

(Suomessa presidentti Kekkonen puhui "ahneudesta työlle" hyvänä esikuvana ihmisille. Kainuulainen metsätyömies Kalle Päätalo on valtavan pitkässä elämäkerrassaan kuvannut omaa sisuaan ja näyttämisen haluaan. Hänelle oli kunnia-asia olla kova työmies. Jos huono sää hidasti päiväurakan toteutumista, Kalle jatkoi yksinään puiden kaatamista vaikka keskiyöhön asti, periksi antamatta.)

Afrikkalainen mies pyrkii kuuman ilmastonkin takia välttämään ruumiillisen työn tekemistä, varsinkin yksinään. Vaimot kuokkivat maata, miehet vartioivat varjossa ympäristöä ja oluttuoppejaan. Isolla porukalla afrikkalaiset ryhtyvät töihin - yhdessä laulaen - suggeroiden kuorolaululla pois mielestään työn raskautta.

"No African can live alone, no age group can exist apart from its elders or juniors." Eurooppalaiset eivät ymmärrä sosiaalisten suhteiden tärkeyttä Afrikassa.

Siemen-projektissa eurooppalaiset lähettivät Afrikkaan 50'000 tonnia laadukkaita jyviä ja siemeniä kylvettäviksi, kun kuivuus oli pakottanut paikalliset syömään omat siemenjyvänsä. Mutta valtavat määrät siemeniä katosivat kuljetuksissa, kun ihmiset käyttivät ne ruoakseen ennen kylvämistä. Kuljetukset ovat hankalia ja sadekaudet eristävät alueita toisistaan. Eurooppalaiset tarkkailijat saavat aikaan perheriitoja tai kyläsotia.

***

Maaseudulla suurlähettiläs tapaa sattumalta parin vuoden takaisen afrikkalaisen ystävänsä Aliunen, ulkoministerin avustajan, joka kutsuu vierailulle kotiinsa. Suurlähettiläs muistaa myös Marien, Aliunen vaimon, älykkään uranaisen - pariskunta oli tutustunut ja avioitunut Pariisissa, kummankin puolison opiskellessa Sorbonnen yliopistossa.

Mutta kotona Aliune esitteleekin Aminatan, 14-vuotiaan aran ja lukutaidottoman maalaistytön "uutena vaimonaan"! Aliunen äiti ei ollut hyväksynyt Marieta, koska äiti oli itse valinnut nuoren maalaistytön pojalleen vaimoksi - ja itselle palvelevaksi miniäksi! Äiti oli paikallista aristokraattista sukua ja isän kuoltua hän oli käskenyt poikansa palata kotiin. Poika oli palannut vanhoihin tapoihin ja rooleihin, koska suku ja perinne olivat tärkeintä elämässä.

Aliune pitää paheiden juurena ja sosiaalisena ongelmana morsiamen hintaa ja sukujuhlia. Kun jokainen poliisi ja pikkuvirkamies vaatii lahjuksia, se johtuu erityisesti siitä, että pelkästä palkasta ei pysty säästämään morsiamen hintaa! Appiukko haluaa tyttärestään niin paljon rahaa, että voi itse lopettaa työnteon! Toinen käyttö morsiamen hinnalle on mahtailevien sukujuhlien järjestäminen, jolloin monet saavat yllin kyllin syödäkseen.

Aliunen kuski, 30-vuotias Moussa, saa hyvää kuukausipalkkaa 80$. Moussa on maksanut jo yli puolet morsiamensa hinnasta 600$. Mutta Moussan isä sairastui ja työtön pikkuveli muutti Moussan elätettäväksi, joten nyt hän on jäänyt jälkeen maksuissa morsiamen isälle. Tuleva appi on jo uhannut naittaa tyttärensä maksukykyisemmälle, jolloin Moussa ei saisi mitään palautusta aiemmin maksamistaan osamaksuista, joista ei ole kuitteja eikä todistajanlausuntoja!

(Suomessa vanhemmilla on ollut tapana tukea jälkikasvuaan. Perinteisesti maalaistila pyrittiin jättämään lapsille paremmassa kunnossa kuin se oli itse peritty. Aikuisten ponnistuksilla lapsille haluttiin helpompi elämä kuin vanhemmilla oli. Afrikassa päinvastoin lapsia tehdään mahdollisimman paljon, jotta vanhemmat rikastuisivat lastensa raatamisen kustannuksella?)

****

Ranskalaisten ja englantilaisten siirtomaahallinto oli erilaista. Ranskalaiset hyökkäsivät siirtomaihin verisesti, murskasivat entisen hallinnon ja loivat oman keskushallinnon, johon myös fiksuimpia afrikkalaisia koulutettiin ja sulautettiin mukaan osallistumaan. Ranskalaisia muutti paljon siirtomaihin ja sulautui väestöön.

Englantilaiset eivät halunneet sulauttaa afrikkalaisia joukkoonsa. Seka-avioliitot olivat mahdottomuus. Brittien siirtomaahallinto pidettiin minimissä vain korkeimmalla upseeritasolla. Alempi valta hajautettiin afrikkalaisille heimopäälliköille, jotka olivat taantumuksellisia, rappeutuneita, kouluttamattomia ja korruptoituneita. Säilyttääkseen valtansa heimopäälliköt sabotoivat koulutusta ja modernisaatiota. Britit eivät välittäneet luoda alkuasukkaista paikallista älymystöä ja eliittiä.

Aynorilla on ollut mahdollisuus vertailla ranskalaisten Senegalia ja brittien Gambiaa. Suurlähettiläänä yhtä aikaa molempiin naapurimaihin hän matkusti laivalla joen yli kahden pääkaupungin väliä. Aynor on tavannut englanninkielisen kuvernöörin ja ranskankielisen presidentin audiensseilla ja hän kuvaa (Leopold Senghorin nimeä mainitsematta) presidentin hänelle esittämiä ajatuksia.

*****

Suurlähettiläs tiivistää Afrikan ongelmiksi kolme tukahduttavaa tuhon kierrettä:

1) raaka-aineiden ja siirtomaatuotteiden maailmanmarkkinahintojen alamäen,

2) teollisuustuotteiden maailmanmarkkinahintojen nousun,

3) Afrikan räjähdysmäinen väestönkasvun!

Afrikan itsenäistymisestä on kulunut vuosikymmeniä ilman kummoista edistystä?

******

7805. Aynor, H.S: Notes from Africa. Israelin Ambassador Senegal + Gambia. /3.8.2022 (1969) Pall Mall Press (London), USA 1969 Sid 163 sivua Oma lk.9

.

341. Antikvaarin muistelmat Helsingistä

Kuuntelin antikvaari Anssi Arohongan (s. 1945) haastattelun Sastamalan Vanhojen Kirjojen Päivillä 2021 ja selasin muistelmakirjaansa, joka oli liian mammutti ostettavaksi. Liityin 300 ihmisen hännille, jotka jonottivat puoli vuotta lainatakseen yhden pääkaupunkiseudun 60 kirjastokappaleesta. Kirjan nimi: "Longe rariss!" (Erittäin harvinainen!).

Olisin toivonut samanlaista informaatiopakettia, jollaisen Skotlannin suurimman antikvariaatin kauppias Shaun Bythell kirjoitti, ja josta tein pitkät muistiinpanot - blogiini heinäkuussa 2020. Arohongan kirjassa vilahtaa pikaisesti valtava määrä asiakkaita ja kollegoja. Kuolleista kerrotaan paljastavammin kuin elävistä. Ei muistiinpantavaa, kertaalleen luettava?

Kauppiaista kirjassa mainitaan ainakin "Pufendorfin" Petteri Leino, jolle Arohonka myi loppuvarastonsa, Kaarle Ervasti, Pentti Degerman, Isak Gordin, Tove Olsoni-Nilsson, Pentti Holappa, Timo Surojegin, Birgitta Tikkunen, Pasi Louhimies, Kimmo Välkesalmi, Tapani Vinkala Turusta, Martti Pöyhönen Tampereelta, Cecil Hagelstam, Jan Strang, vieraan vallan vakooja Ensio Teikko, Lasse Saarinen, "Helsingin kallein" Heikki Mela, Raimo Hyytiäinen, ammattiliitto Metalliliitosta alalle vaihtanut Seppo Hiltunen, "Kulku-Katin" Raimo Aarnisalo, Fennican Kettunen ja Luumäen "Punaparta". Kaikkia en muista, kun en kirjoittanut ennen kuin palautin kirjan nopeasti kirjastoon. Kiinnostavaa ovat myös puuttuvat tai unohtuneet nimet?

- Filosofian maisteri Kaarle Ervastia (1948-2010) FM Arohonka arvosti kollegoistaan eniten. Torkkelinkatu 4:ssä psykologi Ervasti piti kalliit kirjat piilossa erikoisuuksia kysyviä tosikeräilijöitä varten! Tavallisille kävijöille kaikki kirjat näyttivät Helsingin halvimmilta, mikä oli parasta mainosta! Kollegoille Ervasti oli avulias kirja-alan tietopankki.

- Jotkut ihmiset käyvät antikvariaatissa vain puhuakseen tuntikauden! Sellaisia varten pitäisi olla psykiatrin sohva, jonka käytöstä perittäisiin tuntimaksu! Hyvä idea? Missään muussa kaupassa asiakkaat eivät kuluta yhtä paljon kauppiaan aikaa vain jutellakseen kaikenlaista! Matkatoimistoalan eläkeläinen Kalevi Keihänenkin istui Arohongan kaupan ovensuun levähdystuolissa tarinoimassa. Neuvoi yrittäjäeläkkeen maksamisesta.

Haluaisin tietää miten Arohonka sai kirjoja myydyksi tarpeeksi? Ei kerro! Oletan itse: Houkutteleva näyteikkuna Mannerheimintie 40:ssä? Valtava 70'000 kirjan valikoima, josta keräilijän kannattaa tulla kysymään löytyykö? Töölön varakas asiakaskunta? Kanta-asiakkaiden saaminen? Kauppiaan tunnettuus, näkyi ja puhui tapahtumissa, kirjoitti lehtiin? Sivistyksellinen uskottavuus, filosofian maisteri, oppikoulun äidinkielen opettaja, Hämäläisen Osakunnan aktiivi? Huomattavia ja laajoja sukulaisuus-suhteita, joita kehuu.

Arohonka teki aamupäivisin ostosmatkoja maksimissaan 350 kilometrin päähän, jos joku tarjosi kirjastoaan myyntiin (vaimo hoiti väliajalla myymälää). Paljonko maksoi kirjoista, ei kerro, esim. 5 prosenttia vai 50 % liikkeen myyntihinnasta? Toki kirjastonsa myyvä saa kaikesta maksun heti ja kauppias odottaa ostajia kirja kerrallaan vuosikausia. Joitakin kirjoja Arohonka otti "myyntitiliin" tai välitti eteenpäin provisiolla.

Banaanilaatikko on kirjojen kuljetus- ja säilytysväline, ulkomaillakin. Arohongan mukaan laatikkoon mahtuu 40 kirjaa, jotka painavat keskimäärin 400 grammaa, eli yhteensä 16 kg.

Mietin mikä on antikvaarin työn ydin? Välikätenä myyjän ja ostajan välissä vain nostaa hintoja? Mitä PITÄISI tehdä? JALOSTAA sekalaisista kirjoista keräilykohteita tai kokoelmia?

Asiakkaalle pitäisi tarjota harvinainen WOW-elämys. Jotakin ERIKOISTA ja sykähdyttävää asiakas etsii? Fredrikinkadun sarjakuvakauppias Jari Laitinen laittoi "Good Fellows"-liikkeen loppuaikoina kauppaan pääsymaksun (ostoksesta hyvitettävän), mikä herätti suuttumusta. Mutta miksei kauppa voisi parhaimmillaan olla myös historiallinen museo tai taidemuseo?

Antikvaari "Halpa-Hiltunen" etsi jossakin vaiheessa ilmoituksella oppipoikia. Valtiotiet. maisteri Seppo Hiltunen tulisi osakkaaksi aloittelijan liikkeeseen ja tarjoaisi tueksi 40 vuoden kokemuksensa! "Alan nyky-ongelmiin joudut kuitenkin keksimään ratkaisut itse!"

Seppo Hiltusen menestysstrategia oli ostaa äärimmäisen halvalla ja myydä nopeasti. Jos kirja ei mennyt äkkiä kaupaksi, hän alensi hintaa. Arohonka oli jossakin haastattelussa toista mieltä: hintaa ei muuteta ja kirja odottaa hyllyssä vaikka 10 vuotta oikean ostajan saapumista.

Alan kulta-aika oli kai 1980-luvulla: lapsia koulutettiin vanhempia enemmän, kaivattiin kirja-sivistystä koteihin, kirjahyllyjä täytettiin! Antikvariaateilla oli jopa pulaa myytävästä! Sitten hintakilpailu kiristyi: 1) tulivat kirpputorit! 2) Kunnankirjastot saivat alkaa myydä poistokirjoja! 3) Kirjakaupat siirtyivät internetiin! 4) Tavalliset ihmiset alkoivat myydä toisilleen internetissä! 5) Kirjoja alettiin kierrättää ILMAISEKSI! 6) Suuret kierrätyskeskukset - valtavat valikoimat kirjoja melkein ilmaiseksi!

Kerran kiiruhdin Arabian tehtaiden lähellä elokuviin "Kino Sheryliin" (joka toimi 2015-17). Oli "Kierrätyspäivä". Eläkeläismies oli levittänyt nurmikolle lakanan täynnä kirjoja kannet ylöspäin. Paras myyntipuhe: "Kaikki euron kappale!" Ostin kiireesti pari kirjaa. - Olisiko paras myyntitapa levitettää kannet esiin, ja kaikella yksi kätevä halpa hinta?

Anssi Arohonka kertoo yllyttäneensä pikkuveljensä Mika Arohongan alalle. Olen käynyt myös Mikan antikvariaatissa Hämeenlinnassa. Kiinnostavaa ja uutta olisi ollut VERTAILU antikvariaatin pidosta eri kokoisissa kaupungeissa? Anssi kertoo kuvatekstissä käyneensä veljensä kanssa Pariisissa opintomatkalla tutustumassa antikvariaatteihin, muttei kerro enempää! Ei ole koskaan pitänyt päiväkirjoja.

Arohonka on kartuttanut kirjansa sivumäärää yhdistelemällä aineistoja vanhoista lehtijutuistaan. Esimerkiksi hän kertoo Pohjois-Haagan kotinsa naapurikatujen kirjailija-nimistöstä saman, kuin mistä olen lukenut hänen juttunsa edellisvuosina Bibliophilos-lehdessä.

Ensimmäisen kerran luin Arohongasta 1971 Helsingin Sanomien jutussa ensimmäisestä sarjakuva-huutokaupasta. Muistan kuvatekstin: "Meklarina toimi Anssi Arohonka." Tämäkin kerrotaan myös muistelmissa. Ei hänestä kuitenkaan tullut sarjakuva-harrastajaa, vaikka lapsena Tampereella tilasi Aku Ankkaa ja pikkuveli Nakke Nakuttajaa, ja kumpikin luki molemmat lehdet.

Isä, kouluneuvos Eino Arohonka, ei tykännyt sarjakuvista. Hän kirjoitti salanimellä "Aaro Honka" noin 24 nuortenkirjaa, joista kolmanneksen luin lapsena: mm. Pikatoimisto Pamaus, Roope ja romukauppa, Juanikkaat virtaheposet, Viakkaat vaeltajat (murrekirjoja partiolaisista).

Muistelmakirjan tapahtumat hyppivät ajatuksenvirtana tai pikemminkin "leikkaa- ja liimaa -menetelmällä", jostakin jonnekin. Laaja henkilöhakemisto auttaa, jos pitää etsiä jokin henkilökasku. Aakkosjärjestyksessä peräkkäin esim: "Jansson, Tove"; "Jeesus Kristus" (jälkimmäiseen 3 viittausta).

"Iskelmälaulajista" Arohongan kaupassa asioivat: J. Karjalainen, joka keräsi Mika Waltarin ensipainoksia; Timo Kojo, joka osti kirjan "Älä ota, jos et osaa!"; Neumann, jolta Anssi pyysi ja sai signeerauksen kirjaan; Heinäsirkka, joka ei ostanut mitään. Kirjailija Anna-Leena Härkönen, vaikka asui samassa korttelissa kuin kauppa, ei koskaan käynyt myymälässä.

Aili Palmen osteli vanhoja omia kirjojaan antaakseen niitä lahjoiksi. Arohonka löysi muutamia, jotka Palmen kyllä osti, mutta kertoi saaneensa samoja Hiltusen antikvariaatista puolta halvemmalla... Arohonka vastasi: "Hiltunen ei tiedä, kuinka hyviä kirjoja ne ovat!"

Jotkut kaskut ostokäynneillä kohdatuista julkkiksista tuntuvat puolivillaisilta. Sopisivatko jäämään suullisiksi juoruiksi olutbaarien tupakkapaikoille, jolloin kirja olisi tyylikkäämpi. Mutta vaihtoehtoisesti kirja on värikkäämpi. Ollako kirkasotsainen opettaja vaiko vähän tuhma autokauppias, siinäpä kiusaus. (Seiska-lehdistä on jossain muualla sanottu, että sellaiset myydään syrjäytyneille ja katkerille ihmisille, joita lohduttaa kuulla, miten langenneilla esikuvilla menee huonosti, mieluiten huonommin kuin lukijalla.)

Eräs edesmennyt kauppias tyrkytti antikvariaattiaan Anssin ostettavaksi, kun tällä ei vielä ollut. Näytti kirjanpidosta, miten iso myynti. "Ja tämä on verottajaa varten, todellinen myynti on kaksi kertaa suurempi!" Sellaisia veijareita alalla. Entä miten menetellä, jos ostetun kirjan välistä löytyy arvokas kirjekuori? Lakimiehen mukaan se kuuluu ostajalle kirjan mukana.

(Entäpä jos kauppias saa ilmaiseksi arvottoman nipun viime vuosien Aku Ankkoja, mutta niiden väliin onkin eksynyt arvokas 1950-luvun alun Aku Ankka? Pitäisikö rehellisen kauppiaan palauttaa selvästikin joukkoon kuulumaton lehti tai ainakin maksaa puolet aarrelöydön kohtuullisesta jälleenmyyntihinnasta? Mutta toisaalta edellinen omistaja on ensin voinut saada lehtinipun kolmannelta ellei neljänneltäkin henkilöltä, joka vasta olisikin arvokkaan lehden oikea omistaja? Pystyykö ketjua seuraamaan?)

Antikvaarit tekevät myös arveluttavia "kaatopaikkalöytöjä". Vihjeen saatuaan Arohonka meni Maalariammattikoulun purkutyömaalle ja löysi rauniosta 20 neliömetrin kellaritilan, johon oli heitelty metrin korkuiseksi pinoksi vanhoja kirjoja. Kaivinkoneen ryskätessä ja Arohongan pelätessä seinien kaatuvan päälleen hän kahmi kassiinsa laatukirjoja, joukossa mm. Aune Lindströmin kysytty "Pekka Halonen" ja Viron kansalliseepoksen Kalevipoegin harvinainen 3. painos vuodelta 1862! Seuraavana päivänä hän yritti hakea uuden kantamuksen kirjoja, mutta se oli jo mahdotonta purkutöiden edettyä.

Arohonkaa harmitti, että pornokaupat käyttivät Antikvariaatin nimeä. Elintarvikeliike voisi paremminkin sopia sellaisten nimeksi! Ainoa mistä hän moitti Ervastia oli, että tämän liikkeen nurkassa oli myös pino pornolehtiä. Ervastin mukaan Kalliossa täytyi olla, kun niitä kuitenkin joka päivä kysyttiin. Arohongalta puolestaan koulupojat kyselivät sarjakuvalehtiä, ja kun ei ollut, poistuessaan pojat ilmaisivat pettymyksensä nurisemalla: "Ihan paska kauppa!" Ervasti vältti tuottamasta pettymyksen.

Arohonka ei oikein pidä Kaurismäistä, kun esikoisfilmissä 'Valehtelija' suhtauduttiin hyväksyvästi kirjojen varastelemiseen antikvariaateista! Toisaalta hän yllättävän suurpiirteisesti katsoo, ettei näpistely ole alalla iso ongelma, elleivät kirjat arvokkaita! Bibliophilos-lehdessä on kirjoitettu ymmärtäväisesti entisaikojen kirjahulluista, jotka olivat kleptomaaneja, tyydyttääkseen kirjahimonsa, johon heillä ei ollut varaa.

Nykyään osa kirjoista muuttuu ilmaisiksi ainakin tuotuina kierrätyshyllyyn. Jotkut lahjoittajat liimaavat tarralapun tai kirjoittavat: "Hyvä kiertää! LUE ja anna eteenpäin! EI MYYTÄVÄKSI!" Suurin osa ei näe sellaista vaivaa. Osan kirjoistaan kauppias saa ilmaiseksi, kun maksaa ostokäynnillä arvokkaista kirjoista ja saa "viedä pois" loputkin. Kuitenkin varastoiminen maksaa ja kauppias tekee työtä kuljettaessaan, järjestäessään ja huolehtiessaan kirjoista.

***

7766. Arohonka, Anssi: Longe rariss! Antikvaarisen kirjakauppiaan muistelmat. s-45 /27.5.2022 (2021) Warelia 2021 Sid 404/454 sivua, kuvitettu E-H37 lk.99.16

***

Shaun Bythellin kirjoista aiemmin tässä blogissa:

2020 heinäkuu: 308. Antikvaari-kauppiaan kokemuksia

2021 heinäkuu: 329. Antikvariaatin asiakkaiden luokittelu

***

(Arohongasta Sastamalassa eri blogissani "Kuntabongari"

2021 heinäkuu: 736. Sastamalan kirjapäivät 2021)

.